perjantai 17. helmikuuta 2017

Tenorit liemessä /HKT


Näin kierretään farssin karikot


Ken Ludwig: Tenorit liemessä. Suomennos: Reita Lounatvuori. Ohjaus: Jaakko Saariluoma. Lavastus: Katariina Kirjavainen. Puvut: Sari Salmela. Valosuunnittelu: Kari Leppälä. Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov. Pohjoismainen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 8.2.2107.


Taneli Mäkeä, Eero Saarinen, Iikka Forss ja Santeri Kinnunen © Tapio Vanhatalo

Farssi on kammottavaa seurattavaa, jos sen kaikki palaset eivät ole kohdallaan. Niin monen tekijän on osuttava nappiin, että esityksestä tulee herkullista räiskettä, jollaiseksi farssi on tarkoitettu.

Ken Ludwigin Tenorit liemessä (2015) on tyypillinen lajinsa edustaja, jossa ovet käyvät ja henkilöistä erehdytään vähän väliä. Katsoja on ainoa, joka tietää asioiden tolan.

Ollaan 1930-luvun Pariisissa ja odotellaan illan suurta stadionkonserttia, johon on saatu koottua kolme kuulua tenoria. Kaikki ei tietenkään mene niin kuin on suunniteltu ja alkuperäiskokoonpano muuttuu matkan varrella moneen kertaan. Manageri (Taneli Mäkelä) hikoilee oikuttelevien taiteilijoiden puristuksessa ja vauhtia toden totta riittää.

Jaakko Saariluoman ohjaama esitys onnistuu olennaisessa. Sen miehitys klaaraa tyylilajin erinomaisesti jokaista nyanssia myöten. Ajoitus toimii ja hulvattomien tyyppien galleria on vastustamaton. Saariluoman monipuolinen komiikan taito siirtyy vangitsevana näyttämölle.

Kaksoisrooli panee Eero Saarisen tiukille ja hän saakin ravata kulisseissa näyttämön laidalta toiselle. Saarinen tekee molemmat roolit loistavasti, ja etenkin hotellin pikkolona hän avaa nauruhanat.

Santeri Kinnusen Max on nainut managerin tyttären ja päässyt sitä kautta etenemään laulajana. Kinnunen on aina ajoituksen mestari, niin nytkin. Ja ah ja voi, kuinka ihanasti hän laulaa playbackina soolonsa.

Iikka Forssin nuoren sankaritenorin kohtalona on joutua valtavan väärinymmärryksen kohteeksi ja yrittää selviytyä siitä. Yritykset vievät uusiin väärinymmärryksiin ja pyöritys kiihtyy.

Taustalle eivät jää näytelmän naisetkaan. Riitta Havukainen tekee rehevän roolin maailmankuulun tenorin vaimona, Jonna Järnefeltin dramaattinen venäläiskaunotar haastaa muut sensuellisti ja Oona Airola on raikas tähtitenorin tyttärenä.




perjantai 10. helmikuuta 2017

Peer Gynt/Ryhmäteatteri

Bangladeshin hikipajojen Peer Gynt

Henrik Ibsen: Peer Gynt. Suomennos: Otto Manninen ja Juha Kukkonen. Sovitus ja ohjaus: Juha Kukkonen. Lavastaja: Janne Siltavuori. Pukusuunnittelija: Ninja Pasanen. Valo– ja videosuunnittelija: Ville Mäkelä. Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen. Koreografia: Panu Varstala. Ensi-ilta Ryhmäteatterissa 3.2.2017.
 
Minna Suuronen ja Santtu Karvonen ©Johannes Wilenius
Ryhmäteatterin 50-vuotisjuhlavuoden näytelmäksi valittu Peer Gynt tarjoaa jo lähtökohdiltaan monitukintaisen maaston. Henrik Ibsenin symbolistinen näytelmä etsii jälkiä itsen ympäriltä pyörittämällä päähenkilöään niin maanpäällisen kuin sen alla olevan elontien tuulissa. Tämän päivän itsekeskeisen ilmapiirin pyörteisiin näytelmä sopii siis erityisesti.

