sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Patriarkka


Hämeen Sanomat 22.9.2012
Ilkikurisen kirpeä Patriarkka


Juha Jokelan uutuusnäytelmässä kaiken voi nähdä toisin. Patriarkka on Kansallisteatterin juhlanäytelmä.


Juha Jokela: Patriarkka, Suomen kansallisteatterin 140-vuotisjuhlanäytelmä. Ohjaus: Juha Jokela. Dramaturgia: Minna Leino. Lavastus: Teppo Järvinen. Videot: Timo Teräväinen. Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen. Valosuunnittelu: Minna Toikka. Äänisuunnittelu: Tommi Koskinen. Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 19.9.2012.

Kuva: Stefan Bremer
”Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi” on yksi niistä sitaateista, jotka ovat Juha Jokelan Patriarkka-näytelmän avaimia. Avattavaksi näyttämölle tuodaan kahden sukupolven ylitsepääsemätön kuilu.

Yhtä kaukana kuin näyttämöllä soiva Leonard Cohenin ja Björkin musiikki ovat toisistaan, ovat suurten ikäluokkien edustajat ja heidän nelikymppiset lapsensa. Laulun sanojakin tulkitaan eri tavoin, haluttuun suuntaan.

Kuilun reunalla huutelevat  ihanteisiinsa uskoneet ja ne jo moneen kertaan hukanneet eläkeikäiset, jotka kuvittelevat vielä olevansa vallankahva. Toisella puolen ovat koviin arvoihin tottuneet nuoret aikuiset, joille idealismi on vieras käsite.

Syytös on, että 60- ja 70-luvun nuoret rakensivat yhteiskuntaan sellaisen koneiston, että heidän lastensa on siinä vaikea selvitä.

Mikrofoni vaatii erilaista puhetekniikkaa

Näyttämöllä kaikki leikkautuu kaikkeen ja peilin eteen pannaan jokainen. On kuin kamera kiertäisi alati tapahtumia kuvaten milloin sivusta, edestä, takaa ja myös yläpuolelta. Koko näyttämö on suurta prismaa, joka pyörii, leikkaa valojuovillaan julkeita vetoja.

Perinteisen teatterimuodon tuulettaminen ei tuota tekotaiteellista kaaosta. Jokaisella siirrolla on tarkka motiivinsa.

Kaksoiskuvat ja monistuminen eri etäisyyksiltä tarjoavat näkökulmia. Kaiken voi nähdä toisin, jotain jää aina yhdestä näkökulmasta havaitsematta.

Päähenkilöiden, Heimon ja Virpin, elämässä kulkevat rinnakkain suhteen alkuaika, lasten syntymät, Heimon poissaolo, Virpin väsymys. Samassa kohtauksessa voidaan vierailla kummassakin ajassa.

Jokela ei halua tekstejään esitettävän perinteisen teatteri-ilmaisun keinoin. Niinpä hän käyttää ohjauksessaan mikrofoneja, minkä ansiosta voidaan tuottaa intiimiä dialogia.
Ratkaisu on ehdottoman raikas ja mahdollistaa pienet ja hennot ilmaisut. Tämä vaatii kuitenkin taitoa puhua mikrofoniin. Paikoin puhe on turhan suttuista.

Raatoja ja roskia juhlapöydässä

Näytelmä alkaa Jarnon 40-vuotissyntymäpäiväjuhlilla, jossa esitellään nuorempi sukupolvi. Sekin tosin pyöriskelee jo neljänkympin kriisissään.

Toinen kuva asettuu Normandiaan. Siellä jo eläkepäiviä viettämään asettuneen pariskunnan patriarkka Heimo haluaakin takaisin Suomeen, ratkaisemaan jotain, vaikuttamaan.

Skypetys Jarnolle suoraan syntymäpäiväjuhliin paljastaa vanhemmat-lapsi -suhteen, joka sykkii etäisyyttään. Juha Variksen Jarno on uskottavasti ahdistuneen repaleinen.

