maanantai 16. joulukuuta 2013

Verkossa - Wikileaksin nousu ja uho


Hämeen Sanomat 15.12.2013

Verkkovuotojen lyhyt historia näyttämöllä


Gunilla Hemming: Verkossa – Wikileaksin nousu ja uho. Suomennos: Liisa Urpelainen. Ohjaus: Milko Lehto. Lavastus ja puvut: Markus Tsokkinen. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa 12.12.2013.
Niko Saarela (Kuva Charlotta Estman-Wennström)

 Studio Pasilan näyttämölle on levitetty maailma, joka on moraalisesti kyseenalainen niin poliittisesti kuin taloudellisesti. Irakin sodasta vuotaneet julmat videot ja kuvat todistavat, että ihmisen pimeä puoli kääntyy näkyviin kovin helposti.

Tapahtumien käynnistäjä Julian Assange ja hänen perustamansa Wikileaks sisäisine ristiriitoineen ovat Gunilla Hemmingin näytelmän keskiössä. Rinnalla kulkevat sotamies Bradley Manningin henkilöhahmon kuvaus ja hänen ratkaisujensa seuraukset. 

Hemmingin teksti Verkossa nappaa verkkovuotamisen lyhyen historian palasia sieltä täältä.

Arkojen asioiden vuoto julkisuuteen vetää mukaan tiedotusvälineet, Yhdysvaltojen poliittisen johdon sekä raiskaussyytteiden vuoksi mukaan vedetyt ruotsalaiset.

Sankari vai petturi? Tämä kysymys nousee tekstistä niin Assangen kuin Manningin kohdalla. 

Markus Tsokkisen lavastus suo oivaltavasti tilan eri paikoille ja tasoille.

Kuva Charlotta Estman-Wennström

Stereotypiat hallitsevat


Katsojalle Milko Lehdon ohjaama esitys nostaa mieleen myös toisenlaisia kysymyksiä. 

Miksi stereotypiat ovat niin hallitsevia? Nörtit ovat pipopäitä, amerikkalaiset ylimielisiä henkseleiden paukuttelijoita, saksalainen vaatii järjestystä ja ruotsalaiseen joukkoon mahdutetaan koko pellesvenssonmainen hupi homokarrikatyyrejä myöten.

Takaseinän projisoinnit kertaavat sen, missä mennään. Amerikan liput liehuvat, kun Hillary Clinton (Tiia Louste) astuu esiin, Ruotsin vaakunan kruunut levittyvät rintamana, kun ollaan Ruotsissa ja journalistien pohdinnoissa taustalle hakkautuu lehtien nimiä ja juttutekstiä.

Turhan paljon tarjoillaan rautalangasta vääntäen. 

 Tyylilajien kirjo hämmentää


Niko Saarelan Assange on etäinen vakavikko ja töykeyteen asti jäyhä. Hahmon ja hänen humanististen tavoitteidensa välillä on ristiriita. Saarela työstää roolinsa valitulla tiellä hyvin.

Saska Pulkkisen Manning tarjoaa samaistumiskohteen. Pieni ihminen kolhuineen ja ahdistuksineen tekee sen, minkä oikeaksi näkee. Pulkkisen epäkiitollinen tehtävä on seisoa pitkä tovi alasti näyttämön laidalla, kun tapahtumien keskus on toisaalla.

Matti Laine, Sara Welling, Saska Pulkkinen, Rosannan Kemppi, Elina
Aalto (Kuva Charlotta Estman-Wennström)

Jenkkisotilaiden julmaa vankien kohtelua kuvataan läpi näytelmän, Irakissa puhtaasti fyysisenä väkivaltana, Manningin kohdalla henkisenä kidutuksena.

En ymmärrä, miksi vakavan kokonaisuuden keskelle heitetään Ruotsiin sijoittuva kohtaus, jossa tyylilaji vaihtuu täysin. Rapujuhlia suunnitellaan lähes puskakomedian keinoin, kun dokumenttiaineistoon perustuva näytelmä on perusviritykseltään kuitenkin vakava. 

Teatterin kuuluu kommentoida aikaansa, mutta Verkossa-näytelmä hajoaa liian moneen suuntaan. Ratkaisevaa uutta tietoa ei tarjota. Näkökulman rajaus on haparoiva ja niinpä henkilöt ja peruukit vaihtuvat juoksuvauhtia.