Juha Kukkosen ohjaama esitys on melkoinen summaus, joka on pakotettu riimiteltyyn runomittaan. Pohjana on Otto Mannisen suomennos, jota Kukkonen on itse täydentänyt. Riimitelty versio on hupaisaa, mutta paikoin huomaa yrittävänsä arvata seuraavaa riimiä ja menettää jotain oleellista.

Visuaalisesti esitys on taidokas. Jyrkkä vuoristomaisema taittuu moneksi, kun sen seinämät rakoilevat ja värittyvät eri tiloiksi. Vuori toimii myös vaikean matkanteon erilaisina variaatioina. Koreografiaan on satsattu ja liikekieli on kautta linjan vahvaa. Niin värikäs ja luimuileva vuorenpeikkojen väki kuin kuolemaa kuvaavat äänettömät eläinhahmot ovat vaikuttavia.

Näyttelijäntyö on Ryhmäteatterissa aina taidokasta. Mutta, henkilökohtaisesti koin etenkin näytelmän alun häiritsevän meluisaksi. Miksi äiti ja Peer huutavat toisilleen kaiken aikaa? Tilanne on toki kurja alkoholisti-isän juotua koko omaisuuden niin, että kotina on rähjäinen asuntovaunu. Poikakin on laiskanpuoleinen turhanpuhuja, vaan äidilleen kovin rakas.

Peer pakenee retkilleen etsimään unelmiaan. Siellä hän kokee niin mainetta kuin pimeiden häkkien löyhkäävää hulluutta. Kaiken aikaa päällimmäisenä on toive, että hän olisi kylliksi itselleen, mikä ei tunnu täyttyvän lainkaan.

Santtu Karvonen liukuu Peerinä vahvasti tunnetilasta toiseen ja käyttää kehoa rohkeasti. Mimiikka kuplii ja kipristelee niin liikevoitot taskussa kuin ne menettäneenä. Tähän hahmoon on helppo hullaantua. Minna Suurosen äiti on lähtökohdiltaan pelkkää surua ja käpertyneen oloinen olemus toteuttaa roolin sisintä hyvin.

Näytelmässä on yli 50 roolihahmoa. Näyttelijöitä on seitsemän, joten kiivaasti saavat huhkia roolista toiseen. Puvustus on nopeista vaihdoista huolimatta erinomaisen monipuolinen. Dovren-ukko (Robin Svartström) houkuttelee ja juonii peikkolaumoineen ja perää annettuja lupauksia turhaan, herkkä Solveig (Laura Halonen) odottaa uskollisena metsämökissään. Näiden alkuperäistekstin hahmojen lisäksi Peer kohtaa matkoillaan kirjavan joukon väkeä.

Osin uusiksi kirjoitetut, tähän päivään sijoittuvat kohtaukset eivät aivan särmättä sulaudu kokonaisuuteen. Bangladeshin hikipajoissa omaisuutta takova Peer ja arabikonnat tuntuvat päälleliimatuilta.


 Hämeen Sanomat 9.2.2017 


torstai 9. helmikuuta 2017

Kirka-musikaali

Enemmän kuin laulaja

Matti Laine: Kirka – Surun pyyhit silmistäni. Ohjaus: Kari Rentola. Musiikin sovitus ja kapellimestari: Risto Kupiainen. Koreografia: Mindy Lindblom. Lavastus: Antti Mattila. Puvut: Elina Kolehmainen. Valosuunnittelu: William Iles. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Peacock–teatterissa 2.2.2017.