Kun vietetään Normandian pariskunnan kotiinpaluujuhlaa, räjähtää koko paletti käsiin. Poliittinen kähmintä, hyväveli-systeemi, tasa-arvokeskustelu ja parisuhteiden ongelmallisuus vastuineen heitetään vasten kasvoja. Suurennuslasin tarkastelulle ojentaa provosoivalla puheenvuorollaan erinomaisesti miniää näyttelevä Kristiina Halttu.

Raimo Grönbergin Heimo ja hänen seksistisen liukassuinen ystävänsä Kale (Juha Muje) joutuvat melkoiseen ryöpytykseen. 60-luvun panokoneille ei armoa tihku.

Näytelmä ei anna ratkaisuja suuriin kysymyksiin. Se heittää raatoja ja roskia katsottavaksi ja arvioitavaksi. Joitain liikahduksia kuitenkin tapahtuu.

Kalen vaimo Anja (Kaija Pakarinen) ja Heimon vaimo Virpi (Kirsi Wallasvaara) tekevät omat tärkeät siirtonsa. Aviomiehet siirtävät lähinnä shakkinappuloitaan.

Erityisen ilakoivaa on Juha Mujeen roolityö niljakkeena. Raimo Grönberg on vakuuttavan täysi itseriittoisuudessaan ja Kirsi Wallasvaara koskettava herkkiä piirtoja vetäessään.
Komiikkaa syntyy joka taitteessa, kullekin katsojalle oman ikänsä mukaan.

Pirjo Puukko


torstai 20. syyskuuta 2012

Voitto Kotiin


Hämeen Sanomat 19.9.2012

Kunhan vain lottovoiton saisi


Oliver Bukowski: Voitto kotiin. Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen. Ohjaus ja sovitus: Tapani Kalliomäki. Lavastus ja puvut: Minna Välimäki. Valosuunnittelu: Jouni Nykopp. Äänisuunnittelu: Jukka Vierimaa. Koreografia: Laura Huhtamaa. Ensi-ilta Lahden Kaupunginteatterin Aino-näyttämöllä 1.9.2012.

Ihmiset, joilla ei kauhassa vallan hirmuisesti eväitä elämälle ole, joutuvat kiertämään melkoisen temppuradan selvitäkseen kunnialla kujanjuoksustaan. Tämä on Oliver Bukowskin Voitto kotiin -tekstin läpi kulkeva juonne.

Kirjailija on käyttänyt samaa aihiota näytelmässään Tokioon menossa, jota Suomessa on esitetty monessa teatterissa.

Synkistelyyn Bukowski ei taivu vaan kytkee aina mustanpuhuvan huumorivaihteen päälle. Yli lyödään niin että roiskuu, mutta kirpeäntarkat yhteiskunnalliset huomiot ovat alati läsnä.

Tapani Kalliomäen ohjaus Lahden Kaupunginteatterin Aino-näyttämöllä alkaa räväkästi. Keski-ikäinen pariskunta elää haaveiden ja todellisuuden välimaastossa, jota värittävät runsas alkoholinkäyttö ja erilaisten onnenpelien pelaaminen.

Haaveiden maailmassa lantio vääntää latinoa ja flamencoa kuin rasvattu ja erotiikallekin löytyy paikkansa. Mies opiskelee jopa italiaa siltä varalta, että kun voitto napsahtaa niin Sardinia kutsuu.

Todellisuudessa joka päivä on herättävä ankeaan aamuun, jolloin kouluttamaton vaimo jää kotiin ja mies raahautuu vastentahtoisesti pienipalkkaiselle työpaikalleen.

Sovitus rapsii pintaa


Teksti tarjoaa maastoa myllätä, mutta Kalliomäen sovitus jää rapsuttamaan liiaksi pintaa. Riemukkaita koomisia pistoja osuu maaliinsa, mutta turhan pitkiksi ajoiksi näyttämölle jäädään huutamaan ja toikkaroimaan erilaisten juomien seurassa.

