lauantai 23. syyskuuta 2017

Pesärikko/Riihimäen Teatteri

Roihan Pesärikko näyttää vahvuuden toisin


Orvokki Autio: Pesärikko. Dramatisointi, ohjaus, lavastus ja valosuunnittelu: Mikko Roiha. Pukusuunnittelu: Taina Sivonen. Ääni- ja videosuunnittelu sekä graafinen suunnittelu: Moe Mustafa. Suomen ensi-ilta Riihimäen Teatterissa 21.9.2017.


Kahdeksan teatterin yhteistuotantona syntynyt Orvokki Aution Pesärikko sai ensi-iltansa Berliinissä, ohjaaja Juha Roihan kotikaupungissa. Suomeen se rantautui ensimmäiseksi Riihimäen Teatteriin, mistä esitys jatka viiteen muuhun kaupunkiin.

Pesärikko on yksi valtakunnallisen Suomi 100 -juhlavuoden esityksiä.

Taina Reponen ja Veli-Matti Karén © Mohammed Moe Mustafa

Roihan ohjaama esitys näyttää mielenkiintoisella tavalla pohjalaisperheen umpioituneen ilmapiirin olemalla näyttämökuvana täysin läpinäkyvä. Kun talon matroona sanoo, että mitään ei saa kylälle päin näyttää, on katsojalla edessään kuin röntgenkuva, josta lukea taudin eteneminen.

Lavastuksellisesti läpinäkyvyys näyttäytyy pelkkinä raakapuisina talon kehyksinä. Tapahtumia on sekä sisä- että ulkopuolella. Kehykset luovat myös keskeneräisyyden vaikutelman näytelmän ihmiskuvan teemoihin.

Realismiin ei pyritä myöskään roolihahmojen osalta. Näyttelijät eivät poistu lavalta, vaan istahtavat sivuilla oleville tuoleille, kun kohtauksessa ei ole osaa. Jokainen näyttelijä on sen ikäinen kuin on, riippumatta esittämänsä hahmon iästä, eli realismia vältetään tässäkin.

Aution teksti poikkeaa muista pohjalaiskuvauksista siten, että se kuvaa miehet heikkoina. On vahvan äidin ja tädin kasvattama Olavi, jolla on lisärasitteena traumaattinen kokemus oman isän kuolinhetken ääreltä. Larvan talossa vaalitaan salaisuuksia, mutta talon mainetta puunataan, jotta seinien sisältä ei tihkuisi mitään ulos.

Taksikuski Olavi on varuillaan oleva, herkkähermoinen tyyppi. Veli-Matti Karénin roolityö on pääosin vakuuttava. Paikoin hahmon hermostuneisuus vie huomiota tekstistä pois.

Alaikäinen Armi rakastuu Olaviin ja karkaa kotoaan Larvan taloon. Näytelmän aikajana ulottuu 50-luvulta 70-luvulle. Sinä aikana yhteiskunnassa ehtii tapahtua melkoinen muutos. Niinpä näytelmän Armikin uskaltaa ottaa askeleen pois kotiin sidotun vaimon roolista. Sara Melleri vie hienovireisesti roolia kautta linjan.

Olavin ”Hillitte ittes” -äitiä ja tätiä näyttelevät Taina Reponen ja Eila Halonen. Vahva kaksikko kuvaa ronskin kautta vahvuutta, jonka saumat eivät kuitenkaan pidä. Etenkin Reposen roolityöhön on ujutettu maukasta huumoria, kun vahvuus kääntyy naurettavuudeksi.

Huumoria on tavoiteltu myös Armin teini-ikäisten lasten ilmiasuissa. Minulle ratkaisu näyttäytyi yksinomaan kikkailuna.

Psyko-elokuvan ajaminen taustavideona herätti kysymyksen, pitääkö äidin vallan alla kasvaneen pojan traagista tarinaa tuplata näin. Muu videomateriaali istui luontevasti juonen kuljetukseen.
Pesärikko avaa tärkeitä suomalaisen mielenmaiseman teemoja. Niille voi hymyillä tarinan kitkeryydestä huolimatta.


Hämeen Sanomat 23.9.2017 

lauantai 16. syyskuuta 2017

Koivu ja tähti/SKT

Koivu ja tähti – juoksutus aikakausien läpi

Pirkko Saisio: Koivu ja tähti. Ohjaus: Laura Jäntti. Lavastus: Kati Lukka. Pukusuunnittelu: Tarja Simone. Musiikki: Markus Fagerudd. Valosuunnittelu: Morten Reinan. Äänisuunnittelu: Raine Ahonen ja Esko Mattila. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 13.9.2017.


© Stefan Bremer 
Topeliuksen Koivu ja tähti -satu johdattaa tunnetusti lapset takaisin kotiin. Juoni on selkeä, isänmaallinen ja loppu onnellinen.

