perjantai 17. marraskuuta 2017

Pimeä huone / SKT

Neulansilmäkameran kautta koko maailma

Okko Leo, Pimeä huone. Ohjaus, Aleksis Meaney. Lavastus, Pyry Hyttinen ja Aleksis Meaney. Pukusuunnittelu, Auli Turtiainen. Valo- ja videosuunnittelu, Pyry Hyttinen. Äänisuunnittelu, Mikki Noroila. Kantaesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 15.11.2017.

 
Pirjo Määttä, Tero Koponen, Seppo Pääkkönen @ Mitro Härkönen
On meri, aallot ja hiekkaranta. Hannes on tullut ties monennenko kerran tarkistamaan, onko valo paras mahdollinen valokuvan ottamiseen. Lopulta on. Mutta miksi tämä valokuva on tärkeä? 

Okko Leon teksti sukeltaa syvälle perheen tulehduskohtiin, mutta se harsii myös eettiseksi pohdinnaksi maailman tulehduspesäkkeiden tapahtumia. Neulansilmäkameran vangitsemien kuvien kautta avataan erilaisia teemoja.

Pimeä huone on kolmen näyttelijän voimin esitetty proosarunomainen teos. Sen kieli kulkee ylärekisterissä ja se pyrkii kietomaan katsojan aaltoihin, joiden tulkinta ei ole helppoa. Kuten valokuvauksessa, näytelmässä rajataan ja valitaan. Näyttämölle asetutaan kuin valokuvaan, eri asentoihin ja eri kokoonpanoihin.

Seinillä elää videomaailma, meri ja näytelmän henkilöiden toinen puoli, ylösalainen järjestys. Pääosin näyttämö on vain osin valaistu, kuljetaan pimeän laidalla, varjoissa. Pyry Hyttisen valokuvamaailmaa valoin ja varjoin jäljittelevä näyttämökuva on kiehtova.

Nuori nainen ja mies, kaksoset Riikka ja Hannes, pyristelevät kuuluisan valokuvaajaisä Seamuksen ankaran katseen alla. Tyttärelle on osunut enemmän isän mieleisiä ominaisuuksia ja hän on jatkanut isän jalanjäljissä valokuvaajana. Särö sisarusten väliin on lyöty.

Isän pettymykseksi tytär päättää lopettaa kuvaamisen ja Hannes ottaa hänen paikkansa, vaikkei isä luotakaan poikansa taitoihin. Hanneksen on lunastettava paikkansa, ja se tapahtuu kuin myyttisessä sankaritarinassa, jossa matkustetaan kauas tekemään urotekoja. Hanneksen uroteko on näytelmän alussa otettu valokuva. Mutta riittääkö se isälle?

Leon tekstitaso on rankanpuoleista lohduttomuutta. Aleksis Meaneyn ohjaus kertaa lohduttomuuden panemalla näyttelijät tulkitsemaan tekstiä synkkinä, pelokkaina tai aggressiivisina. Kepeyttä ei ole, ei iloa eikä toivoa.

Pirjo Määttä ja Tero Koponen kaksosina ja Seppo Pääkkönen isänä kulkevat läpi näytelmän pateettisuutta lähentelevä tuska kulmissaan. Kuin kaikki tummat pilvet olisivat osuneet juuri tämän perheen ylle. Isän ja pojan katkeileva suhde siirtyy sukupolvelta toiselle, sillä Hanneksen 14-vuotias poika Marius, joka on läsnä, mutta pois rajattuna, katoaa isältään.

Näytelmä ei ole tarinoita rakastaville tai helppoa katsomiskokemusta kaipaaville. Puolitoistatuntinen väliajaton esitys sylkee kuvia, tunnelmia ja eettistä pohdintaa, ja jättää katsojan tulkittavaksi, mikä tässä oli tärkeintä. Seurattavia polkuja on liikaa.




tiistai 7. marraskuuta 2017

Suomen hauskin mies /HKT

Teatteria teloittajille

Mikko Reitala – Heikki Kujanpää: Suomen hauskin mies. Ohjaus: Heikki Kujanpää. Lavastus: Pekka Korpiniitty. Musiikki: Timo Hietala. Puvut: Sari Salmela. Valosuunnittelu: Kari Leppälä. Äänisuunnittelu: Aleksi Saura. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 2.11.2017.
 