Mikko Jurkan miehellä on ideoita ja kuva itsestä myös ideoiden toteuttajana, kunhan se lottovoitto vain osuisi kohdalle.

Ritva Sorvalin vaimo on valmis hyväksymään elämän sellaisenaan, television hupiohjelmat olutpullon kera riittävät tuomaan lohtua.

Aviomiehen maaniset hetket päästävät Jurkan lentoon. Koreografia on sulavaa ja miehen visiot loistavat tähtinä taivaalla. Revittely on riemukasta.

Mies saa potkut töistä, mutta silmissä siintää jo menestyvä ravintolaidea, jota lähdetään toteuttamaan.

Vaimo nauraa niin paljon, että väistämättä epäilee hänen nauravan onnetonta oloaan pois.

Avainrepliikki katoaa  


Kun näytelmän taitekohta saavutetaan, katoaa avainrepliikki jonnekin drinksujen väsäämisen lomaan. Ajattelin olleeni huolimaton dialogin seuraaja, mutta kun kanssakatsojanikaan ei sitä napannut, niin jotain häiriötä tilanteessa on.

Vaimo on valehdellut, mutta mitä, se jäi epäselväksi. Tästä alkaa elämän tärkeiden asioiden tarkastelu. Vaimo ei suostu olemaan miehensä ideoiden orjallinen toteuttaja ja hänen naurunsakin loppuu.

Lottovoittokin saadaan, mutta hyvin erikoisella tavalla.

Kaikesta revittelystä ja onnistuneista tuokioista huolimatta esitys jättää ydinteemansa turhan etäiseksi. Se ei kosketa.

Pirjo Puukko

perjantai 14. syyskuuta 2012

Aie

 

Aie odotuttaa ja ryöpyttää

Michael Baran: Aie. Ohjaus: Michael Baran. Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Viskari. Musiikki: Olli Kortekangas. Valosuunnittelu: Ilkka Niskanen. Äänisuunnittelu: Juha Kerkola. Rooleissa: Seela Sella, Ismo Kallio, Markku Maaliamaa ja Kreeta Salminen. Kantaesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 12.9.2012.


Ismo Kallio ja Seela Sella (Kuva Tuomo Manninen)

Nurmea kaikkialla, näyttämön täydeltä, erilaisina tasoina, ja ripaus havuja. Seinillä teipattuja kuvia, ovia ja saumoja. Tähän tilaan saapuu vanha pariskunta ja antaa odotuttaa tapahtumien liikahdusta,  piano levittää Olli Kortekankaan epämelodista sävelvirtaansa kaiken ylle. Pianolle on annettu kertojan ääni, josta ei tahdo saada otetta.

Hauras pariskunta aloittaa verkkaisen dialoginsa. Arkisia asioita. Jonnekin ollaan menossa, touhutaan matkalle lähtöä. Aivan heti ei paljasteta, että oma mökki on valittu paikaksi, jossa on tarkoitus päättää elämä.

Teko on harkittu, sillä kumpikin haluaa välttää tulevaisuudenkuvan, jossa makaa vaipoissaan muiden vaivoina.

Kuva siirtyy taustalle ilmestyneeseen nuoreen naiseen. Suu sylkee vittu-paska-saatanaa puhelimeen ja koko olemus kielii pahasta olosta. Rakkaudessa pettynyt, jätetty vai monen erilaisen tekijän henkisesti rampauttama läikehtii mielialojen aallokossa.

Neljäs hahmo on keski-ikäinen mies, joka pukee itsensä viimeistä piirtoa myöten harkitusti ja kalliisti. Ilme ja kulmikkaat liikkeet paljastavat hänenkin ongelmaisen olonsa. Virkansa menettänyt ylilääkäri. Antoi liikaa lievittävää lääkitystä kärsiville potilaille.


Kun tulevaisuutta ei ole

Michael Baran on kutonut tarinan ihmisistä, jotka eivät näe elämälleen enää tietä kulkea.  Syyt vaihtelevat, mutta kulkeminen kohti valittua suuntaa on vaikeaa.