Pirkko Saision Koivu ja tähti -näytelmä johdattaa monta ihmistä kotiin, toisen luo ja kenet minne milloinkin. Kolmituntinen esitys kierrättää satuja ja tositapahtumia, mutta juonta on turha etsiä. On palasia eri ajoista, myyteistä, uskomuksista ja vakaumuksista, joiden keskellä veli ja sisko, Kristoffer ja Hagar, vaeltavat. Eivät edes he pääse asioista yksimielisyyteen, puhumattakaan suomalaisista ylipäätään.

Lisäksi eri kansallisuuksia kuin myös eläinkuntaa tulee ja menee omia elinmahdollisuuksiaan tutkaillen. Ja puut, ne seuraavat tapahtumia ja puhuvat huokaillen.

Saisio kirjoittaa aina tekstiä, jossa nostetaan jokin ajankohtainen aihe esiin. Nyt liikkeelle lähdetään Topeliuksen ajoista, sukelletaan Ruotsin vallan kautta viime sodan läpi aina tähän päivään asti, ja kuljetaan edelleen kohti tuntematonta määränpäätä oudon ja vieraan lautturin kyydissä. Mutta pääasia on, että siitä saadaan selfie.

Matka on pitkä, ja tekstiä paljon. Paikoin olisin kaivannut rankkaa tiivistämistä ja karsimista. Toki tapahtumat pyörivät villisti, jopa hauskasti, mutta muutamaa kohtausta on pitkitetty niin, että sisältö väljähtyy ja katsojana joutuu toteamaan, että ymmärsin tämän jo.

Näytelmä on kuin jatkuvasta uudesta materiaalista paisuva kokonaisuus, niin sisällön kuin ilmiasun osalta. Pelkästään puvustus syöttää monenlaisia vinkkejä eri aikojen sekä statusten mukaan – unohtamatta koomisia viittauksia. Onhan nyky-Kristoffer aika metka Adidas-Ankka.

Suomen 100-vuostisjuhlanäytelmän pysyvä kuva on se, että myyttisen ikimetsän keskellä muuntuva hirsimökki ottaa vastaan jos jonkinlaista vierasta ja tuttua, mutta kohtaamisen lämpöä ei ole. On vaiettava, valehdeltava ja paettava, kuka minnekin.

Laura Jäntin ohjaus juoksuttaa tapahtumia, pysähtymättä, kohti dystooppista tulevaisuutta, jossa millään alkuperäisellä ei ole elinmahdollisuutta, vaikka jääkarhuasuinen teatterikriitikko niin väittää.

Jukka Puotila ja Tiina Weckström ovat mainio parivaljakko erilaisina Kristofferin ja Hagarin variaatioina.

Markus Fageruddin musiikki tapailee kaikille tuttua melodiaa tuskin tunnistettavasti ja loihtii kurkien muutot sekä muut metsien huminalaulut hienosti. Kati Lukan lavastus ja Morten Reinanin valomaailma on maaginen.

Helppoa katsottavaa Koivu ja tähti ei ole. Se haastaa vastaanottajansa ja saattaa lannistaakin massallaan.

Hämeen Sanomat 16.9.2017


tiistai 12. syyskuuta 2017

Kangastus 38/SKT

Syviä viiltoja Suomi-kuvassa

Kjell Westö: Kangastus 38. Suomennos: Liisa Ryömä. Dramatisointi: Michael Baran. Ohjaus: Mikaela Hasán. Lavastus: Katri Rentto. Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen. Valosuunnittelu: Ville Toikka. Äänisuunnittelu: Esa Mattila. Videosuunnittelu: Paula Lehtonen. Tunnusmusiikki: Markus Fagerudd. Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 8.9.2017.



© Mitro Härkönen


Kuinka tutun kuuloisina sanat kaikuvatkaan Kansallisteatterin näyttämöllä, vaikka siellä ollaankin 30-luvun Suomessa. Vierauden uhka ja isänmaan asia niputetaan tiukasti yhteen, kuten tänä päivänä. Kjell Westön Kangastus 38 kuvaa tarkasti sotaa edeltävän ajan ilmapiiriä Helsingin porvarispiireissä. Sotaan ei uskota vaan siihen, että ihminen on oppinut historiasta, edellisestä sodasta viisastuneena. Hitler nähdään rauhanmiehenä, joka nostaa saksalaisten itsetunnon alhosta.

Michael Baranin dramatisointi piirtää romaanista napakan kaaren. Tematiikan kannalta oleellisia kohtauksia paisutetaan niin, että kerronnan pohjaksi syntyy vahva valu. Näin tehdään esimerkiksi vuoden 1938 Olympiastadionin avajaisten 100 metrin juoksun kohdalla, kun tulosta vääristeltiin ja juutalaistaustainen voittaja pudotettiin neljännelle sijalle. Yhden urheilu-uutisen annetaan värittää yhteiskunnan henkinen tila.

Sumu levittyy näyttämöllä alati Helsingin ylle. Se alkaa merkitä ilmanalan lisäksi ajatusten sumua. Kolmella seinämällä projisoinnit kuljettavat dokumenttikuvastoa, joka käy dialogia näyttämötapahtumien kanssa. Välillä tunnelma latautuu kuvien kautta Hitchcockin filmien kaltaiseksi pelon ilmapiiriksi, mutta kuvasto luo myös tenhoavan miljöön, sen Helsingin, joka kurottaa neonvaloineen kohti uutta aikaa.

