sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Venus turkiksissa



Melkoinen koe-esiintyminen

David Ives: Venus turkiksissa. Suomennos: Reita Lounatvuori. Ohjaus ja sovitus: Hilkka-Liisa Iivanainen. Lavastus: Antti Mattila. Puvut: Sari Salmela. Valosuunnittelu: Vesa Ellilä. Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov. Suomenkielinen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 7.4.2016.

Armi Toivanan ja Sampo Sarkola © Henrik Schütt
Ohjaajadramaturgi tuskailee koe-esiintymistilaisuuden jälkeen, kun sopivaa pääroolin esittäjää ei tunnu löytyvän. Ovesta pölähtää kesken manailujen turkasen myöhässä oleva naisnäyttelijä, jonka cv ei ole järin vakuuttava.

Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama näytelmä Venus turkiksissa. Kahden näyttelijän liki parituntinen väliajaton esitys tarjoilee pitkiä monologeja, tasa-arvokeskustelua, mystiikkaa, sadomasokismia ja komiikkaa. Kaiken kaikkiaan seos on hieman hämmentävä.

David Ivesin elokuvaksikin tehty teksti on melkoista syväsukellusta, jossa liikutaan 1870-luvun lakeija-isäntä -asetelmassa, nykyhetkessä ja lisäksi antiikin jumaltaruston kimpussa. Aiheisto on kuitenkin ajatonta. Naisen ja miehen välinen rakkaus/erotiikka kuin myös samaa sukupuolta olevien suhteet sekä mustasukkaisuus saavat paikkansa.

Koska näytelmässä toteutuu esitys esityksessä, teksti sekoittaa näyttämön voimalinjoja ja symbolisia elementtejä miehen ja naisen väliseen kisaan. Kudosta punotaan monella psykologisella säikeellä, joista jokainen on eroottisesti latautunut.

Venus turkiksissa pujottelee näyttämön faktan ja fiktion välillä paikoin taitavasti. Näytelmän roolihenkilöiden problematiikka siirtyy varkain näyttelijän ja ohjaajan väliseksi analyysiksi. Ja lopulta, kas, mahtoiko näyttelijätär olla edes näyttelijä vai oliko vain mielen kuvitusta vai peräti jumaltarustosta karannut hahmo. Visuaalisilla ja äänielementeillä korostetaan mystistä puolta (ehkä turhankin osoittelevasti).

Armi Toivanen ja Sampo Sarkola huhkivat melkoisen rupeaman. Sarkolan ohjaaja on tosikkomainen ja melko tuskainen hahmo. Vastavoimaksi asettuva Toivasen näyttelijätär pursuu energiaa ja sarkasmia, ja ennen kaikkea yllätyksiä.

@ Henrik Schütt
Esitys on esittäjilleen vaativa. Kuinka pitää katsoja pitkien monologien ajan näpeissä ja kuinka nivoa koominen luontevasti joukkoon? Tunnetiloissa survotaan ukkosen ja salamien säestämänä. Tunnelma on intensiivinen ja puristuu loppua kohden jopa kuristavaksi.

Näytelmän tiheää kudosta on vaikea läpäistä. Tarttumapinnaksi nousee vahvimmin koomisen ja vakavan törmäys. Ehkä ne vasta jälkimakuna alkavat avautua ymmärryksenä.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

The Grimm Books of Horror


Riihimäellä tuuletetaan Grimmin satuja raikkaasti

The Grimm Book of Horrors. Iltasatu kuolevaisille. Esityksen suunnittelu, käsikirjoitus ja näyttämöllepano: Näyttämö 3T. Sävellys: Iiro Ollila. Pukusuunnittelu: Henna Saarela ja 3T. Valo- ja projisointisuunnittelu: Sami Rauhala ja 3T. Äänitekninen suunnittelu: Petri Kuha. Kantaesitys Riihimäen Teatterissa 27.2.2016.

