sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Armi


Hämeen Sanomat 1.12.2012

Marimekon perhehelvetti koomisen kautta


Pirjo Toikka: Armi. Ohjaus: Milko Lehto. Lavastus: Katariina Kirjavainen. Projisoinnit: Katariina Kirjavainen ja Matias Ojanen. Puvut: Elina Kolehmainen. Valosuunnittelu: Kalle Ropponen. Äänisuunnittelu: Mauri Siirala. Kantaesitys 29.11.2012 Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Riitta Havukainen, Tuomas Rinta-Panttila ja Matti Ristinen
Kuva Marko Mäkinen
Kannattaa ostaa käsiohjelma, kun menee katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Armi-näytelmää!
Miksi? Siksi, että sieltä löytyy ohjaaja Milko Lehdon antama katsomisohje: Älköön kukaan siis katsoko esitystä historiallisena totuutena.

Sosiaalipornon ymmärtäisi, sillä moni haluaa kuristaa julkisuuden henkilöiden ikkunoista sisään. Nyt halutaan kuitenkin avata taiteilijuus-käsitteen sisusta yleisellä tasolla Armin kautta.

Totuus on se, että useimmat jättävät käsiohjelman ostamatta. Niinpä he näkevät näyttämöllä juopottelevan narsistin, joka kohtelee kaikkia läheisiään tasapainottoman hirmuvaltiaan tavoin. Kuva Armista piirtyy ja ihmetyttää.

Jonkinlaista vinkkiä liioittelusta antavat Armin rehevyydessään laitojen yli pursuvat maaniset ja toisaalla mustiin syövereihin kiertyvät depression hetket.

Puheenparsi ei myöskään ole aina aikaansa istuvaa. Tasan tarkkaan 60-luvulla ei sanottu tasan tarkkaan eikä kenelläkään ollut agendaa vielä Armin eläessä.

Näytelmä on designpääkaupunkivuoden ja Armi Ratian syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi tehty. Siksi on hämmentävää, että koomista ripotellaan jopa niin, että se paikoin kääntyy puskahauskan puolelle.


Visuaalisesti vahva näyttämö
Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu ja Riitta Havukainen
Kuva Marko Mäkinen

Pirjo Toikan kirjoittama näytelmä kirii kuudenkymmenen vuoden ajanjakson vajaaseen kolmeen tuntiin. Teksti harppaa Armin loppuajan sairasvuoteelta tämän lapsuuden Karjalaan ja sieltä kohti suomalaista painokangashuumaa.

Riitta Havukainen on rohkean rietas Armi. Krapulassaan vapisevasta naisesta sukeutuu hetkessä jääräpäisesti omaan visioonsa luottava liikenainen, vahvasti toimiva agentti. Ääripäät heilahtelevat Havukaisen antautuvassa tulkinnassa.

Armin monologit venyvät paikoin turhan pitkiksi. Joukkokohtauksissa Armi kieputtaa alaisiaan ja hännystelijöitään riemastuttavan railakkaasti.

Henkilögalleria on median kautta tuttua, joskin vahvasti karrikoitua. Armin Bökarsin huvilalle kerääntyy kansakunnan kermaa dionysolaiseen nautiskeluun aina valtion päämiestä myöten.

Armin perhe elää helvetissään. Ristomatti on alati äitinsä vierellä, aluksi kultamussukkana, myöhemmin uhaksi kasvaneena kilpailijana, jonka Armi paneekin Amerikkaan askartelemaan. Tytärtään äiti ei huomio lainkaan.

Tuomas Rinta-Panttila kieppuu pikku Ristomattina veikeästi ja asettuu mahtiäidin rinnalle Marimekon perintöprinssinä. Kreeta Salmisen Eriika-tytär yrittää olla konfliktitilanteiden tasapainottaja. Armin sisko Saara (Ursula Salo) saa noukkia tähteitä ja soittaa haitaria. Salo tekee terävän kuvan Saarasta.

Näytelmän perhettä on koko Marimekko työntekijöineen. Kukin saa tuta herrattarensa oikut.
Marimekon historia nousuineen ja laskuineen jäsentyy pääpiirteissään hyvin. Siirtyminen yrityksen alkutaipaleen käsityöläisyydestä massatuotantoon kuvataan erinomaisesti.

