sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Hamlet


Hämeen Sanomat 24.11.2012
Pölyt pois Hamletin päältä

William Shakespeare: Hamlet. Suomennos: Veijo Meri. Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen. Lavastus: Antti Mattila. Puvut: Sari Salmela. Musiikki: Tommi Lindell. Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.11.2012.
Eero Aho ja Tom Wentzel (kuva Stefan Bremer)

Liike on Kari Heiskasen ohjaaman Hamletin perusta. Nykyaikaan sijoitetussa näytelmässä ei pönötetä eikä perinteisestä kuninkaallisuudesta näy häivääkään.

Kieli on pääosin Veijo Meren suomentamaa Hamletia mutta rinnalla kulkee nykykieli. Ristiriitaa näiden välillä ei ole, vaan ne linkittävät tapahtumat ja tunteet kaikkiin mahdollisiin aikoihin ja tekevät niistä universaaleja.

Ollaan Tanskassa, mutta yhtä hyvin voidaan olla missä vain. Mahdollinen tapahtumapaikka on esimerkiksi BB-talo, josta yksi kerrallaan häädetään ulos.

Taivaasta roikkuva kristallikruunu edustaa linnansaleja. Sen vierellä on rakennus, joka voisi olla opiskelija-asuntola tai halpa hotelli, sillä betonitalon joka ikkunassa roikkuu samanlaiset haljut verhot. Talon toinen pääty on valtionarkisto, jonne Hamlet kiipeää aina seinätikkaita pitkin.

Etunäyttämö on avara tori, jonka kalustus vaihtuu esityksen aikana tiuhaan muuttaen tilan milloin miksikin. Ainoa pysyvä kaluste on ilotaloon viittaava vuode, jossa kuningatar melkein näytelmän läpi piehtaroi.

Tuttu juoni hajoaa sirpaleiksi

Näytelmästä on alussa vaikea saada otetta, koska sitä lähtee seuraamaan aiempien Hamlet-kokemusten pohjalta.

Sanat ovat tuttuja, mutta muuttuvat vieraiksi uudessa ympäristössään. Juoni on tuttu, mutta hajoaa sirpaleiksi outojen elementtien keskellä. Kloseteista ja ruumishuoneelta leviää ellotus mutta viini ja marisätkä tuovat lohdun.

Heiskanen heittää näyttämölle ilmaisutapojen koko arsenaalin aina samaistumisesta brechtiläiseen vieraannutukseen asti.

Joukkokohtauksissa tullaan puhumaan eturamppiin suoraan yleisölle. Mikrofonin kautta selostetaan näyttämön tapahtumia ja lisäksi siihen lauletaan. Hamlet rikkoo näyttämön ja katsomon rajan tulemalla yleisön joukkoon.

Monologeissa painutaan syvälle mielen käytäviin ilman vieraannutuksen häivääkään.

Paikoin ollaan kuin musikaalissa, orkesteri säestää ja hahmot rynnivät lavan laidalta toiselle hehkuvien valojen poltteessa. Seuraavana hetkenä käännetään karnevalistisesti maailma ympäri.

Esitys tarjoaa tulkintoja
Eero Aho, Esko Salminen, Antti Laukkarinen
 (kuva Stefan Bremer)

Katsojana on pakko alkaa tehdä uutta tulkintaa. Minkä palikan pistän mihinkin? Onko nyt kyse jengisodasta vai maailmanpaloko loimottaa? Tai onko kyse rakkaudesta toista ihmistä kohtaan vaiko rakkaudesta ihmisyyttä kohtaan?

Väliajan jälkeen kerätään alun roiskeita yhteen ja heitetään erilaisia synteesejä yleisölle tulkittaviksi. Jotkin langanpäät löytävät toisensa ja kudelmaa alkaa syntyä, jokaisella taatusti omanlaistaan.
Näyttelijäntyötä on riemu katsella, oli esityksen tyylilajista mitä mieltä tahansa.

Eero Aho pyyhkii pölyt Hamletin päältä ja repii kaikki konventiot. Hänen Hamletinsa käy riehakkaasti tunnetilojensa äärilaidoilla mutta heittäytyy kepeästi narriksikin.

Esko Salmisen tutisevan pidättyvä kuningas ja Tiia Lousteen narttumainen kuningatar ovat jääkylmiä vallanpitäjiä. Asko Sarkolan Polonius on kaikkialle kurkottava koominen hahmo.