Diana Tenkorang @Aki Loponen
Riihimäen Teatteria ei voi syyttää uskalluksen puutteesta. Se on tuonut viime aikoina näyttämölle hyvin omaperäisiä tuotantoja 

Ensi-iltansa saanut musiikillinen kauhunäytelmä on teatterin ja Näyttämö 3T:n käsialaa. Tämän ryhmän taustahahmoja ovat ohjaaja Samuli Reunanen, säveltäjä Iiro Ollila ja koreografi Liisa Risu. 3T luottaa draaman, musiikin ja tanssin yhdistelmään. 

Esityksen pohjana on kuusi Grimmin satua ja otteita Mikko Koivusalon Prinsessaooppera-libretosta. Nämä Iltasadut kuolevaisille eivät ole pieniä lapsia varten. Aikuinen sen sijaan voi heittäytyä mustan ja rujon tarinoinnin vietäväksi.

Näyttämö on naisten, mutta tarvitaan sinne yksi mieskin isäksi, prinssiksi ja aviomieheksi. Mikko Nuopponen laulaa komeasti ja vie monet roolinsa rikkeettä. Katja Peacock tulkitsee kuningattaret ja pahat naiset vahvasti.

Esityksen lukutapa tarjotaan heti alkuun, kun kävelemään kykenemätön Punahilkka (Diana Tenkorang) raahautuu etunäyttämölle äidin kuiskiessa jossain takaraivossa, että ”Muista, muista, muista pelätä”.

Tenkorangin Punahilkka kiskoo itsensä pyörätuoliin, ja hän kulkee läpi näytelmän kertojahahmona. Roolityö on hieno. Niin kertojana kuin laulajanakin nuori teatterikorkeakoululainen vakuuttaa. 
Erinomaisen hilpeä on katsomon ja näyttämön rajaa rikkova kohtaus. Siinä kertoja on kyllästynyt ja väsynyt lahtaamiseen ja karkaa väliverhojen eteen anelemaan yleisöltä aplodeja.

Ninu Lindfors © Aki Loponen
Visuaalisesti vahva esitys luottaa liikkeen voimaan. Tanssillisuus leikkii ja katkaisee leikin poikki. Esimerkiksi pukupussiin ahtautunut ynseä Prinsessa Ruusunen (Ninu Lindfors) piehtaroi itsensä irti roolistaan ja oksentaa liikekielen kautta kaikkien ruususten tragediaa – ja seisahtunut loppukuva on yllättäen ilveilijämäinen.

Kaiken kaikkiaan päitä menee poikki ja luita ja lihoja piilotellaan kevyesti hymyillen, jos kohta uupuneita surijoitakin löytyy. Kiinnekohtia tuttuihin satuihin on, mutta aika vapaasti esitysteksti temmeltää niin muodon kuin sisällönkin osalta.

Äänimaailma pelottaa ja ilakoi, sattuu välillä korviin ja jo kohta maalaa petollista harmoniaa.
Iiro Ollilan säveltämät laulut ovat omaperäisen kiehtovia. Läpi näytelmän lavalla mukana oleva kuoro laulaa taitavasti. Riihimäen Nuorisoteatterin ja Riihimäen Musiikkiopiston nuorista koostuva kuoro muuntuu myös satujen roolihahmoiksi. 

Vaikka väliajaton esitys pyörii satujen maastossa, kas kummaa, aika ajoin huomaa yhdistelevänsä näkemäänsä ympäröivään todellisuuteen. Näytelmä tuulettaa vanhoja satuja ilahduttavan raikkaasti.

Diana Tenkorang, Mikko Nuoppola ja taustalla Janna Vastela @Aki Loponen
Hämeen Sanomat 2.3.2016



maanantai 29. helmikuuta 2016

Pasi was here


Masentunut putkimies Savosta ja kasvu mieheksi

Veikko Nuutinen: Pasi was here. Ohjaus: Lauri Maijala. Lavastus; Janne Vasama. Pukusuunnittelu: Niina Pasanen. Valosuunnittelu: Anniina Veijalainen. Äänisuunnittelu: Jani Rapo. Kantaesitys KOM-teatterissa 24.2.2016.