Painokangasrullat pyörivät ja printtikuviot elävät näyttämöllä, sillä projisoinnit ja valaistus luovat visuaalisesti komean taustan kaikelle. Lavastus sykkii tapahtumien mukana vahvasti.




sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Hamlet


Hämeen Sanomat 24.11.2012
Pölyt pois Hamletin päältä

William Shakespeare: Hamlet. Suomennos: Veijo Meri. Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen. Lavastus: Antti Mattila. Puvut: Sari Salmela. Musiikki: Tommi Lindell. Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.11.2012.
Eero Aho ja Tom Wentzel (kuva Stefan Bremer)

Liike on Kari Heiskasen ohjaaman Hamletin perusta. Nykyaikaan sijoitetussa näytelmässä ei pönötetä eikä perinteisestä kuninkaallisuudesta näy häivääkään.

Kieli on pääosin Veijo Meren suomentamaa Hamletia mutta rinnalla kulkee nykykieli. Ristiriitaa näiden välillä ei ole, vaan ne linkittävät tapahtumat ja tunteet kaikkiin mahdollisiin aikoihin ja tekevät niistä universaaleja.

Ollaan Tanskassa, mutta yhtä hyvin voidaan olla missä vain. Mahdollinen tapahtumapaikka on esimerkiksi BB-talo, josta yksi kerrallaan häädetään ulos.

Taivaasta roikkuva kristallikruunu edustaa linnansaleja. Sen vierellä on rakennus, joka voisi olla opiskelija-asuntola tai halpa hotelli, sillä betonitalon joka ikkunassa roikkuu samanlaiset haljut verhot. Talon toinen pääty on valtionarkisto, jonne Hamlet kiipeää aina seinätikkaita pitkin.

Etunäyttämö on avara tori, jonka kalustus vaihtuu esityksen aikana tiuhaan muuttaen tilan milloin miksikin. Ainoa pysyvä kaluste on ilotaloon viittaava vuode, jossa kuningatar melkein näytelmän läpi piehtaroi.

Tuttu juoni hajoaa sirpaleiksi

Näytelmästä on alussa vaikea saada otetta, koska sitä lähtee seuraamaan aiempien Hamlet-kokemusten pohjalta.

Sanat ovat tuttuja, mutta muuttuvat vieraiksi uudessa ympäristössään. Juoni on tuttu, mutta hajoaa sirpaleiksi outojen elementtien keskellä. Kloseteista ja ruumishuoneelta leviää ellotus mutta viini ja marisätkä tuovat lohdun.

Heiskanen heittää näyttämölle ilmaisutapojen koko arsenaalin aina samaistumisesta brechtiläiseen vieraannutukseen asti.

Joukkokohtauksissa tullaan puhumaan eturamppiin suoraan yleisölle. Mikrofonin kautta selostetaan näyttämön tapahtumia ja lisäksi siihen lauletaan. Hamlet rikkoo näyttämön ja katsomon rajan tulemalla yleisön joukkoon.

Monologeissa painutaan syvälle mielen käytäviin ilman vieraannutuksen häivääkään.

Paikoin ollaan kuin musikaalissa, orkesteri säestää ja hahmot rynnivät lavan laidalta toiselle hehkuvien valojen poltteessa. Seuraavana hetkenä käännetään karnevalistisesti maailma ympäri.

Esitys tarjoaa tulkintoja
Eero Aho, Esko Salminen, Antti Laukkarinen
 (kuva Stefan Bremer)

Katsojana on pakko alkaa tehdä uutta tulkintaa. Minkä palikan pistän mihinkin? Onko nyt kyse jengisodasta vai maailmanpaloko loimottaa? Tai onko kyse rakkaudesta toista ihmistä kohtaan vaiko rakkaudesta ihmisyyttä kohtaan?

Väliajan jälkeen kerätään alun roiskeita yhteen ja heitetään erilaisia synteesejä yleisölle tulkittaviksi. Jotkin langanpäät löytävät toisensa ja kudelmaa alkaa syntyä, jokaisella taatusti omanlaistaan.
Näyttelijäntyötä on riemu katsella, oli esityksen tyylilajista mitä mieltä tahansa.

Eero Aho pyyhkii pölyt Hamletin päältä ja repii kaikki konventiot. Hänen Hamletinsa käy riehakkaasti tunnetilojensa äärilaidoilla mutta heittäytyy kepeästi narriksikin.