Pirjo Puukko

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Kun kyyhkyset katosivat


 Hämeen Sanomat 4.12.2013

Oksasen näyttämöversio on kirjaa selkeämpi


Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Dramatisointi: Sofi Oksanen. Ohjaus: Raila Leppäkoski. Musiikki: Maija Kaunismaa. Lavastus ja puvut: Karmo Mende. Piirrokset, valokuvat ja videot: Mikko Ijäs. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 27.11.2013.

Timo Tuominen ja Matleena Kuusniemi (Kuva Stefan Bremer)


Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaani vaatii lukijalta lujaa keskittymistä. Sen aikahypyt ja henkilöiden määrä eivät päästä helpolla. 

Oksasen kronologiseksi tapahtumasarjaksi dramatisoimaa näytelmää Kansallisteatterissa on juonenkulultaan helpompi seurata – mutta helppoa se ei ole.

Näyttämö pyörii, tapahtumat lomittuvat toisiinsa simultaanisti. Orkesteri on kaiken aikaa läsnä, laulujen sanat ovat tuttuja, mutta melodiat muuttuneet. 

Screeneille syntyy hiilipiirroksia ja tekstiplanssit laskeutuvat milloin mistäkin. Vuosilukujen piirtyminen taustalle avittaa ajan hahmottamista.

Näytelmä on käännetty viroksi ja englanniksi. 

Viron miehityksen historiallinen tragedia kuvataan yhteen henkilöön kiteytyneen pahuuden kautta. Valokuvaaja Edgar Parts solahtaa puolelta toiselle, yhden aatteen palvelijasta toisen aatteen hännystelijäksi. Hän muuttaa henkilöllisyyttään, on etäinen ja rusentaa niin sukulaiset kuin ystävänsä. 

Näytelmän alkupuoli kuvaa 40-luvun saksalaismiehityksen aikaa ja toinen puolisko neuvostovallan aikaa 60-luvulla. 

Jani Karvinen, Timo Tuominen, Pirjo Määttä ja Jukka-Pekka Palo (Kuva Stefan Bremer)

 On turvauduttava tekstiplanssiin


Karmo Menden lavastus on harmaiden rakennelmien kooste, jonka sokkeloissa väkeä kulkee alussa ristiin rastiin. Kestää tovin ennen kuin ensimmäinen repliikki lausutaan. Synkkä kuvasto ja kauniin outona soiva Metsäkukkia luovat jännittyneen ilmapiirin.

Näyttämöllä on kaiken aikaa läsnä niin kohtausten keskushenkilöt kuin taustalla operoiva valloittaja. Katsojan on päätettävä, ketä seuraa. Jos yrittää seurata kaikkea, ei ehkä näe oleellisinta.
Sari Puumalainen ja Timo Tuominen (Kuva Stefan Bremer)
 
Timo Tuomisen Edgar on jääkylmä, juuri vihittynä puolisonakin. Kun hänen seksuaalinen salaisuutensa yhdistyy johdonmukaiseen juonitteluun, syntyy pelon ilmapiiri. Hänen kovakuorisuutensa repeää vain natseille tarjottuun tekohymyyn. 

Edgarin toimien kautta määrittyvät niin Juudit-vaimon (Matleena Kuusniemi) kuin serkku Rolandin (Janne Hyytiäinen) kohtalot. 

Kuusniemen roolihahmo on ainoa, joka väistää puuskuttavan tyylin. Hänen ja SS-upseeri Helmutin (Antti Luusuanniemi) rakkaustarina virittää pientä mahdollisuutta mustan keskellä.

Raila Leppäkosken ohjaus tykittää ensimmäisen puoliskon sellaisella poljennolla, että matkassa on vaikea pysyä. On pakko turvautua käännösteksteihin, kun puhe jää musiikin jalkoihin tai juoksee liian vimmattua vauhtia. 

Oksasen teksti ei käänny vaivatta dialogiksi. Se kuvaa monipolvisesti poliittista historiaa ja käyttää erikoissanastoa. 

Ennen väliaikaa Edgar pukeutuu vangin vaatteisiin ja antaa näin vinkin seuraavan siirtonsa luonteesta.

Toisen puoliskon tempo on rauhallisempi mutta sävyt säilyvät raskaina. Lavastus on riisuttu avoimemmaksi, KGP näkee kaikkialle. On aika selvittää, mitä väliin jääneinä vuosina tapahtui.

Välitysmiehenä on Edgar kuvineen ja sepitteineen. Kun hän saa viimeisenkin todistajan tieltään, hän pesee lammessa kätensä ja virtsaa päälle. Se on loppukuva.

