torstai 25. lokakuuta 2012

Yksi mies, kaksi pomoa

Riivatun taitavaa hauskaa


Richard Bean: Yksi mies, kaksi pomoa. Suomennos: Mikko Koivusalo. Ohjaus: Neil Hardwick. Kapellimestari: Lasse Hirvi. Lavastus: Jyrki Seppä. Puvut: Sari Salmela. Suomenkielinen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 11.10.2012.


Tommi Huovinen ja Santeri Kinnunen
(Kuva Tapio Vanhatalo)


Kun katsoja astuu sisään Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle, odottaa häntä siellä mukavan tunnelmallinen musiikkituokio, jonka tarjoilee Jiri Nikkinen ja The Brighton Peers.

Bändi on koko näytelmän ajan lavalla ja säestää juonikuvioista taitojaan esittelemään karkaavia roolihahmoja - vaikkapa omaa pyykkilautaansa (lue sixback) paukuttamaan. Tämä on osa commedia dell'arten tyyliä, johon Yksi mies, kaksi pomoa lukeutuu. 

Tekstin pohjana on Carlo Coldonin 1700-luvulla kirjoittama, Venetsiaan sijoittuva komediaklassikko Kahden herran palvelija. Nyt törmäillään vuonna 1963 commedia dell'arten ja puskafarssin välimaastossa Brightonissa, jonne Neil Hardwick on henkilöhahmonsa vallan mainiosti viskannut.

Pääosassa näyttelijäntyö 

Esitys lähtee liikkeelle verkkaan, mutta antaa jo ensimetreillään odotuttaa räiskettä. Ja sitä saaman pitää. Kahta pomoa totteleva päähenkilö räpistelee villinä valheiden ja nälän verkossa, ja pyytää välillä apua ahdinkoonsa katsomon puoleltakin. 

Siitä hetkestä, kun tämä Santeri Kinnusen nuuskiva turvamies Charlie teputtaa liian löysissä ja lyhyissä housuissaan hämärämies Clenchin (Rauno Ahonen) tyttären (Sanna June Hyde) kihlajaisiin, on suunta selvä. Vinoja asetelmia tulee syntymään.

Kinnunen hurmaa mennen tullen. Koomista syntyy kokonaisvaltaisesti, kehon ja puheen sekä rytmisen tarkkuuden kautta. Harlekiinihahmona Charlie on lavan valloittava tyhmyri, joka silti varsin neuvokkaasti ylittää esteensä, sillä hän osaa käyttää muita hyväkseen.

Sari Siikanderin sihteeri on uhmakkaan raivokas vamppi, joka on tarkkasilmäinen ja neuvokas toimija. Mainio roolityö myös.

Juonen kehittelyssä ei kannata yrittäkään pysyä mukana, vaan jättäytyä sen vietäväksi. Palkinnokseen saa taitavaa musisointia, komeita toiminnallisia läheltä-piti -tilanteita ja jännittävää tasapainoilua väärinkäsitysten keskellä.

Tekstienvälisyys on osa esitystä. Viittauksia on Shakespeareen ja näyttelemiseen ylipäätään mutta myös englantilaisen rockmusiikin alkuaikoihin sekä suomalaiseen mainosmaailmaan. 




lauantai 20. lokakuuta 2012

Perheistä parhain


Hämeen Sanomat 20.10. 2012

Koomista kauhontaa perhepiirissä


Perheistä parhain. Käsikirjoitus ja ohjaus: Pentti Järvinen. Lavastus: Juha Mäkipää. Pukusuunnittelu: Anne Laatikainen. Äänisuunnittelu: Harri Kuittinen. Valosuunnittelu: Jari Vuori. Musiikki: Vesa Mäkinen. Kantaesitys Hämeenlinnan Teatterissa 18.10.2012.


