sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Sumu

Kaupankäyntiä maailman sumussa

Sumu, itsesensuurikomedia. Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela. Lavastus: Teppo Järvinen. Pukusuunnittelu: Tarja Simonen. Valosuunnittelu: Max Wickström. Äänisuunnittelu: Tommi Koskinen. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 14.9.2016.
 
Timo Tuominen ja Jani Karvinen © Stefan Bremer
Minuus ja kansan minuus kohtaavat toisenlaisia minuuksia, joiden kanssa pitäisi toimia ilman suurempia konflikteja. Näinkin voisi kuvailla Juha Jokelan uuden näytelmän sisältöä. Tosin Jokela kirjaa asioita huomattavasti useammasta näkökulmasta ja puristaa mukaan koomisia ja traagisia juonteita niin yksilötasolla kuin päättäjien kabineteissa.

Teppo Järvinen on lavastanut tilan monitulkintaisten seinämien sisälle.  Sen voi nähdä bittiavaruuden, shakkipelin tai neonputki-ikkunoiden ympäröimänä maailmana, jossa liikutaan aivojen solutasolta äärettömyyksiin.

Juoni vie pikkufirman uuden innovaation äärelle. Sitä kaupataan Venäjälle, ja niinpä vastassa on suurvaltapolitiikka eturistiriitoineen ja trolliarmeijoineen. Ollaan keskellä Ukrainan kriisiä kauppapakotteineen.

Aivojen sähkötoimintoja mittaavan MGD-laitteen myyntineuvotteluissa törmäävät tutkijayhteisö, markkinointimaailma ja valtion virkamieskoneisto lehmänkauppoineen. Kaupan hierominen itänaapurin kanssa on tuttua, mutta miten suhtautua historian taakkaan? Valtion vientituki edellyttää kompromisseja.

Melkoinen kattaus siis. Ehdottoman ajankohtainen ja polttavan vaikeita kysymyksiä näyttämölle heittävä esitys lähestyy aihettaan yksittäisen innovaatioriemun kautta. Kaikki on mahdollista, maailma on valloitettavissa ja mediakin kiinnostuu.  
 
Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kari Ketonen ja Elena Spirina © Stefan Bremer
Jokelan teksti syöttää mainiosti kohtauksia pienyrityksen ristiriidoista, joita Timo Tuomisen modernia johtamistyyliä edustava Olli pyrkii ratkomaan erilaisin konfliktinratkaisumenetelmin. Ymmärrystä ja tsemppiä suoltava Olli törmää liikemaailman koviin arvoihin ja on hajota ristipaineissa. Tuominen keinuu ilmapuntarina poukkoilevana Ollina pääosin mainiosti.

Varsinainen laitteen kehittäjä, aivotutkija Taisto katsoo maailmaa eettisten arvojensa pohjalta. Jani Karvisen erinomaisesti tulkitsema hahmo on moraaliselta selkärangaltaan näytelmän hyvis, lempeä mutta periksiantamaton.

Pahiksiin kuuluu Kari Ketosen riemukkaasti minä-minä-markkinamiestä esittävä Jone. Suu käy ja kaikesta on tietoa, siitäkin, mistä ei ole tietoa. Tulkiksi firmaan palkattu, sivistynyt Larissa (Elena Spirina) pääsee nokittamaan kukkopoikaa.

Näytelmän sirpalemaiset kohtaukset ovat kiivastempoisia ja nopeasti paikkaa ja aikaa vaihtavia. Viittauksia Putinin Venäjän tapahtumiin ja ihmisiin on runsaasti. Katsoja saa olla valppaana.

Näytelmän roolihahmot ovat lähes karikatyyrejä, minkä kautta on luontevaa synnyttää koomista vakavien, jopa pelottavien näkymien äärelle. Muutaman hieman väkinäisesti rakennetun vitsin olisi voinut nippasta pois. Jokelan itsensä ohjaama esitys on kuitenkin ansiokas tarkkanäköisyydessään ja ajankohtaisuudessaan. Kriittinen pohdinta jää esityksen jälkeen päälle.