Näytelmässä on kekseliäitä yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena se jättää katsojan ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Matleena Kuusniemi ja Antti Luusuanniemi (Kuva Stefan Bremer)



maanantai 25. marraskuuta 2013

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike



 Hämeen Sanomat 23.11.2013

Rumaa Raisaa kaipaava Mielensäpahoittaja


Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Dramatisointi ja ohjaus: Jorma Kairimo. Ensi-ilta Riihimäen Teatterissa 9.10.2013.


”Kyllä minä niin mieleni pahoitin” on jo istunut suomalaiseen sananparteen sulavasti. Tuomas Kyrön luoma marmattajaukko on löytänyt tiensä kansan sydämiin. 

Kyrön teksti on siinä mielessä oivaa, että sitä pystyy lukemaan monella tavalla. Voi ottaa vain pintavaahdon, mutta voi kouria syvemmältäkin.

Esko Rissanen kuoriutuu jo toistamiseen mielensäpahoittajaksi Riihimäen Teatterin matkalaukkuesityksessä, joka lähtee sinne, minne tilataan. Näytelmästä on erilaisia versioita riippuen siitä, millainen estradi milloinkin odottaa.

Tämä arvio on tehty hoitolaitosversion pohjalta, joka on yksinäytöksinen, tunnin kestävä esitys. Ravintolateatteriversio on jaettu kahteen osaan.

Jaakko Teppo ja Mielensäpahoittaja


Näyttämöllä on vaatenaulakko, ruokapöytä tykötarpeineen ja sen vierellä kitara ja hattu. Näillä eväillä rakentuu tarina siitä, kuinka yksin jäänyt vanha mies selviytyy ruuanlaitosta. 

Vaimo on laitoshoidossa ja entisen kodinhoitajan on korvannut nuori tyttö, jonka toimintatavat eivät miellytä miestä. Se entinen, ruma ihminen nimeltään Raisa, on kovasti miehelle mieleen, ja näytelmän kuluessa häneen palataan useaan kertaan.

Perunasta kaikki lähtee. Peruna on lähestulkoon elämän tärkein asia. Ja kastiketta sen päälle tietysti pitää hämmentää. 

Kyrön teksti tuottaa yksinäisen miehen suulla näyttämölle aikamoisen henkilögallerian kirpeine kuvauksineen. Kyytiä saavat niin poika, sosiaalihuolto, nuoriso päivityksineen kuin tohtori Kivinkinenkin. 

Jorma Kairimon ohjauksessa Mielensäpahoittaja on varsin äkkipikainen ja aggressiivinenkin. Esko Rissanen paahtaa välillä hurjana imitoidessaan tapahtumien kulkua. Liikettä on sisäisesti ja ulkoisesti. 

Kaipasin paikoin enemmän tuumailua, joka olisi jättänyt tilaa tulkinnalle. Nyt teksti tarjottiin suoraviivaisesti ilmeitä myöten.

Tekstin rinnalla kuljetetaan Jaakko Tepon musiikkia. Se soi radiosta ja sitä kuullaan livenä, kun Mielensäpahoittaja tarttuu kitaraan ja luikauttaa pari Tepon laulua.

Pirjo Puukko






maanantai 11. marraskuuta 2013

Uups, korjaus Luukut auki! -arvioon

Aivot ajattelevat oikein, mutta sormet näppäilevät toisin. Riihimäen Luukut auki! -revyyssä imitoidaan Lauri Tähkää, ei Frederikiä. Kyllähän sen suun asennosta heti oivaltaa.

torstai 7. marraskuuta 2013

Luukut auki!


 Hämeen Sanomat 5.11.2013


Revyy, joka pistelee ja kutittaa


Luukut auki! VIT:n ja Riihimäen Teatterin yhteistuotanto. Käsikirjoitus: Taru Kivinen, Kiti Kokkonen, Niina Lahtinen, Kalle Ropponen ja Viivi Saarela. Ohjaus ja koreografia: Markku Nenonen. Lavastussuunnittelu: Kalle Ropponen. Valosuunnittelu: Jukka Kuronen. Pukusuunnittelu: Jukka Kuronen ja Tiina Joutsen. Musiikin sovitus: Katja Lappi. Ensi-ilta Riihimäen Teatterissa 2.11.2013.

Kuva Jarno Lindén


Riihimäen Teatteri ja VIT (Varsin iloinen teatteri) heittävät pureskeltavaksi revyyn, joka suomii ajankohtaisia aiheita sekä kestosuosikkeja. Esitys kolistelee koomisen laitoja niin, että välillä pitää hetki tuumata, että mennäänkö sopimattoman puolelle.