Heikki Nousiainen ja Johanna Reilin (Kuva Tommi Kantanen)
Kun pannaan yhteen kaikki tv:n perhesarjat, tilkka farssin mehua ja mausteeksi Romeota ja Juliaa, on näyttämöllä Perheistä parhain. Pentti Järvisen kirjoittama näytelmä kurkistaa monen genren kaappiin ja etsii sieltä nimenomaan koomisia piirteitä.


Tähän kaikkeen lisätään symbolista isänmurhaa ja lopulta äidinkin ja niinpä kasassa on draaman aineksia koko padallinen.

Nokkeluuksia riittää, en kiellä. Kun hauskaa kauhotaan kaikkialta, käy niin, että mahdolliset teemat katoavat jonnekin näkymättömiin.

Käsiohjelma kertoo näytelmän olevan asennekomedia. Asenne on sitä, että kaikilla menee huonosti, ja jos ei vielä mene, niin nurkan takana voi jo käydä köpelösti.

Suku ja sen salaisuudet

Juha Mäkipään varsin oivallisesti lavastamassa tilassa on kaksi asuntoa ilman väliseinää ja niiden edessä avautuva piha-alue.

Toisessa huoneistossa asuvat Vuoristot ja seinänaapureina Kapulaiset. Vaimot ovat siskoksia.

Vuoristojen poika Roope spiikkaa itsensä tarinaan valokeilassa, pimeällä näyttämöllä. Vieraannutus toiminee kehotuksena olla ottamatta kaikkea kovin vakavasti. Roope kertoo salaisuuden, joka on omiaan aiheuttamaan väärinkäsityksiä ja törmäyksiä läpi esityksen.

Lisäsalaisuus löytyy terapeutin sohvalta, jossa Juuli-neito purkaa olematonta isäsuhdettaan. Juulin äiti on aikoinaan halunnut lapsen vaan ei miestä.

Käsittämätön roolihahmo on eri vempaimineen näyttämölle ajoittain pelmahtava yltiöpositiivinen naapurin mies, jonka puheripulisuuhun on pantu hokema ”kyllä on ihme peli”. Lasse Sandberg tekee hahmosta taitavasti hauskan, mutta ei pysty pelastamaan roolin turhuutta.

Juonenpoikaseksi synnytetään perintöriita, joka on aina herkullinen aihe, varsinkin jos kiistakapulaksi riittää äidin vanha ryijy.

Terapiaa tarjotaan monessa muodossa, vino ihminen on aina mielenkiintoinen, puhumattakaan vinon oikaisijoista. Miesten ja naisten universumien erilaisuus on myös takuuvarma aihe.

Nilkat pilkasta mustelmilla

Heikki Nousiainen rakentaa melkoisen roolihahmon urakoitsija Reinosta, kaikelle kärttyilevästä perheenpäästä. Koominen syntyy monista elementeistä, joista pistämättömin on rytminen tarkkuus.

Reinon hammaslääkärivaimo Kaarina (Johanna Reilin) roikkuu netissä eikä jaksa keskittyä miehensä marinaan. Pikkusisko Sirpa on taiteilija (Birgitta Putkonen) ja hänen miehensä Pekka (Tuukka Mastomäki) ympäristöasiain tilaajapäällikkö, Reinon halveksima virkamies.

Roolihahmoja on rakennettu karrikatyyreiksi, joita näyttelijät työstävät kaiken kaikkiaan mallikkaasti.

Pekan 50-vuotisjuhlista muodostuu salaisuuksien paljastustilaisuus ja solmujen aukaisupaikka. Kohtauksessa päästetään höyryt pihalle ja käväistään vahvasti farssin puolella.

Kun kaikkea pilkataan, niin pilkkahan osuu lopulta omaan nilkkaan. Mutta kun kaikkien nilkat ovat pilkasta mustelmilla, löytää itsensä sen kysymyksen ääreltä, että mihin tällä tähdätään. Vastaus löytynee vain tätä aikaa leimaavasta nokkeluuskisasta, jossa suustaan nopein ja ilkein vie potin.