Hemmo (Juho Milonoff) matkaa lapsuuteen @ Tanja Ahola
Hemmo kirjoittaa surunvalittelukorttia, mutta ei löydä sanoja. Lapsuusajan kaveri Pasi on tehnyt itsemurhan ampumalla ja luoti lävistää myös Hemmon maailman. Se vie helsinkiläismiehen Savonlinnan kyljessä olevaan Kellarpellon lähiöön 80-luvulle.

Hemmo ei ole kuin muut. Hän on muualta tullut eikä puhu mie-sie-kieltä. Hän asuu äitinsä kanssa, kun muilla on sekä äiti että isä. Lisäksi äidillä ei ole normaalia työtä kuten esimerkiksi Pasilla, jonka isä on putkimies. Lapsen silmin äidin työ yliopistolla ei ole kunnon työtä.

Veikko Nuutisen kirjoittama nostalginen matka Taon Taon ja Maija Mehiläisen maailmaan on sukellus pienen pojan mieleen ja siitä kasvun kautta kohti miehuutta. Aikuinen minä pyristelee muistojen kanssa ja haluaa rakastaa niitä suodattamatta ja kyseenalaistamatta. Ajatuskollaasi kasvuprosessista jää repaleiseksi.

Lauri Maijala on tarttunut tekstiin mielenkiintoisella tavalla. Paikoin tuntuu kuin olisi naivistien näyttelyssä. Hahmot on piirretty hienostelemattomalla käsivaralla ja kuva on humoristinen.

Janne Vasaman lavastuksen keskiö on koti, jonka molemmin puolin levittyy Kellarpellon lähiö. Hemmo näkee kaikkien muiden kodit lämpiminä normikoteina, joissa tehdään ruokaa, saunotaan ja katsotaan kylpytakki päällä telkkarista Salmelaisen paritusohjemaa. 

Nuutisen teksti pursottaa erilaisuuden kokemusta vahvasti. Se läpäisee niin ystävyyssuhteet kuin identiteetin kasvun kipupisteet. Lapsi haluaa olla samanlainen kuin muut ja pyrkii siihen kaikin keinoin. Näissä törmäyksissä syntyy hillitöntä komiikkaa.

Pasin ja Hemmon ystävyys valottaa kasvun rastipaikkoja. Lällälläästä siirrytään räkimis- ja pierukauteen ja siitä miehuuden orastavaan, arkaan seksuaalisuuteen tietokonepelien, rockmusiikin ja pornofilmien keskellä.
Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff @ Tanja Ahola

Hemmon historiajuoksutus on kasvutarina kohti ymmärrystä ja hyväksyntää. Esitystä on helppo katsoa, sillä tunnistamispisteitä on paljon. Onko se myös esityksen puute? Sirpalemaiset kohtaukset ja siirtymät eivät aina suju liukkaasti.

Valittu tyylilaji on myös näyttelijäntyön kannalta hankala. Hypyt aikuisten ja lasten rooleihin on tehty stereotypioita korostaen. Nopeat leikkaukset jättävät ilmaisun luonnosmaiseksi. Artikulaatio-ongelmia oli ensi-illassa luvattoman paljon. 

Juho Milonoffin Hemmo vie katsojan elämänsä aikajanalle, jossa Johannes Holopaisen Pasi rimpuilee kohti itsemurhaa. Vilma Melasniemi ja Robert Enckell urakoivat roppakaupalla sivurooleja.

Kellarpelto lepää esityksen lopussa kauniina hautausmaakuvana, jonka äärellä lapsuuden ymmärtämisen langanpäästä on saatu kiinni KOM-teatterin näyttämöllä.


Hämeen Sanomat 27.2.2016


torstai 18. helmikuuta 2016

Mahdolliset maailmat


Mihin se meni se pieni poika?