Markku Nenosen ohjaama railakas esitys irvailee lähes kaiken kustannuksella. Sopimattomuuspohdintaan joutuvat kohtaukset saavat kuitenkin oikeutuksensa, sillä niiden pistot osuvat perustellusti. 

Meno kutittelee nauruhermoja, mutta kovin herkkähipiäisille se voi nostaa näppylöitä. 

Glitteriä on runsaasti ja vauhtia riittää niin kulissien takana kuin näyttämön koreografiassakin. Viisi näyttelijää heittäytyy roolista toiseen sellaisella kierrosnopeudella, että estradilla tuntuu olevan enemmänkin väkeä.

Kalle Ropponen, Heidi Musakka, Katja Peacock, Maija Siljander ja Jukka Kuronen (Kuva Jarno Lindén)

Julkkiksia ja politiikkaa


Aivan aluksi ruoditaan Riihimäen kaupungin ja sen teatterin suhdetta. Dialogi napsii niin asiaa kuin asian vierustaa. Sanaleikeistä tulee osa esitystekstiä. Tämä on läpi revyyn kantava piirre. Sanojen kaksoismerkitykset kulkevat omaa uomaansa.

Julkkikset kiinnostavat aina ihmisiä ja aikamoinen kavalkadi estradille marssiikin. Suosikkilaulaja toisensa perään käy lurauttamassa biisinsä, jonka sanoja on hieman justeerattu. 

Jukka Kurosen Paula Koivuniemi lämmittelee yleisön jutustelullaan. Häntä seuraavat muun muassa Frederik, Anssi Kela, Anna Puu, Neumann ja tietysti kestoirvailukohde Matti ja Teppo. Jonkin verran täytyy olla artistituntemusta, että jokaisen hahmon idea avautuu.

Panu Rajala ja Katri Helena saavat oman kohtauksensa Kalle Ropposen ja Heidi Musakan esittäminä. Piikittelevän sanailun päätteeksi levy-yhtiömoguli käy kalastamassa Katrin haaviinsa.

Politiikan pariin päästään uuden tv-shown kautta. Päivi Räsänen juontaa omaa ohjelmaa, josta sukeutuu varsin riehakas gospel. Myös Kokoomusnuoret tuovat ponnekkaat terveisensä yleisölle. 
Kuva Jarno Lindén
 
Televisioon synnytetään uusi laulukilpailu, Antti Tuiskun juontama Saattokoti laulaa. Erityisesti tämä on sopimaton-linssin alle joutunut kohtaus, mutta piikki kääntyy lopulta tuotantosuunnittelijoiden mauttomuuteen. 

Lavalle kärräytyy pyörätuolissaan useaan otteeseen rouva Savolainen (Katja Peacock), jonka hampaaton suu sylkee ruokottomuuksia hoitajalle (Maija Siljander). Osa on vanhoja vitsejä, mutta mahtuu sinne muutama uusikin.

Luukut auki! irrottelee reipashenkisesti ja pakottaa katsojan tiiraamaan tarkasti joka käännettä. Kelkasta putoaa helposti, jos katsomisote herpaantuu. 

Lauluosuudet vedetään Katja Lapin johtaman orkesterin säestämänä riittävän hyvin. Kalle Ropposen tyylikäs isoäitihahmo luikauttaa jopa herkullisen aariaosuuden.

Pirjo Puukko

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Kissa kuumalla katolla


Hämeen Sanomat 23.10.2013

Lahden Kissa kuumalla katolla jää viileäksi


Tennessee Williams: Kissa kuumalla katolla. Suomennos: Ari Koskinen. Sovitus ja ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen. Lavastus ja valosuunnittelu: Jenni Kääriäinen. Pukusuunnittelu: Hilkka-Liisa Iivanainen ja Kaisu Heinonen. Äänisuunnittelu: Sami Järvinen. Koreografia: Jarkko Mandelin. Ensi-ilta Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämöllä 16.10.2013.

Tapani Kalliomäki ja Elsa Saisio (Kuva Lauri Rotko)

Tennessee Williamsin teksteissä on aina erityinen intensiteetti, ihmissuhteiden sähköinen tunnelma. Siihen viritetään myös Lahden Kaupunginteatterin Kissa kuumalla katolla -näytelmää.

Elsa Saision Margaret kulkee näytelmän alussa hitaasti pimeän, kaskaiden laulun täyttämän  näyttämön läpi ja nousee portaat ylös. Hän alkaa laulaa herkkävireisesti Feeling good -biisiä, joka miksautuu alkuperäiseen Muse-yhtyeen versioon. 

