torstai 16. maaliskuuta 2017

Yksin Berliinissä


Postikorteilla valtaa vastaan


Hans Fallada: Yksin Berliinissä – Annan ja Oton tarina. Dramatisointi ja ohjaus: Mikko Roiha. Pukusuunnittelu: Taina Sivonen. Äänisuunnittelu: Marcello Lussana. Rooleissa: Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen. Esitys Riihimäen Teatterissa 9.3.2017.

Hans Falladan (1893–1947) romaani Yksin Berliinissä (1947) julkaistiin suomenkielisenä versiona vasta 2013. Tositapahtumiin pohjautuva näytelmä kuvaa vanhenevan saksalaispariskunnan, Annan ja Oton, poliittista äkkikäännöstä, kun heidän ainoa poikansa kuolee rintamalla. Aiempi kansallissosialismin kannattaminen muuttuu erikoislaatuiseksi vastarinnaksi.

Mikko Roihan näytelmäsovitus sai pohjoismaisen kantaesityksensä Teatteri Avoimissa Ovissa 22.2.2017. Näytelmä on usean teatterin yhteistuotantoa ja on nyt siirtynyt Riihimäen Teatteriin, jossa jatkaa toukokuun puoliväliin. Viime sodanaikaan sijoittuva teksti on jälleen ikävän ajankohtainen.

Esitys asettuu liki tyhjälle näyttämölle. On vain kaksi näyttelijää, ja he kuljettavat niin Annan ja Oton lohdutonta sisäistä taistelua kuin heidän arkeensa ja maailmaansa astuvien viranomaisten toimintaa. Tällainen muotovalinta on rohkea, sillä yleisö on tottunut näyttämötekniikan mahdollistamiin herkkuihin. Itsekin epäilin alussa, jaksaako esitys kantaa, mutta varsin pian huoli osoittautui turhaksi.

Radio pauhaa Hitler-jargonia, kun Anna ja Otto opettelevat elämään lapsen menetyksen jälkeen. He alkavat havainnoida kauheuksia, jotka aiemmin ovat jääneet huomaamatta. Heidän maailmankuvansa murenee, ja Otto on jo menettää elämänhalunsa, kunnes saa oivalluksen. Hän alkaa kirjoittaa valtiovallan vastaisia kortteja, joita käy sujauttamassa berliiniläisten kerrostalojen rappukäytäviin.

Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen työstävät kohtauksia kiirehtimättä. Ei ole mitään ylimääräistä, vain kahden ihmisen suru ja sen aikaansaama eristäytyminen ulkomaailmasta. Urkkijakoneiston kiihdyttämä ajojahti vie vääjäämättä paljastumiseen. Muihin rooleihin siirrytään pienin asennon- ja puhetavanmuutoksin.

Esitys on puhtaasti näyttelijäntyön varassa. Valosuunnittelu ja äänimaisema tukevat paikanvaihdoksia ja tunnelmien muutoksia. Se jaksaa kantaa.

Hämeen Sanomat 12.3.2017

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Macbeth/SKT

Näyttämökuva syö tekstin 


William Shakespeare: Macbeth. Suomennoa ja sovitus: Eva Buchwald ja Janne Reinikainen. Ohjaus: Janne Reinikainen. Dramaturgi: Eva Buchwald. Lavastus: Kati Lukka. Pukusuunnittelu: Tarja Simone. Valosuunnittelu: Max Wikström. Musiikki ja äänisuunnittelu: Timo Hietala. Videosuunnittelu: Hanna-Riikka Halonen. Ensi-ilta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 8.3.2017.
 

Kolme Conchita Wurstin näköistä naista laulaa Weird Sisters -nimisenä triona suoraviivaista rockia Shakespearen sanoin ”Selkeä on synkkää”. Näin tervehditään katsojia Janne Reinikaisen ja Eva Buchwaldin uudelleen kirjoittamassa Macbeth-näytelmässä. Androgyynit noidat ennustavat valtaistuimen, mutta antavat myös sukupuolettoman lukuohjeen.

Näyttämökuva on valjastettu sykkiväksi rakennelmaksi. Takaseinän kirkas mikroskoopin näkymä on ikkuna, jossa pieneliöiden määrä kasvaa ja liike vilkastuu. Luonto ottaa omansa, viimeistään meriin upotetun muovin vuoksi.

Visuaalisen materiaalin runsaus ahmaisee valtavan palan näytelmän tarkkailupisteistä. Mikroskoopin vaihtuvat kuvat alkioista atomipommiin, rakennusten välähtelevät valopylväät, monen pikkuscreenin kuvavirrat maailman johtajista sekä ekokatastrofista tarjoavat puhuttua tekstiä vahvemman elementin.

Vaikka valtaa tavoitellaan ja kruunua kiikutetaan symbolina, ei kyse ole Shakespearen kuningasnäytelmän valtaistuimesta. Alkuperäinen Macbeth on tekstinä vain pohja, johon on kirjailtu juonteita aikamme arvoista.

Katsoja istutetaan ikään kuin tämän päivän mediavirtaan, jonka kuvaston kaaoksesta on vaikea löytää tosia vastauksia. Ihmisen kaavaa tarjoillaan myös muokattavaksi 3D-grafiikkana – ja muokkaajia on jonoksi asti. Eikä katsojakaan jää syyttömäksi.