Heikki Ranta (Kirka), Jon-Jon Geitel (Danny) ja Rauno Ahonen (Jaakko Salo) © Tapio Vanhatalo






Aivan ensimmäiseksi, Kirka-musikaalin elämäkerrallinen osuus loppuu juuri oikeaan paikkaan eli siihen, kun ura lähtee uudelleen lentoon Surun pyyhit silmistäni -kappaleen myötä. Laulajan tarinaa kehystävät aloitusbiisi Tie huomiseen ja päätösbiisi Born To Be Wild. Näiden väliin kuroutuu helsinkiläispojan unelmien toteutumiseen ja sen kovaan hintaan pureutuva tiivistetty kuvaus.

Emigranttiperheen pojat Sammy ja Kirka katselevat talonmiehen takaa-ajamina pojankoltiaisina kaupungin kattojen yli ja haaveilevat tähteydestä. Kirkalla on mummolta saatu haitari, joka on vinkki musikaaliseen taustaan.

Aikalaiskuvaa 60-luvun Helsingistä maalataan stadin slangin kautta, ja erityisesti Remun astuminen kuvaan reväyttää ajan murroksen rokkielkeineen värikkäästi auki. On opittava uusi pukeutumistyyli ja liikekieli. Tangon ja iskelmän valtaamat lavat saavat energisen kilpailijan. Alkuun keikkoja on mitättömän pienissä paikoissa Helsingin laitakaupungin klubeissa, ja palkkiot sen mukaan. Kiltin rock-laulajan siirtyminen D-tuotantoon johtaa listojen kärkeen, mutta myös musiikilliseen ristiriitaan.

Matti Laineen kirjoittama teksti jättää sopivasti ilmaa väliin, ei pureskele puhki voittoja eikä tappioita. Se viipaloi niin yksityiselämän herkkiä hetkiä kuin uran etenemistä säännöstellen mutta riittävästi.

Kari Rentolan ohjaus kuvaa tähteä ja hänen perhettään hellästi vaan ei makeilevasti. Suomalainen musiikkibisnes tallaa lavalle melkoinen huumorikaulus lepattaen. Esimerkiksi liioitellun karrikoidut henkilökuvat Remusta, Dannysta, Kisusta ja Kassu Halosesta ovat vahvan mausteiset – puhumattakaan Unto Nuoran verrattomasti esittämästä Sopotin laulukisan kapellimestarista.

Yksi musikaalin kauneimmista kohtauksista on se, kun tieto Sammyn kuolemasta saapuu. Savuavana pyörivän autonrenkaan ympärille rakennettu lyyrinen tanssiosuus pysähdyttää ja koskettaa.

Heikki Ranta on ensi-illan Kirka. Roolissa vuorottelee hänen kanssaan Kalle Lindroth. Ranta tavoittaa Kirkan olemuksen hyvin. Johtuneeko Kirka-sävyn tavoittelemisesta lauluosuuksissa, että nuotit eivät joskus osu kohdilleen? En pitäisi äänellistä imitointia lainkaan pakollisena.

Sami Hokkasen Sammy on tuulispäisenä isoveljenä erinomainen – jopa ulkoisesti kovin Sammyn näköinen. Levoton hahmo kulkee omia teitään ja häslää naisten ja rahan kanssa. Vaikka Muskan rooli on pieni, Raili Raitalan hahmo vangitsee huomion. Jon-Jon Geitelin Danny ja Petrus Kähkösen Remu riemastuttavat joka kerta lavalle ilmestyessään.

Näyttämölle levittyvä maailma Suomea kiertävine muusikoineen ja tanssijoineen kuvaa yhtä aikakautta hellän kirpeästi. Peacockin rajalliset puitteet saattavat olla jopa hyväksi, sillä mahdottoman suureelliseen kuvaan ei lavastuksen eikä akustiikan osalta päästä. Niin kuin ei kuvatun ajan keikoillakaan.

Risto Kupiainen on sovittanut musiikin ja hänen johtamansa orkesteri soittaa komeasti.
Kirkan merkitys katsojille tuntuu salin ilmapiirissä konkreettisesti. On aistittavissa erittäin vahvasti se tunnemaasto, jossa liikutaan. Kirka oli suomalaisille enemmän kuin vain laulaja.