Tekstin tasolla yksilöiden kohtalot ovat kiinteä osa Suomen historiaa, Westölle tutulla poliittisella painotuksella. Asianajaja Claes Thunen (Timo Tuominen) toimisto on keskus, jonne henkilöt tuovat omat taustansa ja josta lipeävät omille yksityisille teilleen. Kuukausittaisen keskiviikkoseuran arvomaailma rakentuu ajassa liikkuvan tiedon ja miesten yhteisen koulutaustan pohjalle.
Kullakin on oma arkensa, jossa yksityiselämän kivut hiertävät. Rouva Wiikin yhteys tähän herraseurueeseen lataa yllättävän jännitteen. Teksti on hienovireinen kudelma yleistä ja yksityistä.

Mikaela Hasánin ohjaus pilkkoo päähenkilönsä osiin, moniin minuuksiin, traumojen hämmentämäksi mieleksi. Rouva Wiik on trio, jossa jokaisella on oma äänensä: yksi elää punavankileirin kauhukuvissa (Noora Dadu), toinen elokuvien sankareiden ja ajan iskelmien kautta (Edith Holmström) ja kolmas tätä hetkeä tehokkaana konttoristina (Cécile Orblinin).
Toisaalla keskiviikkokerhon kolme herraa yhdistyy rouva Wiikiä uhkaavaksi yksiköksi.

Näyttelijäntyö on vahvaa kautta linjan. Vaikka puhetta on paljon, ei intensiteetti katoa kertaakaan. Yhdessä näyttämökuvan kanssa näyttelijäntyö pysyy vireänä, rytmi keinuu mielen käänteiden ja ympäröivän maailman mukaan. Vihjeitä tihkuu, mutta loppu on kuitenkin yllätyksellinen.


Hämeen Sanomat 12.9.2017 

perjantai 8. syyskuuta 2017

Palkkamurhaajan painajainen/HKT

 Hurmaavan kaheli tyyppigalleria

Francis Veber: Palkkamurhaajan painajainen. Suomennos: Reita Lounatvuori. Ohjaus: Mika Eirtovaara. Lavastus: Peter Ahlqvist. Puvut: Elina Kolehmainen. Suomenkielinen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 6.9.2017.
 
Antti Peltola, Santeri Kinnunen ja Iikka Forss © Mirka Kleemola
Monesti on käynyt niin, että en ole farssia katsoessani edes hymyillyt. Ja farssin tehtävä kun on nimenomaan esittää asioita sellaisella kierteellä, että katsoja hullaantuu tarkan ajoituksen merkkaamista kommelluksista, väärinymmärryksistä ja äkkikäänteistä.

Francis Veberin Palkkamurhaajan painajainen ei sisällöllään yllä aivan genren parhaimmistoon, missä yhteiskunnan vääristymät ja sementoitunut normisto saavat huutia. Kaikki seitsemän ovea käyvät kuitenkin tiuhaan, kun palkkamurhaaja ja toisen luokan valokuvaaja osuvat naapureiksi hotelliin.

Mika Eirtovaaran ohjaama esitys on vauhdin ja sanailun keitos, jolle ei voi olla lämpenemättä. Tyyppigalleria on hurmaavan kaheli ja sen toiminta on ajoitukseltaan osuva. Liekö Eirtovaaran stand up koomikkoudella osansa lopputuloksen vääntöön. 

Santeri Kinnusen Ralph on kylmähermoinen palkkamurhaaja, joka kaipaa vain toimintarauhaa suunnitelmansa toteuttamiseen. Pahaksi onneksi naapurihuoneen valokuvaaja Frank (Iikka Forss) hyppii vaimon jättämänä pitkin seiniä ja päättää tehdä itsemurhan. Tämä ei onnistu ja hotellin henkilökunta joutuu sekaantumaan asiaan. Samalla tulee vedetyksi mukaan naapurihuoneen asukas, ja soppahan siitä syntyy.

Kinnunen ja Forss kuljettavat riemastuttavan pidäkkeettä roolejaan, jotka eivät kohtaa ajatuksen tasolla toisiaan lainkaan ja juuri siksi kaikki vääntyy mutkalle. Kehonkieltä ja mimiikkaa käytetään erittäin taitavasti, fyysinen ponnistus on melkoinen.

Peter Ahlqvistin lavastus toimii hyvin tapahtumien todistajana. Myös hotellipalvelija (Antti Peltola) ja poliisi (Sauli Suonpää) joutuvat vain tapahtumien todistajiksi, mutta kääntävät pelkällä ilmestymisellään juonta uusiin käänteisiin.

Lisäkierrettä tapahtumiin saadaan, kun Frankin vaimo (Sanna Saarijärvi) ja hänen uusi tohtorimiehensä (Jouko Klemettilä) lääkkeineen saapuvat paikalle.

Esitys on mallikas lajinsa edustaja ja toimii aivojen nollaajana erinomaisesti.