Mahdolliset maailmat ratkoo keski-ikäisen miehen valintoja


Mahdolliset maailmat. Käsikirjoitus ja ohjaus Paavo Westerberg. Lavastus: Markus Tsokkinen. Pukusuunnittelu: Pirjo Valinen. Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen. Musiikki ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio. Videosuunnittelu: Timo Teräväinen. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 17.2.2016.

@ Stefan Bremer
Paavo Westerbergin Mahdolliset maailmat -näytelmä on keski-ikäisen miehen odysseiaa itseensä. Kirjoittajablokista kärsivä näytelmäkirjailija tekee kriisinsä keskellä aikamatkan niin menneeseen kuin tulevaan. Matka on surrealistinen sukellus todelliseen ja fiktiiviseen maailmaan.

Näyttämöllä kaikesta tulee fiktiota. Näyttämön tapahtumilla ei ole mitään yhteyttä todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Näitä käsiohjelman ohjeita on paikoin vaikea pitää mielessä. Kansallisteatterin lavalla on nimittäin tarjolla houkuttelevasti Westerbergin henkilökohtaisen historian peilautumia.

Toisaalta tutuista elementeistä on apua juonen kuljetuksessa, mikäli ne nyt sattuvat olemaan tuttuja. Moni haarautuva polku jää hämäräksi ilman paikkaansa todellisessa historiassa.

Esityksen alussa katsojalle tarjotaan kolme tasoa. Screenin A4:lle syntyy epäkelpoa näytelmätekstiä, joka sulaa kirjailijan syntymäpäiväjuhlaan kauas näyttämön takaosaan. Kamerat tallentavat pientä kuvaa kohtaukseksi valtavalle screenille. Katsojan on tehtävä valinta, kumpaa seurata.

@ Stefan Bremer
Valintojen tekemiset ovat kautta linjan kulkevaa teemaa. Valinnoista syntyvät mahdolliset toiset maailmat. Kamerat kuvaavat päähenkilöä ikään kuin valikoiden muistiin otoksiaan.

Westerbergin teksti on filosofinen, joskin laskeutuu paikoin turhan triviaaliksi. Valitseeko ihminen tien vai tie ihmisen -tyyppiset ajatelmat ovat aika kepeää pohdintaa. Näitä karsimalla olisi kokonaiskestoa saatu lyhemmäksi. Oman tekstin leikkaaminen on ohjaajalle aina kipeää.

Teksti ammentaa aiheistoa niin arjen syrjästä kuin kahden näytelmän tarjoilemasta materiaalista. Päähenkilö Antti Tähtinen (Eero Aho) ohjaa Strindbergin Kuolemantanssia teatteriin. Näytelmän tematiikka parisuhdehelvetteineen liimautuu Tähtisen oman avioliiton saumoihin kyllästymisineen ja pettämisineen.

Bertolt Brechtin Galilein elämä tipahtaa mukaan Tähtisen metroasemalla tapaaman Antti-pojan (Marja Salo) kautta. Tämän lapsinäyttelijän ensiaskeleita vahtii näyttämöllä Markku Maalismaan ohjaaja Ralf, kun taas Esko Salmisen Galilei-Lasse tuo vanhemman näyttelijän lempeää ymmärrystä matkaan.

Teatteria teatterissa kerrostuu moneen tasoon. Teatterin neljännen seinän problematiikka siirtyy askeleen kohti elämää, kun mietitään kenelle esitetään ja mitä.
 
Aho tekee vimmaisen ja mitään säästelemättömän roolityön. Kohtaamiset pikku-Antin kanssa ovat liikuttavia, kun taas rakkauden ja taiteen välisissä valinnoissa tempoillaan holtittomasti ja saadaan niin haavoja kuin kuhmujakin.

@ Stefan Bremer
Salo piirtää lapsiroolin herkän koskettavaksi ja kipeäksi. Missä se on se pieni poika, kysyy aikuis-Antti kurotellessaan historiaansa.

