maanantai 5. joulukuuta 2016

Rikhard III – Kansallisteatteri

Rikhard III on yksiviivainen, mutta sivurooleissa revitellään

William Shakespeare: Rikhard III. Ohjaus: Jussi Nikkilä. Suomennos: Matti Rossi. Sovitus: Anna Viitala. Lavastus: Katri Rentto. Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen. Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen. Sävellys ja äänisuunnittelu: Mila Laine. Ensi-ilta Kansallisteatterin Willensaunassa 30.11.2016.
 
Kristo Salminen ja Heikki Pitkänen © Tuomo Manninen
Näin Shakespearen Rikhard III:n viimeksi Kansallisteatterissa Kalle Holmbergin ohjaamana 2000-luvun alussa. Ilme oli musta, tulkinta kurkotti taivaisiin katedraalin tavoin, tarkasti piirrettyjen jyrkkien linjojen mukaan.

Reilun kymmenen vuoden jälkeen kirjailijan varhaisen kauden kuningasnäytelmä on palannut samana Matti Rossin suomennoksena Kansallisteatteriin, nyt Willensaunan intiimiin tilaan ja tyystin toisenmuotoisena.

Jussi Nikkilän ohjauksessa ei ole tarkkoja linjoja, ei korkeutta vaan esitys vapauttaa roolihahmot liikkumaan yllätyksellisesti, Mustaa ja synkkää yleissävyä rikkovat varsin koomiset episodit, joissa nopeasti roolia vaihtavat näyttelijät revittelevät.

Väenpaljoudestaan huolimatta näytelmä vedetään viiden näyttelijän voimin. Kun henkilögalleria koostuu Englannin kruunusta kisaavan suvun eri haaroista, missä samat nimet toistuvat sukupolvesta toiseen, ollaan välillä lähellä farssia.

Onko se puute? Ei ole. Kun rujona syntynyt, mieleltään sysimusta päähenkilö Rikhard III kulkee kohti valtaistuinta keinoja kaihtamatta, päitä pudotellen, ollaan niin pahan äärellä, että ronski liioittelu antaa tekstille ilmaa ja mahdollisuuden uusiin tulkintoihin.

Esityksessä ei toteudu se, että Rikhard saisi yleisön myötätunnon edes lopussa. Roolihahmon on usein sanottu pystyvän manipuloimaan yleisön puolelleen. Kristo Salmisen Rikhard on yksiviivaisen paha. Hampaitaan kiristelevä ja irvistelevä hahmo ei lunasta katsojan armoa.

Juha Varis ja Heikki Pitkänen työstävät niin mies- kuin naisrooleja valloittavasti. Naurettavia, suloisia, ujoja, juopottelevia ja hurskastelevia hahmoja, erilaisia ihmisen irvikuvia.

Antti Pääkkönen kuljettaa myös monia roolejaan taitavasti, erityisesti Margareetan dramaattinen hahmo sykähdyttää.

Näytelmän ainoan naisnäyttelijän, Milka Ahlrothin kuningatar Elisabet on vahva, mutta taipuu kauniisti surulle, kun Rikhard tapattaa hänen ainoat poikansa synkässä Towerin linnassa.

Näyttämökuva on ennen Rikhardin valtaannousua pehmeä sametteineen ja kynttelikköineen, mutta muuttuu vallanvaihdon myötä kovaksi ja metallisen valoisaksi tilaksi, jossa jokainen on kuin valvovan katseen alla.

Mila Laineen musiikki on olennainen osa esitystä. Rumpu pärisee, sello soi tummana, luutulla loihditaan keveitä sävyjä ja laulu heittelee ajatuksia napattavaksi.

Rikhard III on tutkielma pahasta ja vallan kierouttavasta voimasta. Aihe on ajankohtainen aina uudelleen, ja Nikkilän ohjauksessa on mielenkiintoinen ote. Se on säilyttänyt epookin, mutta uskaltaa leikitellä, liioitella ja tehdä tekstistä ikään kuin aikuisten sadun, jossa paha mukamas saa palkkansa.
Puvustus ja kampaukset tukevat satumaisuutta eikä pormestarin valtava linnunnokkakaan sitä pakene.