Esko Salmisen tutisevan pidättyvä kuningas ja Tiia Lousteen narttumainen kuningatar ovat jääkylmiä vallanpitäjiä. Asko Sarkolan Polonius on kaikkialle kurkottava koominen hahmo.

Tommi Lindellin musiikki tukee näyttämötyötä mallikkaasti olematta pelkkää taustaa.
Mielenkiintoinen Hamlet, joka ansaitsee toisenkin katselukerran.


sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Nenäpäivä


Hämeen Sanomat 10.11.2012
Yksinäisyyden ympyrä pyörii kepeästi

Mikko Rimminen: Nenäpäivä. Dramatisointi: Aina Bergroth. Ohjaus: Arto af Hällström. Lavastus ja puvut: Markus Tsokkinen. Valosuunnittelu: Aslak Sandström. Äänisuunnittelu: Iiro Iljama. Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 7.11.2012.

Sari Puumalainein (Kuva Stefan Bremer)


On riemastuttavaa nähdä teatteria, joka hönkäilee lämpöä ympäriinsä vaikkei roolihahmojen elämää voi mitenkään kuvailla mukavaksi.

Ja on riemastuttavaa kuunnella tekstiä, joka elää ja hengittää, riisuu aseista pulppuavilla ilmauksillaan, jotka tekevät hauskoja äkkikäännöksiä.

Kun tähän lisätään Sari Puumalaisen valloittava roolityö näytelmän Irmana, on riittävä syy nyökytellä katsomossa tyytyväisenä.

Mikko Rimmisen vuonna 2010 Finlandia-palkittu Nenäpäivä on kääntynyt näyttämölle eloisaksi kokonaisuudeksi.

Arto af Hällströmin ohjaus panee roolihahmot pompahtelemaan kuin pehmeät pallot. He ovat vain tulleet käväisemään, kertomaan oman tarinansa lyhyesti – notkeasti keinahtaen.

Elämää kerrostalo-ovien takana

Irma on yksinäinen keski-ikäinen nainen, jonka poika (Ylermi Rajamaa) pyörii hämärissä kuvioissaan. Kun joku tarjoaa ilmaista peikonlehteä Keravalla, jo vain hän lähtee sitä hakemaan. Tapaa ainakin jonkun ihmisen.

Kun Irma sitten suunnistaa vahingossa väärälle ovelle myöntämättä erehdystään ja keksii näpsän syyn vierailulleen, alkaa juonikuvio mehustua veikeästi.

Irma tapaa kaikenlaisia ihmisiä, kokonaisen kirjon. Kerrostalon ovien takaa avautuu monenmoista mieltä ja mielettömyyttä, onnea ja sen kääntöpuolta.

Yhden sydänystävänkin Irma saa. Yksinäisen sydänystäväksi pääsee helposti. Pirjo Luoma-ahon Irja on tottunut sopeutumaan kaikkeen, miksipä ei ovesta tupsahtaneeseen vieraaseenkin.

Ilmari Hätilän (Pekka Autiovuori) riemastuttava vanhus elää todellisuuden rajamailla ja tytär (Paula Siimes) vahtii hänen eloaan.

Yhden oven takaa löytyy kurjuuden kurjuutta. Virtanen (Antti Pääkkönen) vetää viinaa minkä kerkiää, kun ei muutakaan ole. Toisen oven takana nuoren parin pumpulionni pyörähtelee kepeästi mutta itseensä käpristyneenä.

Lavastuksellisesti kaiken taustana on Hakaniemen Ympyrätalo, jonka liepeillä Irma törmää mukavaan peruspultsariin (Jani Karvinen) ja pirteään feissarityttöön (Elena Leeve).

Yksinäisyyden ympyrä ja kohtaamiset sen kehällä pyörivät siis monella tasolla. Irma analysoi järkevästi kaikkea, mutta toimii tunteen kautta. Ihmisellä on toista ikävä, ja siitä liike lähtee.

Pienimuotoinen esitys on hauska. Sen rytmi nappaa mukaansa ja Irman turmeltumaton toiminta saa katsojan hyväksynnän, vaikka poliisiakin hänen peräänsä jo huudellaan.

Pirjo Puukko



perjantai 9. marraskuuta 2012

Syntynyt Lahteen


Hämeen Sanomat 7.11.2012

Lahesta ei lähetä noin vain


Marko Järvikallas ja Mikael Neiberg: Syntynyt Lahteen. Ohjaus: Otso Kautto. Lavastus ja puvustus: Annukka Pykäläinen. Valosuunnittelu: Jouni Nykopp. Äänisuunnittelu: Jukka Vierimaa. Ensi-ilta Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä 23.10.2012.