Hyvä tällä näytelmällä on pikkujoulua kohti suunnistaa. Sisäpiirijutut, jotka aukenevat vain hämeenlinnalaisille, pitävät huolen siitä, että kaikki ei avaudu muualta tulleille.

Ja kun Roope ja Juulikin saavat toisensa, tai ainakin lyöttäytyvät yhteen, on loppu hyvin ja kaikki hyvin tähtitaivaan alla. Naapurin ihmelaitemieskin on vaiti uuden laitteensa äärellä ja tarjoaa käristemakkaraa. Nautitaan.

Pirjo Puukko

tiistai 9. lokakuuta 2012

Etnoporno

Ajatuksia hijabin takaa

Joanna Haartti (Kuva Tuomo Manninen)
America Vera-Zavala: Etnoporno. Suomennos: Sinna Virtanen. Ohjaus: Petra Vehviläinen. Näyttämöllä: Joanna Haartti. Suomen kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 3.10.2012.

Tukholman Skärholmenin betonilähiön asukkaista liki puolet on maahanmuuttajia. America Vera-Zavala on sijoittanut näytelmätekstinsä ainoan henkilön sinne. Kirjailija on latinalaisamerikkalaista syntyperää oleva ruotsalainen kansalaisaktivisti ja poliitikko. 

Etnoporno avaa sitä umpisolmua, joka on kiristynyt syyskuun 11. päivän WTC-tapahtumien jälkeen. Ennakkoluulot panevat tarkkailemaan muslimien jokaista liikettä globaalisti. Jokainen on potentiaalinen terroristi.

Aisha on nuori nainen, liki tyttö vielä. Hän ruotii moniulotteisesti asemaansa niin ruotsalaisessa yhteiskunnassa, oman yhteisönsä naisena kuin naisena ylipäätään missä hyvänsä. Hänellä ei ole juurikaan lääkkeitä parantaa asemaansa. Vaan onneksi on Idols! 

Laulukisan voittohaaveilu risteilee lonkeromaisesti niiden tarinoiden lomassa, joita ovat synnyttäneet syrjäytyneiden puolesta taistelleet sankarit. Esikuvikseen Aisha nostaa Angela Davisin ja Mustat pantterit. Käsi nyrkkiin ja ylös, siitä voima lähtee ja siirtyy sanoihin. Pistoja tuikataan moneen suuntaan, ennakkoluulojen ja erilaisten totuuksien kuplia puhkotaan reippaasti.

Pakko tarkistaa omia asenteitaan

Kansallisteatterin Omapohjan intiimissä tilassa syntyy teatteria, jolla on sanoma, monta sanomaa, mutta yhtäkään niistä ei syötetä katsojalle pakkopullana. Itse asiassa katsoja pannaan aika koville Aishan monologitulvan edessä. On pakko tarkistaa omia asenteitaan.

Joanna Haartti huhkii puolentoista tunnin ajan sisäistyneesti roolissaan. Kontakti katsojiin on vahva. Hijab vaihtuu toiseen, sitten päähän pannaan blondiperuukki, joka vaihtuu terroristipipoon ja lopulta ollaan hiestä märkänä paljain päin. Sanoja ammutaan mikrofoni aseena, toisaalla aseena on pinkki dildo.

Screenit syöttävät neljältä seinältä materiaalia ja lisäksi Aisha käy itse piirtämässä symbolejaan seinämille. Hän jakaa lentolehtisiä naisjärjestöstä, jonka kuvittelee perustavansa, jos hän voittaa Idols-kisan. 

Petra Vehviläisen ohjaama esitys vie vastaansanomatta mukanaan. Teksti näyttää ammottavan haavan, joka irvistää tämän päivän Euroopassa. Haartti työstää hienon tekstin taitavasti. Energinen esitys liikkuu ja liikuttaa. Ja ennen kaikkea, kipeästä aiheestaan huolimatta se on hauska. 



lauantai 6. lokakuuta 2012

Karkkipäivä



Arviosta on lyhennetty versio: Hämeen Sanomat 5.10.2012

Lapsi karkin, arestin ja alkoholin hoidettavana


Markus Nummi: Karkkipäivä. Näyttämösovitus: Anna Viitala. Ohjaus: Pekka Milonoff. Lavastus: Eeva Ijäs. Kantaesitys KOM-teatterissa 3.10.2012.