Hämeen Sanomat 7.2.2017

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Sisäistetyt teoriat rakkaudesta


Avaimia onneen ja onnettomuuteen

Sisäistetyt teoriat rakkaudesta. Käsikirjoitus ja ohjaus Vera Kiiskinen. Lavastus ja pukusuunnittelu: Josetta Ryynänen-Brotherus. Valosuunnittelu: Anna Rouhu. Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 16.1.2017.



Sanna-June Hyde ja Ilkka Villi © Tanja Ahola

Pariskunta on lähdössä matkalle. Hyväntuulinen lähtötohina katkeaa leikaten, kun raskaana oleva vaimo lukee miehensä puhelimeen tulevan tekstiviestin. Käynnistyy avioliiton kyseenalaistava myllytys, jossa menneet ruoditaan juurta jaksain.


Pettämiskuvioasetelma ei ole omaperäinen, mutta Vera Kiiskisen kirjoittamassa näytelmässä on kuitenkin mystinen imu. Se saattelee katsojan asettumaan heti alussa toisen puolison puolelle, ja yllätys, se ei olekaan petetty vaimo.


Näytelmän edetessä kuva vain vahvistuu. Sanna-June Hyden esittämä Ida ikään kuin käyttää hyväkseen tilannetta ja sylkee ulos räävittömän epäoikeudenmukaisia kommenttejaan, antamatta toiselle (Ilkka Villi) suunvuoroa. Pariskunnan pieni poika asettuu rintamien väliin pelinappulaksi, vaikka toisin luvataan toimia.


Käytännön asiat yritetään hoitaa aikuismaisen järkevästi, mutta saumoista tihkuu hallitsemattomia tunteita. Niinpä parisuhteen kipuja lähdetään hoitamaan ammattiauttajan luo. Kliseinen terapeutti (Irina Pulkka) on liki koominen, mutta käynnistää silti prosessin, joka johtaa minuuden tutkiskeluun.


Näytelmä kasvaa alun arkisuudesta hiljalleen ja käväisee mustan huumorin puolella railakkaasti, kun edesmennyt Ingeborg-täti tuo omaperäiset terveisensä. Ylipäätään sukupolvet kohtaavat lyhyissä muistojen episodeissa ja niiden kautta annetaan ymmärrykselle tilaa. Kaikella on syynsä, mutta kaikesta ei voi syyttää muita.


Hyden Ida on kiihkeästi tehty roolityö. Tunnetilat läikkyvät laidasta laitaan ja Villin Leo joutuukin rauhallisena vastavoimana olemaan iskujen kohde. Näyttelijöiden välinen dynamiikka toimii ja rytmitys on kiinnostava.


Eroavan pariskunnan arkeen pujahtaa sukulaisia ja tuttavia. Irina Pulkka ja Jari Virman kuljettavat useita rooleja vivahteikkaasti ja Kaija Kiiski näyttelee Idan äitiä lämpimästi.


Katsojaa kuljetetaan mukamas selkeiden askelmien polkua, mutta ovelasti matto vedetään jalkojen alta pois eikä esityksen lopussa ole enää puolta, jolle asettua.


Sisäistetyt teoriat rakkaudesta vie syvälle käyttäytymismallien tutkiskeluun. Se ei paasaa, ei anna vastauksia, mutta avaimia se tarjoaa monin kappalein. Omapohjan esitys on tiivistunnelmainen puolitoistatuntinen ja Kiiskinen on ohjannut oman tekstinsä mallikkaasti.




maanantai 5. joulukuuta 2016

Rikhard III – Kansallisteatteri

Rikhard III on yksiviivainen, mutta sivurooleissa revitellään

William Shakespeare: Rikhard III. Ohjaus: Jussi Nikkilä. Suomennos: Matti Rossi. Sovitus: Anna Viitala. Lavastus: Katri Rentto. Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen. Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen. Sävellys ja äänisuunnittelu: Mila Laine. Ensi-ilta Kansallisteatterin Willensaunassa 30.11.2016.
 