Jori Halttunen, Tapani Kalliomäki ja Maija Rissanen (kuva  Mikael Neiberg)

Se alkaa ihan normaalisti. Äiti käy tyttärensä asunnolla ja kurkkaa sinne tulleen kirjekuoren sisään luvatta.  Kirje on lähetetty tyttären aviopuolisolle Juhanille ja siinä on salaisuus, joka käynnistää tapahtumat.

Lahtelaissyntyisen Juhanin ja espoolaisen Saaran avioliitto on ihan mallillaan kirjeen saapumiseen asti. Viesti panee Juhanin palaamaan vanhaan kotikaupunkiinsa. Saara-vaimo säntää perään ja Saaran äitikin haluaa päästä osille.

Katsoja viedään nyky-Lahteen, jota kuvataan asuinpaikkana värikkäästi ja vahvasti kohti koomista polkien. Lahden kauneutta verrataan Riihimäkeen, Kouvolaan ja Imatraan. Kyytiä saavat vanhojen puurakennusten purkajat ja urheiluhulluus. Sleepy Sleepers ja Jari Litmanen ovat tietty kaupungin ylpeydenaiheita.

Kaljakuppilat kolutaan ja  vesitornista katsellaan alla levittyvää maisemaa. Lahtelainen identiteetti rakentuu ihmisten ja maiseman kautta. Rinnalla kulkee salaisuus, jota Juhani jäljittää ja katsoja saa jännittää mukana. Tähän asti juonessa pysyy mukana.

Torin alla toinen maailma

Ensimmäinen puoliaika tuo kuvioihin Juhanin vanhan kaverin Timpan sekä entisen tyttöystävän Mian, joka on nykyisin Timpan vaimo. Mukana pyörivät Timpan ja Mian ystävä Sami sekä kaupunginvaltuutettu Laitinen, entinen rokkari.

Juonitasolla etsitään salaperäisen kirjeen lähettäjää. Kun hänet on löydetty, alkaa matka menneisyyteen.

Väliajan jälkeen näytelmässä ampaistaan liki surrealismia, joka vie roolihahmot torin alle, jopa vuosisatojen takaiseen maailmaan. Hakkapeliitat uneksivat pyöristä hevostensa tilalle ja Salpausselkä kääntää kylkeään.

Marko Järvikallaksen ja Mikael Neibergin teksti on niin runsas, ettei tiedä mistä nappaisi kiinni. Pysytelläkö aviodraamassa, hahmottaako Lahden historiaa 1600-luvulta Hennalan julmuuksien kautta tähän päivään vai etsiäkö kaikesta elämän tarkoitusta symbolisten elementtien kautta?

Otso Kautto käyttää ohjauksessaan vahvaa liikettä ja voimakkaita visuaalisia keinoja. Hänen näytelmissään on aina tarkkaan harkittuja ulkoisia yksityiskohtia, jotka usuttavat merkitysten etsintään.

Näyttämökuva kasvaa pelkistetystä tilasta monimuotoiseksi kudelmaksi. Ihmiset hallitsevat välillä kaupunkia valtavina, yli kaupungin ulottuvina varjoina ja välillä taas pujahdetaan mielen lonkeroihin. Sisältö ja muoto kulkevat käsi kädessä.

Näillä ulkoisilla valinnoilla ei kuitenkaan pelasteta sitä kaaosta, jota teksti sylkee. Eivätkä näytelmää pelasta näyttelijätkään, jotka tekevät herkullisia hahmoja.

Aki Raiskion peruslahtelainen verkkari-Timppa ja Tapani Kalliomäen stadilaistunut Juhani muodostavat hyvän vastaparin. Heidän rinnallaan kaupungilla hengailevat Jori Halttusen hauska valtuutettu ja Kai Vainen monisärmäinen Sami.

Hanna Vahtikarin Saara uskoo olevansa puhdasverinen espoolainen, mutta saa kokea yllätyksen äitinsä riehakkaiden nuoruusvuosien vuoksi. Maija Rissasen Mian kautta puretaan näytelmän ymmärrys-osiota.