On pieni Tomi, eli Tok Kilmore, niin kuin hän itseään kutsuu. Tok on milloin kenenkin hoidossa, ja nyt ei kenenkään. Äiti on omilla teillään, isä alkoholisoitunut katujen kundi ja mummikin sairaalassa.

Toisaalla on pieni tyttö, Mirja. Hänen vanhempansa ovat eronneet. Paula-äiti on paineiden alla täysin uupunut mutta ylikierroksilla käyvä hermokimppu, jonka projektina on tarkkailla itseään videoimalla jokaista käännettään.

Tok on huolissaan Mirjasta, tai Sessasta, prinsessasta, kuten hän tyttöä nimittää. Tätä ei ole näkynyt moneen päivään ja tytön ikkunakin on pysynyt pimeänä. Sessan äitiä Tok pitää hirviönä, joka on vanginnut lapsensa luolaan, ja sieltä Sessa pitää pelastaa.

Tämä on Markus Nummen Karkkipäivä-romaanin (2010) pohjalta tehdyn näytelmän ydinasetelma. Anna Viitala on sovittanut näytelmän siten, että tapahtumia kehystävät sosiaalineuvojan (Eeva Soivio) kertomukset hyvinvointiyhteiskunnan kääntöpuolesta.

Karua katseltavaa

Teksti esittelee paiseen, jota ovat olleet synnyttämässä kaksi toisistaan kaukana olevaa statusryhmää. Välinpitämättömyys ei katso kukkaroon.

Tok tukee humalaista isäänsä, jotta tämä pääsee eteenpäin. Itku kurkussa, häpeä harteilla, mutta koko sydämellään. Äiti on ihana, kun lupaa tuoda karkkia retkiensä jälkeen. Lapsi rakastaa vanhempiaan pyyteettä. Hän oppii tarvittaessa selviytymään yksinkin.

Laura Malmivaara näyttelee Paulaa vimmaisesti. Onko oikeasti olemassa tuollaisia? Panevat lapsen päiväkausiksi arestiin, yksin. Roolisuoritus on hurja, fyysisesti voimallinen ja ennen kaikkea mentaalisesti rankka. Katsojakaan ei pääse piinasta.

Juho Milonoff osaa lapsen kehonkielen ja. Tok tuo esitykseen myös koomisen juonteen, mikä keventää rankkaa tekstiä. 

Pekka Valkeejärvi on sattumalta Tokiin törmäävä ulkopuolinen, joka tarjoaa hetken apua ja ymmärrystä, mihin Tok tarttuu kuin pelastusrenkaaseen. Asetelma on epäsovinnainen ja aiheuttaa pedofiiliepäilyjä sosiaaliviranomaisissa.

Niko Saarela esittää kaikkia muita miesrooleja, joista etenkin myymälänhoitaja Erkki on varsin mehukas. Vähäeleinen mies humaaneine ajatuksineen rauhoittaa hysteeristä ilmapiiriä. Vilma Melasniemen monet naishahmot ovat myös virkeitä.

Alkupuolen dramaturgia lohkoo isoja paloja, jotka  ovat hieman kankeita. Näytelmään on vaikea päästä sisään. Pekka Milonoffin ohjaama esitys tiivistyy kuitenkin loppua kohti. Rakenteeltaan esitys jää kuitenkin hajanaiseksi eivätkä kaikki palikat ole perusteltuja. Näyttämölle on haluttu tuoda niin monta näkökulmaa, että kokonaisuus kärsii.

Tarina on karua katseltavaa. Sinun lapsesi eivät ole sinun, mutta vastuu heistä on. KOM-teatteri on kaikesta huolimatta jälleen tärkeän ja ajankohtaisen asian tulkkina.

Pirjo Puukko