Pirjo Puukko

 Hämeen Sanomat 17.9.2016



torstai 15. syyskuuta 2016

"60"


Kun stand up -koomikko huomaa yllättäen olevansa vanha

Veera Tyhtilä: 60 – Pieni tragedia stand up -koomikosta. Ohjaus: Otso Kautto. Lavastus: Camilla Nenonen. Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen. Musiikki: Antti Paranko. Valosuunnittelu: Harri Kejonen. Äänisuunnittelu: Esko Mattila. Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 7.9.2016.
 
Terhi Panula © Tuomo Manninen
Suomen ensimmäinen naispuolinen stand up -koomikko Tuuti joutuu kelaamaan elämäänsä 60 ikävuoden rajapyykillä, jolloin hän on myös Suomen vanhin naiskoomikko. Sali ei täyty toivotulla tavalla ja klubin omistaja laskee kannattavuuslukuja.

Veera Tyhtilän näytelmä 60 – Pieni tragedia stand up -koomikosta avaa tarkkanäköisesti vanhenevan naisen ajatuskehiä. Lento alkaa olla loppupuolella ja laskeutumistavan valinta tekee kipeää. Unohduksiin joutuminen kauhistuttaa. Yhteiskunnallinen näkökulma on myös kaiken aikaa läsnä.

Eläkkeelle Tuuti ei siis vielä lähtisi, sillä hän tahtoo näyttää, että vanha osaa. Tai vanha tuntuu jo sanana mahdottomalta. Onneksi on keksitty uusi termi kuvaamaan kuusikymppisiä. Kolmas ikä. Myös eläkelaskuri kertoo karua kieltään. Toisaalta mieli vaeltelee tulevassa vapaudessa, jolloin olisi aikaa palata tilaan ennen ruuhkavuosia. Kaiken kaikkiaan tämä risteyspaikka tuli liian yllättäen.

Kotona Tuutia katsoo vastaan Tarmo, virkamiesaviomies, joka odottaa kiltisti vaimoaan klubi-illoista. Pariskunnan suhde ei ole kitkaton. Tuutin maailma tahtoo pyöriä oman navan ympärillä, omissa onnistumispaineissa. Kiinnostavaa ristiriitaa synnyttävät poikkeavat käsitykset siitä, mitä ovat onnellisen elämän eväät. Kuvioissa pyörii myös tyttären perhe avio-ja lapsenhoito-ongelmineen. 

Terhi Panula ja Juhani Laitala © Tuomo Manninen
Teksti tuntuu arkisuudestaan ja tuttuudestaan huolimatta tuoreelta ja kohtaukset kodissa ja klubilla lomittuvat Otso Kauton ohjauksessa kekseliäästi. Lavastus asettaa kaikki tapahtumat ikään kuin estradille, sitoo henkilökohtaisesta materiaalia möyhivän stand upin taustoineen samaan tilaan.

Terhi Panula on räyhäkkään eläväinen Tuuti. Roolihahmo elää vahvasti peittelemättä tunteitaan ja pohtii ronskisti identiteettiään sekä kehoaan. Juhani Laitalan hillitty Tarmo tasapainoilee temperamenttisen vaimonsa kanssa hienovireisesti. Petri Liski vie moitteetta klubin omistajan hankalan roolin.

Antti Paranko tyylittelee kitarallaan taustaa tapahtumille, ja tekstin mutkissa kuullaan koko porukan yhdessä esittämiä lauluja eri vuosikymmeniltä. Ne rytmittävät esitystä ja ovat lisäksi sanoituksiltaan teemoihin osuvia.

Pirjo Puukko


 Hämeen Sanomat 14.9.2016



sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Kenraali ja Casanova

Teksti kaipaisi siivoamista mutta näyttelijäntyötä voi vain ihailla


Pasi Lampela: Kenraali ja Casanova. Ohjaus: Pasi Lampela. Lavastus ja puvut: Markus Tsokkinen. Valosuunnittelu: Mika Ijäs. Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 31.8.2016.
Saija Lentonen ja Santeri Kinnunen © Yehia Ewais

Eletään 1700-luvun loppua, ja Napoleonin nostattamat tuulet julistavat uudenlaista yhteiskuntajärjestystä. Euroopan joka kolkassa soditaan ja valtioiden rajoja koetellaan.