Näyttämön valokeila suuntautuu vuoroin vanhan pariskunnan lempeään, paikoin hilpeäänkin etenemiseen ja vuoroin toisen parin satunnaisen kohtaamisen käänteisiin.

Aihe on arka. Sen taustalla loimottavat yhteiskunnan sosiaalisten rakenteiden heikot tukipuut. Vanhustenhoito, terveydenhuollon byrokratisoituminen ja ylipäätään inhimillisyyden katoaminen ympäröivästä maailmasta.

Seela Sella ja Ismo Kallio ovat hurmaavia peilatessaan koko pitkää elämäänsä tässä kiteytetyssä hetkessä. Menneisyydestä vuotaa niin paljon hyvää mieleen.

Kreeta Salmisen nuori Milla repii itseään kaikilla mahdollisilla tavoilla. Itseinho saa tytön heittäytymään iljettäväksi, mutta välillä hän muuntuu lutkamaiseksi viettelijättäreksi. Apua mielenterveysongelmiin ei ole saatu.

Markku Maalismaan lääkäri pysyy kireän viileänä ja etäisenä, kunnes murtumapaikka avautuu. Lääkärin ja Millan välinen dialogi purkaa yhteiskunnan vinoumia valtarakenteineen omien henkilökohtaisten kokemusten kautta.

Baranin teksti leikittelee erilaisilla tasoilla. Arkisen puheen rinnalla kulkevat varioiden ronskit ylilyönnit ja runolliset jaksot. Runollisuutta on niin puheessa kuin lauluissakin.

Esityksen seuraaminen vaatii tarkkaavaisuutta. Yksittäisillä sanoilla leikataan kipeästi, mutta niillä voidaan myös nostaa menneestä herkimmät kohdat. 

Hieman karsastin lauluosuuksia. Jokainen laulaa oman laulunsa, mutta lopussa neljä hahmoa muodostaa kuoron - heillä on yhteinen sanoma. Musiikki on sinällään osa kokonaisuutta, paikoin turhankin pysäyttävä ja odotuttava elementti.

Baran on ohjannut näytelmän vahvasti rytmisten muunnelmien varaan. Pitkät hiljaisuuden jaksot, jolloin katsoja saa seurattavakseen vain hitaita päänliikkeitä näyttämöllä, jaksavat juuri ja juuri kantaa. Paha olo vyörytetään kuin oksentamalla, kiivaina ryöppyinä.

Pahuus

 
 Hämeen Sanomat 12.9.2012

Silmittömän väkivallan Pahuus jättää syyt piiloon


Jan Guillou: Pahuus. Ohjaus ja dramatisointi: Pasi Lampela. Lavastus: Katri Rentto. Puvut: Anna Sinkkonen. Valosuunnittelu: Harri Kejonen. Äänisuunnittelu: Esa Mattila. Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 5.9.2012.

Kuvassa Vesa Vatanen ja Jesse Vinnari.
(Kuvaaja Yehia Eweis)

Ruotsalainen Jan Guillou kirjoitti omien kokemustensa pohjalta menestysromaanin Pahuus (1981). Stjärnsbergin eliittisisäoppilaitoksen vallankäytön pohjamudissa kihisevät halu nöyryyttää, häpäistä ja tuhota heikompi tai sosiaalisesti alempiarvoinen. 

Pasi Lampela on dramatisoinut ja ohjannut romaanin pohjalta näytelmän, joka alkaa 14-vuotiaan Erik-pojan kohtuuttoman julman isäsuhteen esittelyllä. Erik oppii väkivallan eri muodot myös tukholmalaisten jengien koulimana.

Julmuuden syitä näytelmä ei avaa, ei kotona eikä koulussa tapahtuvaa. Koulun kurista ja kasvatuksesta vastaava toverineuvosto on aina ollut olemassa ja sillä on opettajakunnan siunaus.