Oivalluksia ja ideoita jää tuijottamaan, ja tekstin kuuntelu unohtuu. Tämä ei kaiketi ole tarkoitus, vai onko? Eksynyt katsoja herätetään viimeistään letkautuksilla tämän päivän politiikan huipulta. Näyttämöllä muun muassa sipilöidään, ja näin herutetaan katsomosta naurut, mikä tuntuu hieman halvalta konstilta.

Näytelmä on juuri niin julma kuin aina ennenkin. Kun näyttämön etureunaan tuodaan säkissä vertavuotava Macbethin pää, tuntuu kuin katselisi Isisin kuvaamaa teloitusvideota.

Katariina Kaitue tekee julmetun sensuellin Lady Macbethin, joka viettelee puhdasotsaisen miehensä (Antti Luusuanniemi) veritöihin. Macbethistä on tehty mukava veikko, joka juttelee näyttämömiehille ja käy yleisön seasta etsimässä tukea, eikä istu murhaavaksi kuninkaaksi lainkaan. Tämäkin lienee tarkoitus.

Kuningasnäytelmä on julma myös esittäjilleen. Näyttelijäntaivaltaan aloittavien ero konkareihin korostuu tavanomaista räikeämmin. Valinta on ilmeisen tietoinen, sillä vielä vähäisellä auktoriteetilla esitetyt pitkät ja tärkeät monologit eivät vakuuta kuulijaansa.

Kautta näytelmän kuullaan Timo Hietalan säveltämää musiikkia kilttiin pukeutuneen Joakim ”Jusu” Berghällin monella soittimella loihtimana. Kati Lukan lavastus on erilaisia rakennusten raameja portaikkoineen. Kukaan ei voi piiloutua mihinkään. Teoilla on aina todistaja.


Tero Koponen, Sonja Kuittinen, Esko Salminen ja Karin Pacius © Mitro Härkönen


Hämeen Sanomat 10.3.2017




lauantai 11. maaliskuuta 2017

Puolustusvoimat, rakastettuni

Kun koordinaatit katoavat

Puolustusvoimat, rakastettuni. Teksti ja ohjaus: Elina Snicker. Dramaturgi: Heini Junkkaala. Valosuunnittelu: Sami Rauhala. Äänisuunnittelu: Kari Paukola. Lavastus: Kaisa Rasila. Pukusuunnittelu: Tiina Hauta-aho. Kantaesitys Riihimäen Teatterissa 25.2.2017.
 
Maija Siljander, Jouko Puolanto ja Katja Peacock © Aki Loponen
Elina Snickerin uusi näytelmä on ovelalla tavalla armeijan kehikkoon kirjoitettu, mutta pursuu kaikista saumoistaan yleisemmälle tasolle. Puolustusvoimat, rakastettuni etenee rummun päristessä, käskyjen ja sääntöjen ohjaamana, mutta silti roolihahmot yksi toisensa jälkeen eksyvät.

Muutokset ja murtumat ovat näytelmän keskiössä. Tuttu, moneen kertaan toistettu, on turvallista. Vaikka elämä olisi ikäviä sääntöjä, käskyjä ja vaatimuksia, ei ole syytä paniikkiin, jos ihmisellä on oma hyväksytty paikkansa.

Merkkisoittoja esityksessä päräyttävä rumpali (Juha Pulli) toimii myös kertojana. Hän sitoo eri aikatasoihin lomittuvat kohtaamiset toisiinsa ja usuttaa jatkamaan eteenpäin, kun tilanne uhkaa jäädä paikalleen.

Armeijassa on totuttu kulkemaan kartan ja koordinaattien avulla. Kun upseeri jää eläkkeelle, kiskaistaan niin natsat kuin koordinaatit pois. Mitä sen jälkeen? Kansalaisopiston harrastuspiirit? Tämä on Snickerin tekstin pintakudosta, jonka katsoja näkee selkeästi. Roolihahmojen paikoin sähkösanomatyyppinen teksti vilisee putoamista, uppoamista ja katoamista kuvaavia sanoja. Se vie pelkojen äärelle, sinne, missä on kohdattava epätäydellinen itsensä.

Kurinalainen lavastus tarjoaa mäntymetsää ja Lapin erämaata Riihimäelle sijoittuvan kotimiljöön rinnalla. Upseeri-isän (Jouko Puolanto) ja tyttären (Maija Siljander) suhteen kaari lapsuudesta aikuisuuteen on kohtaamattomuutta, jonka taustalla ovat olosuhteet, eri ikäkausiin liittyvät syyt, mutta ennen kaikkea kykenemättömyys.

Mikä on se paha tunne, jolle ei ole nimeä, joka puristaa ja ahdistaa? Ratkaisumalleja tarjotaan, mutta jos ne tulevat ulkoa, ne eivät ole omia. On kohdattava itsensä, myös poikkeavuudessaan,   ennen kuin voi kohdata muita.

Esitys on erilaisten kohtaamisten kollaasi. Perheen äiti (Katja Peacock) pakenee fiktioon, veli totaalikieltäytyy, kun taas tytär haluaa armeijaan, minne häntä ei edes kutsuta. Kehon ääriviivoja piirretään monella tasolla.

Tyylikästä, ajankohtaisesti ajatteluttavaa ja näyttävääkin on Riihimäen Teatterin lavalla tarjolla.


Hämeen Sanomat 1.3.2017