Vaikka näytelmää huuhtelevat mustat pohjavirrat, tuo Westerbergin vino katse mukaan naurua, jopa rietasta sellaista. Hupaisimpia kohtauksia on Tähtisen ja vaimonsa Helenan (Kristiina Halttu) pariterapiaistunto, jossa kynnetään psykologikomiikan miltäsinustanyttuntuu-peltoa.

Markus Tsokkisen lavastus luo tyhjälle näyttämölle ikään kuin elämän jatkumon rekvisiittoineen. Myös näyttämötekniikalla on konkreettisesti oma roolinsa. Tekstin ja lavastuksen dialogi toimii. Näin etenkin, kun Pietu Pietiäisen valot taiteilevat mielen tunnerekistereitä tyylikkäästi.

Sanna Salmenkallion musiikki leijuu mukana alleviivaamatta.

Westerberg kiistää omaa tekstiään kohtauksissa, joissa Tähtinen etsii näytelmiä kirjoittavan tyttärensä teksteistä viittauksia itseensä. Kaikki liikkuu, kaikki menee ohi, kaikki sulautuu kaikkeen, kun kurkistetaan tarpeeksi syvälle kellariin. Mahdolliset maailmat kurkistaa tarpeeksi syvälle ja tarpeeksi monin tavoin ja on siten merkittävä näyttämöteos. 

@ Stefan Bremer



sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Luonnon laki koskettaa, mutta rientää turhan moneen suuntaan


Kari Hotakainen: Luonnon laki. Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä. Ohjaus: Milko Lehto. Lavastus: Janne Siltavuori. Puvut: Riitta Röpelinen. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 27.1.2016.
Pertti Sveholm (© Tapio Vanhatalo)

Tunnustan heti alkuun, että en ole lukenut Kari Hotakaisen Luonnon laki -romaania. Siispä näyttämötoteutus on neitseellinen kosketukseni tarinaan.


Veroja ikänsä kiertänyt pienyrittäjä Rauhala (Pertti Sveholm) on matkalla raskaana olevan tyttärensä (Sanna June-Hyde) luo. Häikäisyn seurauksena tapahtuva raju kolari vie Rauhalan suoraan sairaalan teho-osastolle ja sieltä moneksi kuukaudeksi sairaalakoneiston rattaisiin pyörimään. 


Hotakaismaisen vakavan huumorin kautta paljastuu riekaleiksi revitty hyvinvointiyhteiskunta, jossa tehokkuusajattelua ja taloudellista hyötyajattelua pusketaan läpi. Sairaalan käytävillä vaeltavaa hourivien potilaiden joukko, kun hoitajien päälukua saksitaan yksi kerrallaan.


Rauhala ihmettelee saamansa hoidon määrää ehkä hieman yllättyneenäkin, varsinkin kun kuulee hoitovuorokauden todellisen hinnan. Hän ei ole juuri osallistunut veronmaksajana terveyspalvelujen ylläpitoon, mutta pitää oikeutenaan nauttia palveluista. 


Sveholm tekee itseriittoisen ja räyhäävän Rauhalan roolin ronskisti. Ketään kumartelematon mies rimpuilee vaipoissaan itselleen oudossa tilanteessa ja äyskäröi rapaa muiden niskaan. Hieno roolityö kaiken kaikkiaan.


Hoitaja Lauran (Ursula Salo) ja Rauhalan dynamiikka toimii. Näiden kahden sanailun kautta valottuu oikeastaan koko kuvio, niin vino yhteiskunta kuin ihmisten kipuilu muutosten paineissa.


Sami Keski-Vähälän dramatisointi nostaa näyttämölle useampia tarinalinjoja seurattavaksi. Se tuo juonikuljetukseen kertojaratkaisuja, jotka pilkkovat kokonaisuutta. Tarkoitus on valottaa yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia, joiden saumoissa yksityinen ihminen ja ennen kaikkea humanismi unohtuu. 