Syyttä rangaistussa ihmisessä itää joko kostonhalu tai oikeudenmukaisuuden siemen. Sitä, miksi Erik sisäoppilaitokseen jouduttuaan valitsee väkivallattomuuden, ei avata. Kotona nujerretusta hiirulaisesta sukeutuu oikeudenmukaisuuden asiaa ajava  sankari.

Katri Rentto on lavastanut oivaltavasti näyttämön kalseaksi uimahallitilaksi, joka toimii valtataisteluiden areenana. Se ulottaa pelon ilmapiirin myös päähenkilön yksityiseen tilaan.

Uskottavat nuoret teatterikoululaiset

Pahuuden ilmentymät peilaavat tämän päivän koulukiusaamista ja käsittämättömiä väkivallantekoja niin yhteiskunnassa yleensä kuin neljän seinän sisälläkin. Näytelmältä olisi kuitenkin odottanut jonkinlaista psykologista kaivuutyötä ja kauheuksien seurausten analyysia. Nyt näyttämöllä tirskuu veri alituisen uhan ilmapiirissä.

Uskottavuutta esitykseen tuovat Teatterikorkeakoulun opiskelijat, jotka roolittavat kaikki nuoret henkilöhahmot. 

Kun fokus on kuitenkin silkan väkivallan ilmentämisessä, jäävät hahmot väistämättä yksitasoisiksi. 

Vesa Vatasen Erik tarjoaisi mahdollisuuden monikerroksisen roolin rakentamiseen. Kykyäkin Vatasella ilmiselvästi siihen olisi, mutta valittu suoraviivainen uho jättää kerrokset kulkematta.

Kalle Lambergin lukutoukka-Pierre kuvataan pelkurina, joka on valmis mukautumaan kaikkien nöyryytysten ehtoihin. Roolin vahva koominen liimapinta on arveluttava.

Johannes Holopainen väläyttää toverineuvoston johtaja Bernhardina ja myöhemmin myös syrjäytettynä johtajana näyttelijäntyössään hienovireisiä sävyjä. Hänen paikkansa valtaavan Jesse Vinnarin Otto on myös vakuuttava roolityö.

Näytelmän aihealue käynnistää ajatusprosessin. Näyttämöllä tapahtuva jatkuva hakkaaminen ja julmuus nostattavat epämiellyttävyystason korkealle. Väylää kuvioiden ymmärrykseen ei kuitenkaan tarjoilla.

Pirjo Puukko

Pian aika koittaa


Hämeen Sanomat 11.9.2012

Aika koittaa absurdina Riihimäen Teatterissa


Line Knutzon: Pian koittaa aika. Suomennos: Eira Johansson. Ohjaus: Maiju Sallas. Lavastus: Kalle Ropponen. Puvut: Tiina Joutsen. Valosuunnittelu: Kalle Ropponen. Äänisuunnittelu: Kari Paukola. Ensi-ilta Riihimäen Teatterissa 8.9.2012.


Riihimäen Teatterin uutuusnäytelmää katsoessaan kannattaa unohtaa logiikka alkuunsa. Line Knutzonin teksti panee nimittäin ajan kulumisen ja ajankohdat varsin villiin järjestykseen. Kaikki on näytelmässä suhteellista.

Henkilögalleria pysyy samana, mutta sekin elää assosiatiivisesti loikkien. Ollaan nuoria mutta voidaan olla myös köpötteleviä vanhuksia.

Näytelmän ihmiset ovat aikamoinen omituisten otusten kerho. Karrikoinnilla on tavoitteensa, mikä avautuu vähitellen esityksen edetessä.

Kalle Ropposen lavastus ilmentää mainiosti näytelmän absurdiutta. Tilaa ei oikeastaan voi määritellä joksikin tietyksi. On siinä viitteitä asunnosta, mutta laidoilta löytyy muun muassa betoniseinäisen, urbaanin kaupungin ilme. Turmeltunutta luontoa peilaavat  kalseat puunoksat, joilla roikkuu muovijätettä. 