Martti Suosalo ja Heikki Ranta © Tapio Vanhatalo
Se alkaa painajaisella, jossa punaiset teloitetut astuvat ulos pystyyn nostetuista puuarkuistaan ja valtava korppi vaanii vierellä. Se päättyy painajaismaiseen kuvaan, jossa jättikokoisen Suomen lipun alla makaa joukko teloitettuja ja P.E. Svinhufvud (Risto Kaskilahti) laskee kukkakimpun lipun päälle.

Loppukuva on monitulkintainen. Paljolti käsittelemättömiksi jääneet vuoden 1918 tapahtumat hautautuvat peiton alle ja sen päälle aletaan rakentaa lintukoto-Suomea.

Mikko Reitala ja Heikki Kujanpää ovat kirjoittaneet tekstin Suomen hauskin mies, joka nähdään nyt näytelmänä ja ensi vuonna elokuvana. Teksti on hillitön mustan huumorin ilotulitus, joka ravistelee historiankirjoja, joiden lehdille on jäänyt paljon kirjaamatta.

Kujanpää on ohjannut molemmat versiot. Teatteriversio ainakin vie mennessään, niin traagisten hetkien kuin karnevalismiin kurottavien kohtausten äärellä. Se, että Iso-Mjölön (Isosaari) vankileirin lohduttomuudessa synnytetään nauruhanat aukaisevaa komiikkaa, tuntuu ehkä riettaalta, mutta ei ole sitä.

Tekstin pohjana ovat tositapahtumat, joissa teatteriväkeä ja muita taiteentekijöitä vietiin vankileireille. Ronski huumori oli selviytymiskeino. On kerrottu, että Iso-Mjölön leirillä esitettiin eduskunnan kuningasäänestyksestä satiirinen näytelmä.

Helsingin Kaupunginteatterin kahdella näyttämöllä kuvitetaan nyt samaa aikakautta kuningashaaveineen. Kun suuren näyttämön näkökulma asettuu päättäjien pöytiin, ollaan nyt toisella laidalla, nälkäkuoleman partaalla viruvien punavankien vierellä. Heitä vahtivat omia henkilökohtaisia aateloimishaaveitaan tuumailevan kapteeni Hjalmar Kalmin (Rauno Ahonen) käskyttämät vartijat.

Näytelmän päähenkilö on Toivo Parikka (Martti Suosalo), Työväenteatterin johtaja ja erityisesti koomisissa rooleissa loistanut näyttelijä. Hän ja koko näyttelijäkaartinsa ovat syytettynä ja kuolemaan tuomittuna kirkkoherran murhasta.

Suosalon Parikka on esityksen dynamo. Alun haparoivan ilmaisun liuettua hän ottaa tilan ja hallitsee sitä ehdoitta. Parikka puhaltaa ilmaa väsyneeseen teatteriseurueeseen ja saa sen heittäytymään näyttämöllä henkensä uhalla.

Heikki Rannan jääkäriluutnantti on koskettava roolityö. Ystävä ystävää vasten panee nuoren miehen vaikean valinnan eteen.

Pekka Korpiniityn lavastus taipuu moneksi. Käkkäräpuiden ja kallioiden merkitsemällä saarella on rikkinäistä runsautta, jossa jokaisesta kolosta etsitään eloonjäämismahdollisuutta. Komentajan koti ja elämä on sivussa, puhtaana ja järjestyksessä.

Kari Leppälän oivaltava valaistus etsii, paljastaa ja piilottaa. Se liikkuu niin kuoleman kentällä kuin painajaisunien syvissä maisemissa. Se heittää absurdin parrasvalon vankien esittämään näytelmään, jonka komentaja on tilannut vieraalleen, Svinhufvudille.

Timo Hietalan musiikki viimeistelee esityksen niin taustoittajana kuin osallistuvana elementtinä.

Esitys riepottelee kursailematta kaikkia roolihahmoja. Jokainen joutuu viivalle tutkailemaan omia asenteitaan ja toimintaansa. Ja näyttelijät, he venyvät ja taipuvat rooleissaan.