Kaupungin imagoa rakennetaan hurjalla siveltimellä. Lahdesta pois lähteneet tai muualta tulleet pieksetään, ainakin henkisesti. Lahesta ei lähetä pois ilman jälkiä. Sen ymmärtää, mutta historiavyörytystä haamuineen ja salaperäisine ovineen ei.

Pirjo Puukko


torstai 25. lokakuuta 2012

Yksi mies, kaksi pomoa

Riivatun taitavaa hauskaa


Richard Bean: Yksi mies, kaksi pomoa. Suomennos: Mikko Koivusalo. Ohjaus: Neil Hardwick. Kapellimestari: Lasse Hirvi. Lavastus: Jyrki Seppä. Puvut: Sari Salmela. Suomenkielinen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 11.10.2012.


Tommi Huovinen ja Santeri Kinnunen
(Kuva Tapio Vanhatalo)


Kun katsoja astuu sisään Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle, odottaa häntä siellä mukavan tunnelmallinen musiikkituokio, jonka tarjoilee Jiri Nikkinen ja The Brighton Peers.

Bändi on koko näytelmän ajan lavalla ja säestää juonikuvioista taitojaan esittelemään karkaavia roolihahmoja - vaikkapa omaa pyykkilautaansa (lue sixback) paukuttamaan. Tämä on osa commedia dell'arten tyyliä, johon Yksi mies, kaksi pomoa lukeutuu. 

Tekstin pohjana on Carlo Coldonin 1700-luvulla kirjoittama, Venetsiaan sijoittuva komediaklassikko Kahden herran palvelija. Nyt törmäillään vuonna 1963 commedia dell'arten ja puskafarssin välimaastossa Brightonissa, jonne Neil Hardwick on henkilöhahmonsa vallan mainiosti viskannut.

Pääosassa näyttelijäntyö 

Esitys lähtee liikkeelle verkkaan, mutta antaa jo ensimetreillään odotuttaa räiskettä. Ja sitä saaman pitää. Kahta pomoa totteleva päähenkilö räpistelee villinä valheiden ja nälän verkossa, ja pyytää välillä apua ahdinkoonsa katsomon puoleltakin. 

Siitä hetkestä, kun tämä Santeri Kinnusen nuuskiva turvamies Charlie teputtaa liian löysissä ja lyhyissä housuissaan hämärämies Clenchin (Rauno Ahonen) tyttären (Sanna June Hyde) kihlajaisiin, on suunta selvä. Vinoja asetelmia tulee syntymään.

Kinnunen hurmaa mennen tullen. Koomista syntyy kokonaisvaltaisesti, kehon ja puheen sekä rytmisen tarkkuuden kautta. Harlekiinihahmona Charlie on lavan valloittava tyhmyri, joka silti varsin neuvokkaasti ylittää esteensä, sillä hän osaa käyttää muita hyväkseen.

Sari Siikanderin sihteeri on uhmakkaan raivokas vamppi, joka on tarkkasilmäinen ja neuvokas toimija. Mainio roolityö myös.

Juonen kehittelyssä ei kannata yrittäkään pysyä mukana, vaan jättäytyä sen vietäväksi. Palkinnokseen saa taitavaa musisointia, komeita toiminnallisia läheltä-piti -tilanteita ja jännittävää tasapainoilua väärinkäsitysten keskellä.

Tekstienvälisyys on osa esitystä. Viittauksia on Shakespeareen ja näyttelemiseen ylipäätään mutta myös englantilaisen rockmusiikin alkuaikoihin sekä suomalaiseen mainosmaailmaan. 




lauantai 20. lokakuuta 2012

Perheistä parhain


Hämeen Sanomat 20.10. 2012

Koomista kauhontaa perhepiirissä


Perheistä parhain. Käsikirjoitus ja ohjaus: Pentti Järvinen. Lavastus: Juha Mäkipää. Pukusuunnittelu: Anne Laatikainen. Äänisuunnittelu: Harri Kuittinen. Valosuunnittelu: Jari Vuori. Musiikki: Vesa Mäkinen. Kantaesitys Hämeenlinnan Teatterissa 18.10.2012.


Heikki Nousiainen ja Johanna Reilin (Kuva Tommi Kantanen)
Kun pannaan yhteen kaikki tv:n perhesarjat, tilkka farssin mehua ja mausteeksi Romeota ja Juliaa, on näyttämöllä Perheistä parhain. Pentti Järvisen kirjoittama näytelmä kurkistaa monen genren kaappiin ja etsii sieltä nimenomaan koomisia piirteitä.