Maiju Sallaksen ohjaus pyrkii liioitteluun, jopa karnevalistiseen ilmeeseen. Aika ajoin se toimii loistavasti, mutta puuskuttaa hieman turhalla volyymilla. Väliin pannaan pyörivä näyttämö villiin lentoon niin, että roolihahmot saavat tehdä töitä pysyäkseen mukana.

Tulkintaan tarvitaan vääntöä

Teemoja näytelmästä voi etsiä kuin parisuhteen runsaudensarvesta. Rakkaus, sen puute, erotiikka, vanhemmuus ja lopulta vanhenemisen ja kuoleman pelkokin kurkkivat repaleisen näyttämökuvan nurkissa. 

Tunnelma riippuu aina siitä, kenen näkökulmasta asioita tarkastellaan. Ehjää tarinaa on turha etsiä. Jokainen vetää näyttämöllä juonta omaan suuntaansa.

Rebekan (Katja Peacock) ja Hilbertin (Sami Hokkanen) kodissa ollaan. Sinne tullaan, siellä juhlitaan, riidellään ja siivotaan. 

Tämän pariskunnan ristiveto syntyy jatkuvasta kilpailusta. Kumpi saa haluamansa tilan? Heillä ei ole lapsia, ja sitten yhtäkkiä heillä onkin monta lasta. Vain yksi saadaan näytille ja tämäkin on jo ylittänyt viidenkympin rajapyykin.

Toisen pariskunnan muodostavat hysteerinen John (Tatu Siivonen) ja hänen ainakin yhtä hysteerinen vaimonsa Ingrid (Cécile Orblin). Heidän ongelmansa on ylipäätään näkyä, olla olemassa, olla pelkäämättä.

Rebekan ja Hilbertin taloutta ja lapsia hoitaa militantin ottein toimiva Oda (Mira Kivilä). Hänen suustaan kuullaan se, mitä muut eivät rohkene ääneen sanoa.

Kaikki huipentuu Rebekan syntymäpäiviin, jonne saapuu yllättäen Rebekan ja Hilbertin poika, Kullanmuru. Tämä liki vanhuusiän portteja kolkutteleva lapsi hämmentää soppaa karkealla kouralla.

Kaiken taustalla elävät luonto ja vuorokaudenajat vahvasti. Ihminen on osa luonnon yllättäviä ilmentymiä. Valaistuksella saadaan kaikki kiedottua yhteen ja toisistaan riippuvaisiksi.
Esitys on paikoin hihityttävä yllättävine pirskahduksineen. Koominen onnistuu silloin, kun se tehdään ohimennen, painottamatta.

Erityisesti Mira Kivilä vie kyynisenä hahmona mainiosti taloudenhoitajan rooliaan.
Esityksen jälkeen on hieman hämmentynyt olo. Mitä tällä tarinalla haluttiin kertoa? Aikamoista tulkinnallista vääntöä pitää tehdä, että langanpäistä saa kiinni. Ja ovatko ne edes oikeita langanpäitä?

Pirjo Puukko


Kaunotar ja hirviö

 

Hämeen Sanomat 8.9.2012                                                                                                                 

Kilpakosijoiden ja ilkeiden siskojen kisa

Hämeenlinnan teatterin Kaunotar ja hirviö on visuaalisesti nautinnollinen

Kaunotar ja hirviö. Vanhan kansansadun pohjalta kirjoittanut Sirkku Peltola. Ohjaus: Reija Isosuo. Lavastus: Eira Lähteinen. Musiikki: Petri Lapintie. Pukusuunnittelu: Satu Suutari. Valosuunnittelu: Hannu Suutari. Äänisuunnittelu: Pasi Lehtinen. Ensi-ilta Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämöllä 6.9.2012.

Kilpakosijat panevat parastaan (Kuva Tommi Kantanen)

Kaunotar ja hirviö kuuluu niihin kansansatuihin, joista kukin aikakausi on tehnyt oman versionsa eikä sadun tenho tunnu katoavan.