Pieni böömiläinen Treplizin kylä kylpylöineen saa vieraakseen kuningas Kustaa III:n maanpetturuudesta kuolemaan tuomitseman kenraali Georg Magnus Sprengtportenin. Upseerismies on tullut hoidattamaan taistelussa saatuja vammoja ja on nyt Katariina Suuren alamainen.

Samaan kylään on ajautunut myös kuuluisa viettelijä Giacomo Casanova, joka kirjoittaa elämäkertaansa raihnaisena ja unohdettuna kirjastonhoitajana. Yhteistä näille miehille on se, että kumpikin on parhaat päivänsä ohittanut, joskin Sprengtporten on hieman nuorempi ja haaveilee yhä uralla etenemisestä. Ja historia mainitsee Sprengtporteninkin olleen naistenmiehen maineessa.

Myös markiisitar de Bois on paennut Pariisin vallankumousta Trepliziin. Casanova tutustuttaa toisiinsa markiisittaren ja pohjoisen jäyhän upseerin ja heidän välilleen syntyykin kangerteleva suhde.

Pasi Lampelan Kenraali ja Casanova -näytelmä punoo juonen, jossa päähenkilöt haikailevat mennyttä. Rahan, vallan ja rakkauden aihiot läpäisevät koko esityksen, mutta rihmoja kudotaan niin moneen suuntaan, että kokonaisuus jää risaiseksi.

Teksti leikittelee faktan ja fiktion välimaastossa ja sitä ympäröi maaginen atmosfääri. Konkreettisesti magiaa tuo Jouko Klemettilän verrattomasti esittämä epäkelpo maagikko-oopperalaulaja Herman Götz. Näen tässä hahmossa koko näytelmää värjäävää pelaamisen ja naamioitumisen tematiikkaa. Muitakin signaaleja tuohon suuntaan on, joten ääneen lausuttu elämän teatteriluonne on täysin turha ja sen olisi voinut tekstistä hyvin jättää pois.
Santeri Kinnunen ja Pekka Laiho © Yehia Ewais

Päärooleissa on kaksi vahvaa näyttelijää, Santeri Kinnunen ja Pekka Laiho. On riemastuttavaa nähdä ilmaisua, jossa teksti ja hahmo ovat yhtä. Kinnusen Sprengtportenista on tehty alkuun kovin räyhäävä ja yksitotinen, mutta esityksen edetessä sävyjä syntyy lisää. Laihon Casanova kärsii, riutuu, leikittelee, kiistää ja alistuu – katsoja kiittää.

Saija Lentosen markiisitar ottaa tilan petettyä viettelijättärenä ja tekee roolin uljaasti. Roolihahmo jää kuitenkin kolmanneksi pyöräksi kenraalin ja Casanovan välissä eikä selkeää paikkaa oikein löydy. 

Kaiken kaikkiaan jokaista näyttelijää voi kiittää selkeästä artikulaatiosta, mikä ei nykyään ole lainkaan itsestäänselvyys.

Markus Tsokkisen lavastus kuvaa aikakautta ja on samalla symbolinen. Etenkin loppukohtauksen taustan kulahtaneet ja reikäiset väliverhot antavat katsojalle tulkintamaastoa.

Tsokkinen on myös puvustanut näytelmän ja päähenkilöiden asujen varsin pieniin muutoksiin kiteytyy paljon merkityksiä. Markiisittaren valkoiset kengät vaihtuvat lopussa kultaisiin ja Sprengtportenin nuhjuinen asu puhtaaseen, ja olkapäilleen se on saanut muhkeat epoletit. Maallinen hyvä on lisääntynyt, mutta entä henkinen? 

Aura Visalan cembalosäestys koristelee näytelmän maailmaa viehkosti.
Jouko Klemettilä © Yehia Ewais