Kristo Salminen ja Heikki Pitkänen © Tuomo Manninen
Näin Shakespearen Rikhard III:n viimeksi Kansallisteatterissa Kalle Holmbergin ohjaamana 2000-luvun alussa. Ilme oli musta, tulkinta kurkotti taivaisiin katedraalin tavoin, tarkasti piirrettyjen jyrkkien linjojen mukaan.

Reilun kymmenen vuoden jälkeen kirjailijan varhaisen kauden kuningasnäytelmä on palannut samana Matti Rossin suomennoksena Kansallisteatteriin, nyt Willensaunan intiimiin tilaan ja tyystin toisenmuotoisena.

Jussi Nikkilän ohjauksessa ei ole tarkkoja linjoja, ei korkeutta vaan esitys vapauttaa roolihahmot liikkumaan yllätyksellisesti, Mustaa ja synkkää yleissävyä rikkovat varsin koomiset episodit, joissa nopeasti roolia vaihtavat näyttelijät revittelevät.

Väenpaljoudestaan huolimatta näytelmä vedetään viiden näyttelijän voimin. Kun henkilögalleria koostuu Englannin kruunusta kisaavan suvun eri haaroista, missä samat nimet toistuvat sukupolvesta toiseen, ollaan välillä lähellä farssia.

Onko se puute? Ei ole. Kun rujona syntynyt, mieleltään sysimusta päähenkilö Rikhard III kulkee kohti valtaistuinta keinoja kaihtamatta, päitä pudotellen, ollaan niin pahan äärellä, että ronski liioittelu antaa tekstille ilmaa ja mahdollisuuden uusiin tulkintoihin.

Esityksessä ei toteudu se, että Rikhard saisi yleisön myötätunnon edes lopussa. Roolihahmon on usein sanottu pystyvän manipuloimaan yleisön puolelleen. Kristo Salmisen Rikhard on yksiviivaisen paha. Hampaitaan kiristelevä ja irvistelevä hahmo ei lunasta katsojan armoa.

Juha Varis ja Heikki Pitkänen työstävät niin mies- kuin naisrooleja valloittavasti. Naurettavia, suloisia, ujoja, juopottelevia ja hurskastelevia hahmoja, erilaisia ihmisen irvikuvia.

Antti Pääkkönen kuljettaa myös monia roolejaan taitavasti, erityisesti Margareetan dramaattinen hahmo sykähdyttää.

Näytelmän ainoan naisnäyttelijän, Milka Ahlrothin kuningatar Elisabet on vahva, mutta taipuu kauniisti surulle, kun Rikhard tapattaa hänen ainoat poikansa synkässä Towerin linnassa.

Näyttämökuva on ennen Rikhardin valtaannousua pehmeä sametteineen ja kynttelikköineen, mutta muuttuu vallanvaihdon myötä kovaksi ja metallisen valoisaksi tilaksi, jossa jokainen on kuin valvovan katseen alla.

Mila Laineen musiikki on olennainen osa esitystä. Rumpu pärisee, sello soi tummana, luutulla loihditaan keveitä sävyjä ja laulu heittelee ajatuksia napattavaksi.

Rikhard III on tutkielma pahasta ja vallan kierouttavasta voimasta. Aihe on ajankohtainen aina uudelleen, ja Nikkilän ohjauksessa on mielenkiintoinen ote. Se on säilyttänyt epookin, mutta uskaltaa leikitellä, liioitella ja tehdä tekstistä ikään kuin aikuisten sadun, jossa paha mukamas saa palkkansa.
Puvustus ja kampaukset tukevat satumaisuutta eikä pormestarin valtava linnunnokkakaan sitä pakene.


Hämeen Sanomat 4.12.2016