Hirviömäisen ruman ja rujon hahmon sisäinen kauneus paljastetaan erilaisten kiemuroiden kautta. Ulkoinen kauneuden ihailu taasen asetetaan naurun ja pilkan kohteeksi. Mikä ettei, teema sopii hyvin tähänkin päivään, joka usuttaa jo lapsia kauneusihanteiden perään.

Sirkku Peltola on poikennut käsikirjoituksessaan tutusta, mainetta niittäneestä Disney-versiosta ja tuonut tarinan kuljetukseen toisenlaisia elementtejä. Näyttämöllä on muun muassa vahva Tuhkimo-painotus ilkeine sisarineen.

Reija Isosuon ohjaus panostaa vahvaan koomiseen ilmeeseen ja kuljettaa juonta rivakasti. Eira Lähteisen lavastus on kevyen läpinäkyvä ja mahdollistaa hienosti siirtymät paikasta toiseen.

Mehevät kilpakosijat

Kaunotar on kaunis, vaatimaton ja kiltti. Sisaret keskittyvät haaveilemaan ja tavoittelemaan hurmaavia asuja ja kalliita koruja. Ja tietty nämä sisaret ovat luonteeltaan hyvin ilkeitä ja itsekeskeisiä.

Isäpappa puuhailee keksintönsä parissa, jonka pitäisi mahdollistaa tie vaurauteen. Perheen pikku talossa poksahtelevat tuon tuosta epäonnistuneet viritelmät. Savupöllähdykset tuntuvat naurattavan katsomon pikkuväkeä kovasti. 

Kaikkein mehevimmät naurut saavat kuitenkin Kaunottaren kilpakosijat, herrat Topuan ja Hosuan. Ja kyllä nämä veijarit varastavat Hämeenlinnan esityksen onnistuneimman osuuden.

Lasse Sandberg ja Turkka Mastomäki tekevät erittäin hienoa työtä. Sandbergin keimaileva kukkopoika ja Mastomäen viisasteleva hölmö virittävät sellaisen ilotulituksen näyttämölle, että sitä on riemu katsoa.

Näiden miekkosten vastapelureina tepsuttelevat myös ilkeät siskot varsin huvittavin elkein. Johanna Reilin ja Katariina Kuisma-Syrjä suipistelevat suitaan ja nostavat nokkiaan kipitellessään milloin minkin kujeen tai vaateen perään.

Harri Ekosen keksijä-isä pyörii innovaatiomaailmassaan posket innosta hehkuen ja pyrkii toteuttamaan tyttäriensä toiveet. 

Kilpakosijoiden ja ilkeiden siskojen välinen jännite virittää sähköisen latauksen näyttämölle. Näiden hahmojen kautta nousevat mielenkiintoisimmat teematkin pintaan.

Sinikka Salmisen kaunotar jää vääjäämättä vähemmän kiinnostavaksi hahmoksi. Liian hyveellisen ja virheettömän hahmon rakentaminen mielenkiintoiseksi onkin hankalaa.

Hirviö jää vaisuksi

Ennen esityksen alkua ympärillä kuului jo kuiske, että kuinkahan kamala se hirviö mahtaa olla.

Ensimmäinen hirviön ilmestyminen hämärälle näyttämölle, seinäristikoilla kiipeilevänä hahmona lupaakin hyvää. Valitettavasti hirviön olemus osoittautuukin kovin vaisuksi, kun hän paljastaa kasvonsa.

Lauri Kukkosen nuoren miehen lempeä ääni on ristiriidassa pelottavaksi tarkoitetun hahmon kanssa. Katsoja tietää heti, että ei noin kauniisti puhuva hirviö voi olla paha. Erityisen korostunut tuo ristiriita on hirviön laulaessa.

Visuaalisesti esitys on nautittava. Näyttämöä käytetään monipuolisesti niin lavasteiden kuin liikkeenkin osalta.

Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on puutteistaan huolimatta pirteän kekseliäs ja yksityiskohdissaan rehevä. Se jaksaa panna pienet katsojat tapittamaan tiiviisti näyttämölle.

Pirjo Puukko