Hyvä olo on kuitenkin kaukana.  Pollitin perheen valheiden ja vinojen tunteiden kudelma alkaa repeillä isopapan (Mikko Jurkka) 65-vuotisjuhlissa. 

Näytelmään valitun musiikin sanoituksilla korostetaan tapahtumien tunnetasoa. Laulu alkaa aina näyttämöllä, mutta liukuu sitten levytysversioihin.

Suuri Juhani-näyttämö on varsin tyhjä, ja sellaisena se kuvaa hyvin roolihahmojen henkistä kylmyyttä. Ihmiset ovat fyysisestikin kaukana toisistaan eri tiloissaan, joita siirretään keskiöön aina tapahtumien myötä. 

Ratkaisu ei ole ongelmaton. Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama esitys jää viileäksi kokonaisuudeksi, jossa näyttämötekstin rakenteet dominoivat sisällön kustannuksella.
Kuva Lauri Rotko

Musiikki ja tanssi eivät tue kokonaisuutta


Mikko Jurkka on sairauttaan peittelevän isopapan roolissaan uskottava. Isomamman hössöttävää roolia tekevän Lumikki Väinämön äänessä ja olemuksessa on sen sijaan aivan liikaa nuoren naisen sävyjä.

Samaa ikäuskottavuuden puutetta on pastorissa (Tatu Mönttinen) ja tohtorissa (Markku Haussila), joiden lähes nulikkamainen olemus pyrkii vahvasti esiin.

Parhaimmillaan ollaan Margaretin ja Brickin (Tapani Kalliomäki) välisessä rimpuilussa, minkä ympärillä näytelmän keskus pyöriikin. 

Saision erotiikkaa tihkuva Margaret on tukehtua miehensä kylmyyden puristuksessa. Kalliomäen alkoholisoitunut Brick täyttää tehokkaasti tilaa törmäilyillään ja kolhii kulkiessaan tielleen osuvia.  

Isän ja poikien suhteen paljastaminen leikkaa ratkaisevan viillon, minkä seurauksena koko henkilögallerian asetelma järkkyy. Jarkko Miettisen lähes näkymätön ja hillitty Cooper repeää liitoksistaan isän tunnustusten jälkeen. 

Williamsin tekstin intensiteetti horjahtelee suuren näyttämön autiudessa. Teemoja vahvistamaan tuodut musiikki ja tanssi ovat omiaan viemään fokusta yhä etäämmälle näytelmän ytimestä.

Esityksen tasapaino horjuu jo ensimmäisellä puoliskolla, joka on suhteettoman pitkää johdattelua. Toinen puolisko ratkaisuineen livahtaa joutuisasti ja päättyy näytelmän teemaa mukaillen lauluun Wicked game.

Pirjo Puukko


Orkesteri




 Hämeen Sanomat 22.10.2013

Virttyneen backstagen haaveilijat KOM-teatterissa

Okko Leo: Orkesteri. Ohjaus: Janne Reinikainen. Lavastus: Markku Pätilä. Valot: Kari Vehkonen. Ääni: Jani Rapo. Kantaesitys KOM-teatterissa 16.10.2013.


http://www.kom-teatteri.fi/images/lehdisto/Orkesteri06.jpg
Samuli Niittymäki, Laura Malmivaara, Juho Milonoff ja Janne Reinikainen (Kuva: Noora Geagea)
Vaikka KOM-teatterin lavalle astelee itsetietoisen näköinen bluesbrothersmainen orkesteri, ovat keikkapaikat varsin vaatimattomia. Markku Pätilän lavastuksen erittäin autenttinen, virttynyt työväentalon takahuone paljastaa sen karulla tavalla.

Okko Leon Orkesteri-näytelmäteksti lähtee sekin kiertueelle. Janne Reinikaisen ohjaaman näytelmän lisäksi kuullaan Lauri Maijalan ohjaama kuunnelma, nähdään Matti Ijäksen ohjaama elokuva ja Sami Parkkinen kirjoittaa siitä romaanin. 

Fiktiivisen The Everlast -orkesterin ainoa hitti Lentoon lähdit on nähtävissä musiikkivideona Youtubessa. Se kannattaa katsoa, sillä sanoitus on oiva vinkki näytelmän maailmaan. Biisi on Olavi Uusivirran käsialaa. 

Tekstillä on siis vientiä vaikka näytelmän orkesteri joutuukin hehkuttamaan olemassa oloaan vain yhdellä kymmenen vuoden takaisella hitillä.