Tähän kaikkeen lisätään symbolista isänmurhaa ja lopulta äidinkin ja niinpä kasassa on draaman aineksia koko padallinen.

Nokkeluuksia riittää, en kiellä. Kun hauskaa kauhotaan kaikkialta, käy niin, että mahdolliset teemat katoavat jonnekin näkymättömiin.

Käsiohjelma kertoo näytelmän olevan asennekomedia. Asenne on sitä, että kaikilla menee huonosti, ja jos ei vielä mene, niin nurkan takana voi jo käydä köpelösti.

Suku ja sen salaisuudet

Juha Mäkipään varsin oivallisesti lavastamassa tilassa on kaksi asuntoa ilman väliseinää ja niiden edessä avautuva piha-alue.

Toisessa huoneistossa asuvat Vuoristot ja seinänaapureina Kapulaiset. Vaimot ovat siskoksia.

Vuoristojen poika Roope spiikkaa itsensä tarinaan valokeilassa, pimeällä näyttämöllä. Vieraannutus toiminee kehotuksena olla ottamatta kaikkea kovin vakavasti. Roope kertoo salaisuuden, joka on omiaan aiheuttamaan väärinkäsityksiä ja törmäyksiä läpi esityksen.

Lisäsalaisuus löytyy terapeutin sohvalta, jossa Juuli-neito purkaa olematonta isäsuhdettaan. Juulin äiti on aikoinaan halunnut lapsen vaan ei miestä.

Käsittämätön roolihahmo on eri vempaimineen näyttämölle ajoittain pelmahtava yltiöpositiivinen naapurin mies, jonka puheripulisuuhun on pantu hokema ”kyllä on ihme peli”. Lasse Sandberg tekee hahmosta taitavasti hauskan, mutta ei pysty pelastamaan roolin turhuutta.

Juonenpoikaseksi synnytetään perintöriita, joka on aina herkullinen aihe, varsinkin jos kiistakapulaksi riittää äidin vanha ryijy.

Terapiaa tarjotaan monessa muodossa, vino ihminen on aina mielenkiintoinen, puhumattakaan vinon oikaisijoista. Miesten ja naisten universumien erilaisuus on myös takuuvarma aihe.

Nilkat pilkasta mustelmilla

Heikki Nousiainen rakentaa melkoisen roolihahmon urakoitsija Reinosta, kaikelle kärttyilevästä perheenpäästä. Koominen syntyy monista elementeistä, joista pistämättömin on rytminen tarkkuus.

Reinon hammaslääkärivaimo Kaarina (Johanna Reilin) roikkuu netissä eikä jaksa keskittyä miehensä marinaan. Pikkusisko Sirpa on taiteilija (Birgitta Putkonen) ja hänen miehensä Pekka (Tuukka Mastomäki) ympäristöasiain tilaajapäällikkö, Reinon halveksima virkamies.

Roolihahmoja on rakennettu karrikatyyreiksi, joita näyttelijät työstävät kaiken kaikkiaan mallikkaasti.

Pekan 50-vuotisjuhlista muodostuu salaisuuksien paljastustilaisuus ja solmujen aukaisupaikka. Kohtauksessa päästetään höyryt pihalle ja käväistään vahvasti farssin puolella.

Kun kaikkea pilkataan, niin pilkkahan osuu lopulta omaan nilkkaan. Mutta kun kaikkien nilkat ovat pilkasta mustelmilla, löytää itsensä sen kysymyksen ääreltä, että mihin tällä tähdätään. Vastaus löytynee vain tätä aikaa leimaavasta nokkeluuskisasta, jossa suustaan nopein ja ilkein vie potin.

Hyvä tällä näytelmällä on pikkujoulua kohti suunnistaa. Sisäpiirijutut, jotka aukenevat vain hämeenlinnalaisille, pitävät huolen siitä, että kaikki ei avaudu muualta tulleille.

Ja kun Roope ja Juulikin saavat toisensa, tai ainakin lyöttäytyvät yhteen, on loppu hyvin ja kaikki hyvin tähtitaivaan alla. Naapurin ihmelaitemieskin on vaiti uuden laitteensa äärellä ja tarjoaa käristemakkaraa. Nautitaan.

Pirjo Puukko