Milko Lehdon ohjaama esitys rientää turhan moneen suuntaan. Parhaimmillaan se koskettaa syvästi, pistää pohtimaan eri näkökulmia, mutta liian moni roolihahmo jää ohueksi yksinkertaisesti sen vuoksi, että vain käväisee näyttämöllä. Tämä tuo myös rytmityksellisiä ongelmia. 


Janne Siltavuoren lavastus on kekseliäs ja saa pienelle näyttämölle luoduksi erinomaisesti suuren sairaalan illuusion. Kuolema vaeltaa sen käytävillä luontevasti korjaamassa satoaan, luonnon lain mukaan.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Töppöhörö kaataa saavillisen tekstiä ilman näkökulmaa


Juha Hurme: Töppöhörö. Ohjaus: Juha Hurme ja Hanna Brotherus. Lavastus: Matti Rasi Ja Juha Hurme. Valosuunnittelu: Matti Tiilama. Äänisuunnittelu: Raine Ahonen. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 28.1.2016.
 
Jarkko Lahti
Ihminen viisaudessaan selittää maailmaa ja syitä toimintaansa maailmassa. Jokainen elää oman tarinansa kanssa eikä se välttämättä ole sama tarina kuulijalle.

Juha Hurme on heittänyt näyttämölle yhden ihmislajiedustajan, Vikin. Tämä sanojensa mukaan työttömyyden valinnut mies on rosoisten teiden kulkija, jolle maittaa olut ja joka pyrkii vimmatusti vihaamaan kaikkea itselleen vierasta.

Kansallisteatterin Suuri näyttämö ammottaa tyhjyyttään, peittelemättömänä. Näyttämölle on heitetty vain yksi valtava keittiötuoli. Se on niin korkea, että Vikin täytyy kiivetä istuimelleen hallitsemaan ympärillään levittyvää tyhjyyttä.

Jarkko Lahden näyttelemä Viki punnertaa koko ensimmäisen näytöksen läpi. Puhetulva rönsyilee jos minne ja siihen on upotettu lauseita lööpeistä ja muiden lausumista. Viki oksentaa koko siihenastisen elämänsä ja havaintonsa asenteineen.

Paljon sanotaan, muttei mitään erityisen uutta ja ennenkuulumatonta. Hurmeen teksti ei ota kantaa. Naurettaviksi tarkoitetuista loiskahduksistakin puuttuu terävin kärki.

Lähes tunnin mittainen monologi on yksinkertaisesti liian pitkä, vaikka Lahden kehonkieli onkin mestarillisen kiinnostava ja tulkinta muutenkin raivoisa.

Väliajan jälkeen esitys piristyy


Väliajan jälkeen esitys muuttuu kiinnostavammaksi. Vikin mielestään sulkema ajatusmaailma vai liekö viinahuurujen synnyttämä harha aktualisoituu venäjänkarjalaisen neitosen hahmossa. Tämä pölähtää jättikassista, jossa Viki on raahannut kotiinsa kokonaisen tarjouspossun.

Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov

Alina Tomnikovin esittämä neito on viehkeän kepeä ja koominen luennoidessaan Vikille koko ihmishistorian, kun yrittää selittää syytä kokkiohjelmien suosioon. Maskuliinisen esittäminen tyhmänä ja feminiinisen viisaana usuttaa epäilemään sanojen merkityksiä.

Hanna Brotheruksen koreografia on hienoimmillaan Helinä-keijumaisen neidon liikekielessä, joskin kautta linjan toisena ohjaajana työskennelleen koreografin kädenjälki on ihailtava.

Hurme on ihastunut eritteissään pyöriskelevän hahmon tekstijuoksutukseen, jossa toistuu median läpi vyöryvä vihapuhe. Kuten miehen jättituoli ja neidolle varattu piskuinen jakkara, esitellään kahta ääripäätä niin ripulin ja ummetuksen kuin asenteidenkin tasolla.