Koomista urakalla

Keikan takahuoneessa käydään valtataistelua, jossa rintamat muuttuvat aina keskustelun kohteena olevan asian myötä. Tunnelmat poukkoilevat kuin lasten leikkihuoneessa.
http://www.kom-teatteri.fi/images/lehdisto/Orkesteri05.jpg
Juho Milonff ja Pekka Valkeejärvi (Kuva: Noora Geagea)
Puheenaiheet rönsyilevät sinne tänne. Yksioikoisen ja hieman yksinkertaisen basistin (Juho Milonoff) ja fonistin (Pekka Valkeejärvi) dialogi avaa näkyviin tason, jolla liikutaan. Kimallus ja gloria ovat kaukana tästä bändistä – niin kuin älyn säihkekin.

Milonoff on tehnyt samankaltaisia rooleja aiemminkin ja pienoinen maneeri alkaa tarttua ilmaisuun.

Myöhässä oleva laulaja (Janne Reinikainen) kiehuttaa esiin epäluuloja ja petturuuttakin. Ryhmädynamiikan laidat kolisevat, kun nuoren rumpalin (Samuli Niittymäki) edellisen keikan palkkio on vielä solistin taskussa. Niittymäki tekee riemastuttavan tosikkomaisen hahmon.

Ontuva laulaja saapuu staran elkein ja piirtää viimeisen viivan kuvaan, joka esittää surkuhupaisaa bändiä harhaisine kuvitelmineen.

Koomiseen kokonaisuuteen tuo lisäväriä keikalle mukaan pyydetty entinen Idols-tähti Simone Päiväperhonen (Laura Malmivaara), joka on saanut maistaakseen makeaa mainetta ja toimii sen mukaan. 

Paljastamatta juonta sen enempää lavalla nähdään kaiken kaikkiaan uskottavuuden rajoja horjuttava ilta hääjuhlien takahuoneessa. Jaffaa ja lihakeittoa on tarjolla, ne kuuluvat soppariin.

Karrikatyyreja heitetään kehiin sumeilematta ja erilaisten luonteiden kirjo omine tavoitteineen leväytetään arvioitavaksi. Ainakin ahneus, pihiys, kunnianhimo, välinpitämättömyys, kierous ja turmeltumattomuus käyvät kovaa painia.

Hauskaa synnytetään urakalla. Pohjustetaan suurta rysäystä, mutta sitä ei tule. Pitikö tullakaan?

Pirjo Puukko



torstai 10. lokakuuta 2013

Tohtori Zivago


Hämeen Sanomat 9.10.2013

Tohtori Zivago taipuu vaivoin musikaaliksi


Michael Weller: Boris Pasternakin romaaniin perustuva Tohtori Zivago. Sävellys: Lucy Simon. Suomennos: Sami Parkkinen. Ohjaus: Hans Berndtsson. Koreografia: Gunilla Olsson Karlsson. Kapellimestari: Markku Luuppala. Lavastus ja puvut: Ralf Forsström. Euroopan kantaesitys 3.10.2013 Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.

Jutun kaikki kuvat Charlotte Estman-Wennström
  
Boris Pasternakin romaani Tohtori Zivago kertoo lääkäri Juri Zivagosta, joka liikkuu pitkin Venäjää 1900-luvun alussa. Vallankumouksen sekasorron keskellä hän palvelee niin tsaarin joukkojen kuin kommunistienkin lääkärinä. Henkilökohtaisella tasolla mies kamppailee kahden rakkauden välillä.

Michael Wellerin kirjoittama musikaali on dramaturgisesti hatara eikä taustoita asioita. 

Juoni aukeaa selkeästi, mutta mustavalkoinen hyvä–paha -asetelma on turhan yksiviivainen.

Ralf Forsströmin lavastus on häkellyttävä metalliputkimetsä, josta erkanee kaareutuva portaikko. Kaiteilla roikkuu läjäpäin metallisia vaateriepuja. Portaikko toimii kiertyessään ja eri tavoin valaistuna niin junana, porvaripalatsina kuin taistelupaikkoina.

Lavastus on tyylikäs, mutta staattinen ja vie tulkintaa siihen suuntaa, että mikään ei muutu.

Verta ja romantiikkaa


Bengt Berndtssonin ohjaus maalaa dramaattisia kohtauksia. Väkivaltakuvastoa kaulan ja kielen katkomisineen on ylen määrin ja toisaalla lyyrisiä jaksoja pitkitetään. 

Esitys vihjaa symboliikallaan monen aikakauden poliittisiin kauhukuviin.