Tommi Lindellin musiikki tukee näyttämötyötä mallikkaasti olematta pelkkää taustaa.
Mielenkiintoinen Hamlet, joka ansaitsee toisenkin katselukerran.


sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Nenäpäivä


Hämeen Sanomat 10.11.2012
Yksinäisyyden ympyrä pyörii kepeästi

Mikko Rimminen: Nenäpäivä. Dramatisointi: Aina Bergroth. Ohjaus: Arto af Hällström. Lavastus ja puvut: Markus Tsokkinen. Valosuunnittelu: Aslak Sandström. Äänisuunnittelu: Iiro Iljama. Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 7.11.2012.

Sari Puumalainein (Kuva Stefan Bremer)


On riemastuttavaa nähdä teatteria, joka hönkäilee lämpöä ympäriinsä vaikkei roolihahmojen elämää voi mitenkään kuvailla mukavaksi.

Ja on riemastuttavaa kuunnella tekstiä, joka elää ja hengittää, riisuu aseista pulppuavilla ilmauksillaan, jotka tekevät hauskoja äkkikäännöksiä.

Kun tähän lisätään Sari Puumalaisen valloittava roolityö näytelmän Irmana, on riittävä syy nyökytellä katsomossa tyytyväisenä.

Mikko Rimmisen vuonna 2010 Finlandia-palkittu Nenäpäivä on kääntynyt näyttämölle eloisaksi kokonaisuudeksi.

Arto af Hällströmin ohjaus panee roolihahmot pompahtelemaan kuin pehmeät pallot. He ovat vain tulleet käväisemään, kertomaan oman tarinansa lyhyesti – notkeasti keinahtaen.

Elämää kerrostalo-ovien takana

Irma on yksinäinen keski-ikäinen nainen, jonka poika (Ylermi Rajamaa) pyörii hämärissä kuvioissaan. Kun joku tarjoaa ilmaista peikonlehteä Keravalla, jo vain hän lähtee sitä hakemaan. Tapaa ainakin jonkun ihmisen.

Kun Irma sitten suunnistaa vahingossa väärälle ovelle myöntämättä erehdystään ja keksii näpsän syyn vierailulleen, alkaa juonikuvio mehustua veikeästi.

Irma tapaa kaikenlaisia ihmisiä, kokonaisen kirjon. Kerrostalon ovien takaa avautuu monenmoista mieltä ja mielettömyyttä, onnea ja sen kääntöpuolta.

Yhden sydänystävänkin Irma saa. Yksinäisen sydänystäväksi pääsee helposti. Pirjo Luoma-ahon Irja on tottunut sopeutumaan kaikkeen, miksipä ei ovesta tupsahtaneeseen vieraaseenkin.

Ilmari Hätilän (Pekka Autiovuori) riemastuttava vanhus elää todellisuuden rajamailla ja tytär (Paula Siimes) vahtii hänen eloaan.

Yhden oven takaa löytyy kurjuuden kurjuutta. Virtanen (Antti Pääkkönen) vetää viinaa minkä kerkiää, kun ei muutakaan ole. Toisen oven takana nuoren parin pumpulionni pyörähtelee kepeästi mutta itseensä käpristyneenä.

Lavastuksellisesti kaiken taustana on Hakaniemen Ympyrätalo, jonka liepeillä Irma törmää mukavaan peruspultsariin (Jani Karvinen) ja pirteään feissarityttöön (Elena Leeve).

Yksinäisyyden ympyrä ja kohtaamiset sen kehällä pyörivät siis monella tasolla. Irma analysoi järkevästi kaikkea, mutta toimii tunteen kautta. Ihmisellä on toista ikävä, ja siitä liike lähtee.

Pienimuotoinen esitys on hauska. Sen rytmi nappaa mukaansa ja Irman turmeltumaton toiminta saa katsojan hyväksynnän, vaikka poliisiakin hänen peräänsä jo huudellaan.

Pirjo Puukko



perjantai 9. marraskuuta 2012

Syntynyt Lahteen


Hämeen Sanomat 7.11.2012

Lahesta ei lähetä noin vain


Marko Järvikallas ja Mikael Neiberg: Syntynyt Lahteen. Ohjaus: Otso Kautto. Lavastus ja puvustus: Annukka Pykäläinen. Valosuunnittelu: Jouni Nykopp. Äänisuunnittelu: Jukka Vierimaa. Ensi-ilta Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä 23.10.2012.