Hämeen Sanomat 4.12.2016

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Canth/Kansallisteatteri

Kansallisen Canth hukkuu aikakautensa ilmiöihin

Seppo Parkkinen: Canth. Ohjaus: Kaisa Korhonen. Lavastus: Kati Lukka. Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava. Musiikki: Hannu Kella. Valosuunnittelu: Kalle Ropponen. Äänisuunnittelu: Esa Mattila. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 23.11.2016.
 
Cécile Orblin © Stefan Bremer
Esirippu on jo nostettu, näyttämö valmiina lukuharjoitukseen. Kun valot himmenevät, näyttelijäkaarti saapuu, istuutuu pitkän pöydän ääreen ja esittäytyy roolihahmoissaan vuorotellen.  

Tästä avautuu Kaisa Korhosen ohjaama Canth, joka on kuin markkinatori. Tarjolla on Minna Canthin yksityiselämä sekä kirjallinen kilvoittelu aikakauden tyylien vaihdoksissa. Lisäksi kaupataan kahden helsinkiläisen näyttämön kisaa teksteistä ja tähtinäyttelijöistä, ja näyttelijöiden kisaa päärooleista, ja löytyy sieltä myös homoseksuaalisuuden koju.

Esitys lataa vuosilukuja ja kuljettaa historiapakettia, jossa vierailevat aikakauden näkyvät kulttuurihahmot aina Èmile Zolaa myöten. Realismin läpi kahlataan kohti naturalismia ja lopussa avataan symbolismin verhoa Tšehovin Lokki-näytelmän myötä.

Seppo Parkkisen kirjoittama teksti on liian täynnä. Jos aihealue on katsojalle vieras, saattaa näytelmän seuraaminen olla työlästä. Aiheen tuntevallekin runsaus vyöryy näkökulmineen ja henkilöhahmoineen kirjavana koosteena. Minna on kaiken aikaa läsnä, mutta hukkuu juoksutukseen.

Kati Lukan lavastus on runsaudelle suopea. Se antaa paikan yksityisyydelle, mutta vie myös sujuvasti Pariisiin muotisalonkien kangasmetrien äärelle.

Keventäviksi elementeiksi on lavalle pantu pyörähtämään sivurooleja. Olli Ikonen näyttelee Minnan äitiä, joka ryntäilee sopimattomasti laukomaan kommenttejaan Kuopion kangaskaupan tiskin takaa. Kristiina Haltun kujeilevasti esittämä Ida Aalberg tulee ja menee omien päämääriensä viemänä.

Minna Canthin kirjallinen toiminta 1800-luvun lopussa käynnistyi samoihin aikoihin kuin voimahahmo Kaarlo Bergbom (Jukka Puotila) ohjaili Suomalaisen Teatterin ohjelmistoa. Nainen kirjailijana oli kummajainen ja varsinkin, kun tarttui ajankohtaisiin ja polttaviin aiheisiin. Bergbomin rohkeus tuodaan hyvin esiin ja Puotila on roolissaan tarkkavaistoisen herkkä.

Cécile Orblin tulkitsee Minnaa kiihkeästi ja upeasti, mutta päällimmäiseksi jää hengästynyt olo.
Minna kirjoittaa, seuraa näytelmiensä esityksiä sekä tutustuu ja ihastuu Euroopassa syntyviin uusiin tyylisuuntiin. Canthin tekstien näyttämösovituskatkelmien kohdalla hämmästyy sitä, kuinka ajankohtaisia teemat ovat tänäänkin.

Esitys onkin parhaimmillaan juuri näiden katkelmien äärellä. Yhteiskunnan eriarvoisuus, naisen ja miehen tasa-arvo sekä erilaisuuden hyväksyminen eivät aiheina ole kadonneet mihinkään. Uuden ajan ihmisiä syntyy kaiken aikaa kirjaamaan epäkohtia, aivan kuten Minna teki. 