Vähemmän jostain näkökulmasta olisi sittenkin enemmän. Tuntuu helpolta ratkaisulta kaataa saavillinen tekstiä ja antaa jokaisen tulkita tahtomallaan tavalla.

Hämeen Sanomat 3.2.2016

lauantai 5. joulukuuta 2015

Mestari


Mestari, jos niin halutaan

Daniel Kehlmann: Mestari. Komedia kirjaimellisesti. Suomennos: Liisa Urpelainen. Ohjaus: Kari Heiskanen. Lavastus: Katariina Kirjavainen. Puvut: Sari Salmela. Rooleissa Taneli Mäkelä, Iikka Forss, Sanna Jude-Hyde ja Jouko Klemettilä. Suomenkielinen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 19.11.2015.
 
Ilkka Forss ja Taneli Mäkelä (@ Tapio Vanhatalo)

Taiteen tekeminen on rankkaa. Taiteen arvioiminen on rankkaa. Onko menestyvä taiteilija todella erityistaitava vai pelkästään sattumien ja suosittelijoiden maineeseen saattelema?
Millaisena taiteilija näkee oman työnsä ja kuinka herkkähipiäinen hän on arvioinneille?

Nuoren saksalaissyntyisen Daniel Kehlmannin kirjoittama näytelmä Mestari kieputtaa noita teemoja kompaktiin muotoon rakentuvassa esityksessä. 

Kari Heiskasen ohjauksessa kaksi eri sukupolven näytelmäkirjailijaa käy kukkotappelua keskenään, mutta aivan riittämiin taiteilijoilla on tekemistä oman egonsakin kanssa.

Tapahtumat sijoittuvat vanhaan maaseutuhuvilaan, jossa Jouko Klemettilän mainiosti esittämä taidesäätiön edustaja hoitaa käytännön järjestelyjä. 

Nuori kirjailija Martin Wegner (Iikka Forss) on saanut taidesäätiöltä palkinnon. Hänen uutta näytelmäänsä tulee mentoroimaan viiden päivän ajaksi Benjamin Rubin (Taneli Mäkelä), jonka mestarius lepää loistokkaan esikoisnäytelmän varassa.

Latautuneet odotukset purkautuvat rytisten eikä henkisiltä haavoittumisiltakaan vältytä. Rubin tunnetaan kärttyisänä ja vaateliaana, ja sellainen hän myös on. 

En aivan ymmärrä, miksi Mäkelä on pantu mörisemisen lisäksi tyrkyttämään komiikkaa. Esimerkiksi eriparisia sukkia esitellään kahteen kertaan lahjetta nostamalla, näyttämön molemmilla laidoilla. 

Koomisen korostamista on kautta linjan, mikä panee pohtimaan, että tekstin sisältämään komiikkaan ei ole luotettu.

Taneli Mäkelä, Jouko Klemettilä ja Sanna Jude-Hyde (@Tapio Vanha
Jo pelkästään yhden menestysteoksen ”mestarin” mentorointi asettaa kaiken vinoon valoon. Sitä ei suorista Wegneriä sukupolvensa ääneksi kutsuneen kriitikon paljastuminen mieleltään epävakaaksi henkilöksi. Tekstissä on useita pintoja ja syvyyksiä, joista voi napata niin koomista kuin traagistakin. 

Suomennos on turhan kirjallista kieltä, mikä tekee ilmaisusta paikoin kankeaa. 

Intensiivinen väliajaton esitys pysyy rytmitykseltään hyvin kasassa. Vaikeus määritellä taiteilijuutta ja sen arvottamiseen liittyvät ihmissuhdekuviot asettuvat hyvin uomiinsa. 

Menestys ratkaisee myös ihmissuhteet. Sen nuori kirjailija saa kokea huvilalle mukana tulleen vaimon (Sanna June-Hyde) toiminnan kautta.

Notkahduksistaan huolimatta Mestari on kelpo näytelmä, joka kyseenalaistaa totuuksia.

 Julkaistu Hämeen Sanomissa