Jori Halttunen, Tapani Kalliomäki ja Maija Rissanen (kuva  Mikael Neiberg)

Se alkaa ihan normaalisti. Äiti käy tyttärensä asunnolla ja kurkkaa sinne tulleen kirjekuoren sisään luvatta.  Kirje on lähetetty tyttären aviopuolisolle Juhanille ja siinä on salaisuus, joka käynnistää tapahtumat.

Lahtelaissyntyisen Juhanin ja espoolaisen Saaran avioliitto on ihan mallillaan kirjeen saapumiseen asti. Viesti panee Juhanin palaamaan vanhaan kotikaupunkiinsa. Saara-vaimo säntää perään ja Saaran äitikin haluaa päästä osille.

Katsoja viedään nyky-Lahteen, jota kuvataan asuinpaikkana värikkäästi ja vahvasti kohti koomista polkien. Lahden kauneutta verrataan Riihimäkeen, Kouvolaan ja Imatraan. Kyytiä saavat vanhojen puurakennusten purkajat ja urheiluhulluus. Sleepy Sleepers ja Jari Litmanen ovat tietty kaupungin ylpeydenaiheita.

Kaljakuppilat kolutaan ja  vesitornista katsellaan alla levittyvää maisemaa. Lahtelainen identiteetti rakentuu ihmisten ja maiseman kautta. Rinnalla kulkee salaisuus, jota Juhani jäljittää ja katsoja saa jännittää mukana. Tähän asti juonessa pysyy mukana.

Torin alla toinen maailma

Ensimmäinen puoliaika tuo kuvioihin Juhanin vanhan kaverin Timpan sekä entisen tyttöystävän Mian, joka on nykyisin Timpan vaimo. Mukana pyörivät Timpan ja Mian ystävä Sami sekä kaupunginvaltuutettu Laitinen, entinen rokkari.

Juonitasolla etsitään salaperäisen kirjeen lähettäjää. Kun hänet on löydetty, alkaa matka menneisyyteen.

Väliajan jälkeen näytelmässä ampaistaan liki surrealismia, joka vie roolihahmot torin alle, jopa vuosisatojen takaiseen maailmaan. Hakkapeliitat uneksivat pyöristä hevostensa tilalle ja Salpausselkä kääntää kylkeään.

Marko Järvikallaksen ja Mikael Neibergin teksti on niin runsas, ettei tiedä mistä nappaisi kiinni. Pysytelläkö aviodraamassa, hahmottaako Lahden historiaa 1600-luvulta Hennalan julmuuksien kautta tähän päivään vai etsiäkö kaikesta elämän tarkoitusta symbolisten elementtien kautta?

Otso Kautto käyttää ohjauksessaan vahvaa liikettä ja voimakkaita visuaalisia keinoja. Hänen näytelmissään on aina tarkkaan harkittuja ulkoisia yksityiskohtia, jotka usuttavat merkitysten etsintään.

Näyttämökuva kasvaa pelkistetystä tilasta monimuotoiseksi kudelmaksi. Ihmiset hallitsevat välillä kaupunkia valtavina, yli kaupungin ulottuvina varjoina ja välillä taas pujahdetaan mielen lonkeroihin. Sisältö ja muoto kulkevat käsi kädessä.

Näillä ulkoisilla valinnoilla ei kuitenkaan pelasteta sitä kaaosta, jota teksti sylkee. Eivätkä näytelmää pelasta näyttelijätkään, jotka tekevät herkullisia hahmoja.

Aki Raiskion peruslahtelainen verkkari-Timppa ja Tapani Kalliomäen stadilaistunut Juhani muodostavat hyvän vastaparin. Heidän rinnallaan kaupungilla hengailevat Jori Halttusen hauska valtuutettu ja Kai Vainen monisärmäinen Sami.

Hanna Vahtikarin Saara uskoo olevansa puhdasverinen espoolainen, mutta saa kokea yllätyksen äitinsä riehakkaiden nuoruusvuosien vuoksi. Maija Rissasen Mian kautta puretaan näytelmän ymmärrys-osiota.

Kaupungin imagoa rakennetaan hurjalla siveltimellä. Lahdesta pois lähteneet tai muualta tulleet pieksetään, ainakin henkisesti. Lahesta ei lähetä pois ilman jälkiä. Sen ymmärtää, mutta historiavyörytystä haamuineen ja salaperäisine ovineen ei.

Pirjo Puukko