Hämeen Sanomat 26.11.2016

perjantai 18. marraskuuta 2016

Juurihoito Kansallisteatteri

Käytä hammaslankaa ja sano rakas


Miika Nousiainen: Juurihoito. Ohjaus ja dramatisointi: Aleksis Meaney. Lavastus: Katri Rentto. Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen. Valosuunnittelu: Kare Markkola. Äänisuunnittelu: Jussi Matikainen. Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 16.11.2016.
 
Markku Maalismaa ja Esa-Matti Long ©Tuomo Manninen
Pekka Kirnuvaaran hammasta pakottaa tutulla tavalla ja hän tietää, että nyt tarvitaan juurihoitoa. Hammaslääkärin vastaanotolla käynnistyy värikäs tapahtumasarja, joka mullistaa monen ihmisen elämää. Vakavamielisen lääkärin ja copywriterina toimivan Pekan sama sukunimi kuljettaa miehet aina maailman toiselle laidalle.

Miika Nousiaisen kirjoittamassa Juurihoito-näytelmässä avataan tulehtuneen hampaan kanavaa, jotta päästään hoitamaan kipupistettä. Sen rinnalla avataan muita kanavia, jotta saadaan näkyviin Pekan ja yllättäen rinnalle putkahtavien sukulaisten hämärä menneisyys.

Käsiohjelma kirjaa ydinkysymyksiksi: Kuka olet? Minne menet? Puudutetaanko? Kaksi ensimmäistä kuvaa näytelmän vakavaa virettä ja kolmas Nousiaiselle tuttua nurjan puolen koomista äkkikääntöä.

Pekka oli kolmen vanha, kun isä häipyi totaalisesti. Nyt on oma avioliitto katkolla ja mies tuntee epäonnistuneensa isänä ja miehenä. Alussa raotetaan hylkäämisen teemaa verkkaisesti, mutta kun Pekka saa näppeihinsä johtolangan pään, vauhti kiihtyy, määränpäät vaihtuvat ja tyyppigalleria kasvaa. Näyttelijäkaartikaan ei riitä vaan mukaan tempaistaan näyttämömiehet. 

Aleksis Meaneyn dramatisoima ja ohjaama esitys on vallaton tyylien sekoitus. Dialogipohjaiseen draamaan on ujutettu ikään kuin joulukalenteri. Jokaisen luukun takaa avautuu uusi yllättävä tyyli ja sisältö teemoineen. Katri Rentto on suunnitellut lavastuksen, jossa läpikuultavien seinämien rajaamat tilat avautuvat tehokkaasti uusiin tilanteisiin ja paikkoihin. Äänimaailma on rikas ja videokuva kuljettaa.

Näytelmään on kirjoitettu melkoinen määrä punchlineja. Näitä koomisia elementtejä on aseteltu paikoin niin, että katsoja tietää odottaa, että kohta se tulee. Väliin mahtuu myös lauluosuuksia, joista suoriudutaan erinomaisesti, ja solisteiksi nousevat jopa kenguru ja koala.

Näyttelijäntyö on hieman epätasaista. Esa-Matti Long vie Pekan roolin hämmentyneen oloisena läpi näytelmän. Markku Maalismaa rytmittää puheensa hienosti ja on verrattoman hupaisa kuivakkana hammaslääkärinä.

Kaksikon matkalle osuvia ihmisiä näyttelevät Pirjo Lonka, Annika Poijärvi, Petri Manninen ja Anna-Riikka Rajanen, joka on mielenkiintoinen uusi tuttavuus minulle.

Matka on mainio jana, jolle täplittyy elämän peruskysymyksiä. Onko rakkautta? Mitä pitää suvaita ja mitä antaa anteeksi. Mikä on tärkeää? Sen selvittämiseksi tulee tehdyksi aboriginaalien mieheksi tulemisen walkabout-riitti, jonka lopputulema on, että pitää käyttää hammaslankaa säännöllisesti ja sanoa useammin toiselle ääneen rakas.

Juurihoidon luukut aukeavat ©Tuomo Manninen



Hämeen Sanomat 18.11.2016