Henkilöhahmot jäävät pintapuolisiksi ja etenkin Laran (Anna-Maija Tuokko) miehen, vallankumouksellisen Pashan, muuttuminen natsimaiseksi Strelnikoviksi on mysteeri. 

Antti Timonen työstää Pashan roolin raikkaasti ja Strelnikovina hänestä sukeutuu armoton julmuri. 

Tuukka Leppänen ja Anna-Maija Tuokko

Tohtori Zivago (Tuukka Leppänen) on humaani idealisti, joka kirjoittaisi mieluiten runojaan. Leppänen selviytyy roolistaan hyvin ja laulaa komeasti. 

Zivago rakastaa vaimoaan Tonjaa (Anna-Maija Jalkanen) ja vallankumouksellista Laraa. Tämän kuvion istuttaminen taistelukohtausten väliin on paikoin teennäistä.

Tonjan ja Laran yhdessä laulama Hänen lähellään kiteyttää herkimmin kolmiodraaman tunnelmia.

Esko Roineen lakimies Komarovski on kerkeä ja taipuisa. Roine laulaa hämmästyttävän hyvin.

Lucy Simonin säveltämästä musiikista ei nouse erityistä hittikappaletta, mutta pääteema jää soimaan mieleen. 

Anna-Maija Jalkanen ja Tuukka Leppänen



 
Kaiken kaikkiaan dialogi muuttuu turhan tiuhaan lauluiksi, jotka pysäyttävät tapahtumia. 

Markku Luuppalan johtama orkesteri soi hyvin ja solistiosuuksista suoriudutaan kiitettävästi.

Pirjo Puukko



lauantai 28. syyskuuta 2013

Hämeenlinna


 Hämeen Sanomat 25.9.2013

Kun Hämeenlinna oli vähällä päästä Hesarin kuukausiliitteeseen

 

Juha Itkonen näyttää pikkukaupungin taviksen näkökulmasta


Sanna.Kaisa Palo (Kuva Pate Pesonius)
Juha Itkonen: Hämeenlinna. Ohjaus: Jussi Nikkilä. Äänisuunnittelu ja musiikki: Kasperi Laine. Valosuunnittelu: Ada Halonen. Lavastus: Camilla Nenonen- Kantaesitys Q-teatterissa 12.9.2013.

 Tästä se lähtee, sanoo helsinkiläinen toimittaja Paula Peltonen (Sanna-Kaisa Palo) saavuttuaan Hämeenlinnaan. Hän on tullut tekemään Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen juttua pikkukaupungista. 

Se, mitä toimittaja saa nähdäkseen, voisi olla mistä pikkukaupungista tahansa. Juha Itkonen on kuitenkin valinnut tarinan tapahtumapaikaksi kotikaupunkinsa.

Juttua lehteen ei synny, mutta syntyy yhden perheen traaginen kuvio, jonka käänteissä Hämeenlinnakin tulee koluttua Katumaa ja Tiiriötä myöten.

Jussi Nikkilän ohjaus etenee selkeästi eroteltuine kohtauksineen lähes tyhjällä näyttämöllä. Paikoin kohtauksia erottava pimeä näyttämö tuntuu pitkitetyltä ratkaisulta. 

Valoilla ja äänitehosteilla luodaan paikat ja maisemat. Näin syntyvät rautatieasema junineen sekä liikahdukset paikasta toiseen.
Elena Leeve ja Pirjo Lonka (Kuva Pate Pesonius)

 Näyttelijät luovat tiheän tunnelman

Leuhkalle julkkistoimittajalle Suomi merkitsee muutamaa Helsingin arvostettua osaa, joten jutun tekeminen on kuin käsiensä likaamista. Kierrettyään halveksimansa kilometri-Prisman ja tavallisten ihmisten olohuoneet hän joutuu kasvotuksin itsensä ja ajatustensa kanssa. 

Jutunteon ohessa tulee kuvattua pikkukaupungin pienet ympyrät, joiden kaarteissa tarinan perhe liukastelee.

Itkosen dialogi on niukkaa, mutta monologeissa kuvaillaan rehevästi kaupungin silhuettia niin maisemallisesti kuin henkisestikin. 

Tekstissä on kepeyttä, mutta se viiltää ovelasti. Näytelmän teemaa voi etsiä monella tasolla, sillä katsojan ikä määrittää näkökulman.

Hajonnut perhe, rahaongelmien tuhoisat seuraukset, hylätyn lapsen maailma, petturuus ja anteeksi antaminen. Siinä joitain esityksestä nousevia ajatuksia. 

