torstai 13. huhtikuuta 2017

Kuolema Venetsiassa/Kansallisteatteri

Kirjailija haastaa luomansa hahmon

Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa. Suomennos: Olli Suominen. Dramatisointi ja ohjaus: Michael Baran. Lavastus ja pukusuunnittelu: Tarja Simone. Valo– ja videosuunnittelu: Ville Toikka. Äänisuunnittelu: Kristian Ekholm. Suomen kantaesitys 5.4.2017 Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä.
 
© Tuomo Manninen
Thomas Mannin (1875–1955) vuonna 1912 kirjoittama novelli Kuolema Venetsiassa on valkokangasklassikko. Teksti on täynnä maiseman ja ihmisten kuvausta, jonka siirtäminen elokuvaksi on luontevaa. Mutta kuinka asettaa näyttämölle teos, joka etenee vanhenevan miehen katseen ja ajatusten kautta ja jossa ei ole dialogia lainkaan?

Michael Baran on kiepauttanut tekstin takaisin tekijänsä luo. Esityksessä kuvataan prosessia, jossa teksti syntyy. Tarinaa alkaa kirjailijan hahmottelemien pienten detaljien kautta. Aluksi äänessä on vain kirjailija, mutta kun hahmo, kirjailija Gustav von Aschenbach, on saatu muovailtua valmiiksi, se alkaakin elää osin omaa elämäänsä.  

Hahmo jäykistyy ja odottaa vaativana uutta tekstiä suuhunsa, se pilkkaa luojaansa. Kirjailijan ja Aschenbachin välinen jännite on kiehtova, sillä kirjailija tuntuu välillä jopa kiduttavan hahmoaan pihtaamalla tekstin synnyttämistä, ja paikoin taas uuvuttaa tekstipaljouden alle.

Kirjailija kirjoittaa toisen kirjailijan sisäisestä maailmasta. Näytelmä on saanut lisänimen, Elegia menneistä maailmoista, millä viitattaneen niin Aschenbachin henkilökohtaiseen historiaan kuin uuden ajan pois huuhtomaan maailmaan. Rakkauden pohdintaa juoksutetaan antiikin mytologisen Faidra-hahmon kautta, mikä avaa näkökulmaa poikarakkauteen.

Mannin tekstin piirrot rakentuvat kaikkien aistien kautta. Lidon yläluokkainen hotellimiljöö asukkaineen tarjoaa esteettisesti nautittavan miljöön, mutta toisaalla haisevat Venetsian kujat ruokkivat ahdistusta.

Näyttämö on Jukka-Pekka Palon ja taiteilijauraansa tässä näytelmässä juhlistavan Jukka Puotilan. Puotila riutuu Aschenbachina ja on koskettavan kipuileva vanha mies, joka tietää, että tiimalasin hiekka valuu vääjäämättä kohti loppuaan.  

Palon kirjailija on tarkkaileva, härnäävä ja käskevä. Miesten välinen dynamiikka toimii erinomaisesti. Näyttämö on kuin kehä, jossa miehet ottavat mittaa toisistaan sekä elämän perimmäisistä kysymyksistä.

Lavastus on karun uljas pylväikköineen, huputettuine kristallikruunuineen ja antiikkituoleineen. Taustan kulahtaneella aateliskodin fondilla leikittelee valo, ikään kuin koleran kouriin joutuneen Venetsian valoisien päivien häivähdyksinä.

Sellisti Artturi Aalto on näyttämöllä kaiken aikaa ja hänelle annetaan tilaa pitkiin sooloihin. Soittaja on nuori, ja sinivalkoraitaisessa paidassaan hän on kuin kirjan kaunis poika, jota Aschenbach palvoo. He eivät kuitenkaan kohtaa toisiaan esityksen aikana, joten kauneus välittyy vain musiikin kautta.
Baranin ohjaama esitys on väliajaton, intensiivinen sukellus taiteilijan luomisprosessin syövereihin.

Hämeen Sanomat 12.4.2017

torstai 16. maaliskuuta 2017

Yksin Berliinissä


Postikorteilla valtaa vastaan


Hans Fallada: Yksin Berliinissä – Annan ja Oton tarina. Dramatisointi ja ohjaus: Mikko Roiha. Pukusuunnittelu: Taina Sivonen. Äänisuunnittelu: Marcello Lussana. Rooleissa: Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen. Esitys Riihimäen Teatterissa 9.3.2017.

Hans Falladan (1893–1947) romaani Yksin Berliinissä (1947) julkaistiin suomenkielisenä versiona vasta 2013. Tositapahtumiin pohjautuva näytelmä kuvaa vanhenevan saksalaispariskunnan, Annan ja Oton, poliittista äkkikäännöstä, kun heidän ainoa poikansa kuolee rintamalla. Aiempi kansallissosialismin kannattaminen muuttuu erikoislaatuiseksi vastarinnaksi.

Mikko Roihan näytelmäsovitus sai pohjoismaisen kantaesityksensä Teatteri Avoimissa Ovissa 22.2.2017. Näytelmä on usean teatterin yhteistuotantoa ja on nyt siirtynyt Riihimäen Teatteriin, jossa jatkaa toukokuun puoliväliin. Viime sodanaikaan sijoittuva teksti on jälleen ikävän ajankohtainen.

Esitys asettuu liki tyhjälle näyttämölle. On vain kaksi näyttelijää, ja he kuljettavat niin Annan ja Oton lohdutonta sisäistä taistelua kuin heidän arkeensa ja maailmaansa astuvien viranomaisten toimintaa. Tällainen muotovalinta on rohkea, sillä yleisö on tottunut näyttämötekniikan mahdollistamiin herkkuihin. Itsekin epäilin alussa, jaksaako esitys kantaa, mutta varsin pian huoli osoittautui turhaksi.