Hämeen Sanomat 7.11.2017

lauantai 4. marraskuuta 2017

Mannerheim ja saksalainen suudelma/HKT

Suomen kohtalonhetket tiiviinä pakettina

Juha Vakkuri: Mannerheim ja saksalainen suudelma. Ohjaus ja sovitus Kari Heiskanen. Lavastus Antti Mattila. Puvut Elina Kolehmainen. Valosuunnittelu Mika Ijäs. Äänisuunnittelu Eradj Nazimov. Videosuunnittelu Toni Haaranen. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 25.10.2017.
 
Asko Sarkola ja Tommi Rintamäki © Tapio Vanhatalo
Helsingin Kaupunginteatteri tarttuu Suomi 100 -teemaan Juha Vakkurin Mannerheim ja saksalainen suudelma -näytelmällä. Tekstissä astutaan piirun verran marsalkan yksityishenkilön näkökulmaan, mutta fokus on kuitenkin Suomen luotsaamisessa tunnustetuksi itsenäiseksi valtioksi ja myöhemmin jatkosodan kohtalonhetkien kuvauksessa.

Pääosin ollaan saleissa ja komentokeskuksissa, joissa päätöksiä tehdään. Nimiparaati menisi helposti ohi, ellei taustalle heijastettaisi autenttisia kuvia ja tekstejä. Vaikka tapahtumia on kerrattu monissa aiemmissa näytelmissä ja osa historian henkilöistä on tuttuja, nopeatempoinen esitys vyöryttää melkoisen joukon niin suomalaisia kuin saksalaisiakin nimiä näyttämölle.

Jakautuneen kansan ahdinkoa selvittelevät näytelmän alussa Mustion kartanon herra Hjalmar Linder (Pertti Sveholm) ja Mannerheim (Asko Sarkola). Linder on humaani hahmo muuten kovin sotilasvaltaisessa ja valtiohallinnollisessa joukossa, ja lisäksi hän on tarkkanäköinen aikalaishavainnoija.

Linderin kautta esitystekstiin saadaan myös lemmenjuova, kun Mannerheim rakastuu Kitty LInderiin (Kirsi Karlenius). Vuosia jatkunut suhde päättyy, kun Mannerheimin entinen puoliso Anastasia (Helena Haaranen) ei anna avioeroa.

Kari Heiskasen ohjaama esitys on todella tiivis historian oppitunti. Se ei ole paperinmakuinen eikä pölyinen, mutta mitään uusia, shokeeraavia näkökulmia se ei tuo esiin. Suomen historiasta erityisesti kiinnostuneelle teksti aukeaa parhaiten.

Suuria joukkokohtauksia ei ole, joten lavastuksen tyyli on viittauksenomainen. Alkupuolen näyttämökuva on kuin juuri itsenäistyneen maan jäsentymätön tila. Erilaisia tuoleja sikin sokin pitkin suurta näyttämöä. Vuosi on 1918 ja kansa kaikkea muuta kuin yhtenäinen.

Vähitellen tuolien tyylit ja asetelmat muuttuvat, kun liikutaan muualla Euroopassa ja kun toisen maailmansodan loppuselvityksiä tehdään.

Sarkolan Mannerheim ei pelkästään äkseeraa vaan käyttää useampia rekisterejä. Lisäksi hän viljelee kosolti ironiaa. Vakkuri ei ole kirjoittanut Mannerheimiaan pelkäksi sankariksi. Horjahduksia on mukana.

Koska suurin osa roolihahmoista on univormupukuisia sotilaita, määrittyy ilmaisu sen mukaan. Diplomatia sukkuloi käskyjen väleissä. Kaivattua kevennystä sotilasaksenttiin tuovat kohtaukset, joissa ollaan komentokeskuksen ulkopuolella. Esimerkiksi Mannerheimin matka Hooverin (Eero Saarinen) luokse keskustelemaan ruoka-avusta on sellainen.

Näyttelijäntyö on rikkeetöntä. Pitkälle aikajaksolle asettuva kuvaus on napakka kokonaisuus, jossa ei jaaritella.Pieni näyttämö olisi ehkä riittänyt, sillä esitys jää suurella näyttämöllä etäiseksi.

Hämeen Sanomat 1.11.2017