Radio pauhaa Hitler-jargonia, kun Anna ja Otto opettelevat elämään lapsen menetyksen jälkeen. He alkavat havainnoida kauheuksia, jotka aiemmin ovat jääneet huomaamatta. Heidän maailmankuvansa murenee, ja Otto on jo menettää elämänhalunsa, kunnes saa oivalluksen. Hän alkaa kirjoittaa valtiovallan vastaisia kortteja, joita käy sujauttamassa berliiniläisten kerrostalojen rappukäytäviin.

Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen työstävät kohtauksia kiirehtimättä. Ei ole mitään ylimääräistä, vain kahden ihmisen suru ja sen aikaansaama eristäytyminen ulkomaailmasta. Urkkijakoneiston kiihdyttämä ajojahti vie vääjäämättä paljastumiseen. Muihin rooleihin siirrytään pienin asennon- ja puhetavanmuutoksin.

Esitys on puhtaasti näyttelijäntyön varassa. Valosuunnittelu ja äänimaisema tukevat paikanvaihdoksia ja tunnelmien muutoksia. Se jaksaa kantaa.

Hämeen Sanomat 12.3.2017

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Macbeth/SKT

Näyttämökuva syö tekstin 


William Shakespeare: Macbeth. Suomennoa ja sovitus: Eva Buchwald ja Janne Reinikainen. Ohjaus: Janne Reinikainen. Dramaturgi: Eva Buchwald. Lavastus: Kati Lukka. Pukusuunnittelu: Tarja Simone. Valosuunnittelu: Max Wikström. Musiikki ja äänisuunnittelu: Timo Hietala. Videosuunnittelu: Hanna-Riikka Halonen. Ensi-ilta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 8.3.2017.
 

Kolme Conchita Wurstin näköistä naista laulaa Weird Sisters -nimisenä triona suoraviivaista rockia Shakespearen sanoin ”Selkeä on synkkää”. Näin tervehditään katsojia Janne Reinikaisen ja Eva Buchwaldin uudelleen kirjoittamassa Macbeth-näytelmässä. Androgyynit noidat ennustavat valtaistuimen, mutta antavat myös sukupuolettoman lukuohjeen.

Näyttämökuva on valjastettu sykkiväksi rakennelmaksi. Takaseinän kirkas mikroskoopin näkymä on ikkuna, jossa pieneliöiden määrä kasvaa ja liike vilkastuu. Luonto ottaa omansa, viimeistään meriin upotetun muovin vuoksi.

Visuaalisen materiaalin runsaus ahmaisee valtavan palan näytelmän tarkkailupisteistä. Mikroskoopin vaihtuvat kuvat alkioista atomipommiin, rakennusten välähtelevät valopylväät, monen pikkuscreenin kuvavirrat maailman johtajista sekä ekokatastrofista tarjoavat puhuttua tekstiä vahvemman elementin.

Vaikka valtaa tavoitellaan ja kruunua kiikutetaan symbolina, ei kyse ole Shakespearen kuningasnäytelmän valtaistuimesta. Alkuperäinen Macbeth on tekstinä vain pohja, johon on kirjailtu juonteita aikamme arvoista.

Katsoja istutetaan ikään kuin tämän päivän mediavirtaan, jonka kuvaston kaaoksesta on vaikea löytää tosia vastauksia. Ihmisen kaavaa tarjoillaan myös muokattavaksi 3D-grafiikkana – ja muokkaajia on jonoksi asti. Eikä katsojakaan jää syyttömäksi.

Oivalluksia ja ideoita jää tuijottamaan, ja tekstin kuuntelu unohtuu. Tämä ei kaiketi ole tarkoitus, vai onko? Eksynyt katsoja herätetään viimeistään letkautuksilla tämän päivän politiikan huipulta. Näyttämöllä muun muassa sipilöidään, ja näin herutetaan katsomosta naurut, mikä tuntuu hieman halvalta konstilta.

Näytelmä on juuri niin julma kuin aina ennenkin. Kun näyttämön etureunaan tuodaan säkissä vertavuotava Macbethin pää, tuntuu kuin katselisi Isisin kuvaamaa teloitusvideota.

Katariina Kaitue tekee julmetun sensuellin Lady Macbethin, joka viettelee puhdasotsaisen miehensä (Antti Luusuanniemi) veritöihin. Macbethistä on tehty mukava veikko, joka juttelee näyttämömiehille ja käy yleisön seasta etsimässä tukea, eikä istu murhaavaksi kuninkaaksi lainkaan. Tämäkin lienee tarkoitus.

Kuningasnäytelmä on julma myös esittäjilleen. Näyttelijäntaivaltaan aloittavien ero konkareihin korostuu tavanomaista räikeämmin. Valinta on ilmeisen tietoinen, sillä vielä vähäisellä auktoriteetilla esitetyt pitkät ja tärkeät monologit eivät vakuuta kuulijaansa.

Kautta näytelmän kuullaan Timo Hietalan säveltämää musiikkia kilttiin pukeutuneen Joakim ”Jusu” Berghällin monella soittimella loihtimana. Kati Lukan lavastus on erilaisia rakennusten raameja portaikkoineen. Kukaan ei voi piiloutua mihinkään. Teoilla on aina todistaja.


Tero Koponen, Sonja Kuittinen, Esko Salminen ja Karin Pacius © Mitro Härkönen


Hämeen Sanomat 10.3.2017