Räävittömän mainion Palon lisäksi näyttämöllä nähdään vaaleanpunaisessa maailmassaan odottavana äitinä Elena Leeven Kati. Hänen Helsingistä Hämeeseen muuttanut lääkärimiehensä Jani (Eero Ritala) heittää tummia läiskiä vaaleanpunaiseen. 
Hannu Kivioja ja Lotta Kaihua (Kuva Pate Pesonius)

 Pirjo Lonka on Katin viinihuuruinen äiti sekä Lotta Kaihua armeijaan paennut sisko.
Hannu Kivioja on monisärmäinen turenkilainen metrilakun myyjä. Hänen juuri vankilasta vapautunut  isä yrittää saada koko perheen vielä kerran saman pöydän ääreen ravintola Rossoon. Kivioja tekee koskettavan surullisen hahmon ritarin, jossa traaginen tunkee koomisen läpi.  

Näyttämö on kuin tiski, jolle heitellään pihvejä. Sille lentävät historiaosuus, Aulangon puistomaisemat, lähiöt, moottoritien kate, lätkähalli sikakatsomoineen, tuulipukukansa ja entisen läänintaiteilija Matti Mielikäisen vetämät kirjoittajakurssit. 

Hämeenlinnassa asuneelle kiintopisteitä on paljon, mutta kuva avautuu hyvin myös muille.

Pirjo Puukko

perjantai 27. syyskuuta 2013

Näyttelijätär


Tyylikkäästi, tunteikkaasti ja intohimoisesti - Oksanen

Näyttelijätär. Ritva Oksanen 50 vuotta näyttämöllä. Käsikirjoitus: Outi Popp. Ohjaaja: Arja Pessa. Kapellimestari: Pedro Hietanen. Valosuunnittelu: Hannu Suutari. Äänisuunnittelu: Pasi Lehtinen. Kantaesitys Hämeenlinnan Teatterissa 21.9.2013.
 
Kuva Tommi Kantanen

Ritva Oksasen Näyttelijätär tekee hienon kaaren siitä hetkestä, jolloin nuori neiti päättää ryhtyä näyttelijättäreksi, tähän hetkeen. Viiteenkymmeneen vuoteen mahtuu. 

Näyttämöllä on niin yksityishenkilö Oksanen kuin rooleissaan loistava ammattilainen. Yksityinen ja julkinen laveerataan kokonaisteokseksi, jonka nimi on la Oksanen. 

Estradilla on lisäksi vain Pedro Hietanen flyygelin takana ja kukkapylväs, jonka päällä vaasissa viisi valkoista ruusua. Käsikirjoittaja Outi Popp piipahtaa muutaman kerran tuomassa ja viemässä rekvisiittaa. Näyttämö on tähden.

Tähti-nimitys kuulostaa kovin jalustalla olevalta ja sitähän Oksasessa ei ole pätkääkään. Mutta esittäessään tähtiä, Maria Callasia tai Marlene Dietrichiä, hän on komeasti korkealla jalustalla ja vaatii kohdevaloja vain ja ainoastaan itselleen.

Esitys raottaa väliverhoa rempseästi


Kun Oksanen kertoo ensimmäisistä tunneistaan näyttelijänopissa, epäonnistumisista kerta kerran jälkeen, saa nähdäkseen alun sille prosessille, josta ei työtä puutu. Kehotuksille vaihtaa alaa hän viittaa hanskalla, tekee työtä, puskee tunteet väkisin pintaan ja anelee armoa Thalialta.

Valmistunut näyttelijätär kiertää Suomen joka kolkan. Kun maine kasvaa ja vauhti kiihtyy, eivät ohjaimet aina pysy käsissä. Siitäkin kerrotaan avoimesti.

Kuva Tommi Kantanen
Dramaturgisesti esitys liukuu tunnelmasta toiseen. Matkaan mahtuu otteita tutuista roolihahmoista, Elämänmenosta, Niskavuoren Loviisasta ja Pesärikosta. Niitä kyydittävät omien kokemusten herkullinen kuvailu sekä tietysti unohtumattomat laulut. Eikä haittaa yhtään, vaikka jokainen ääni ei ihan kohdalleen napsahdakaan.

Arja Pessan ohjaama esitys on kruusailemattoman selkeälinjainen ja elää Hannu Suutarin valomaailman hellimänä. 

Oksanen on näyttämöllä vartaloa nuolevassa mustassa asussaan paljaana, kuin arvioivalle katseelle avoimena. Hän kehottaa yleisöä toistamaan perässään, että jokainen on juuri nyt oikeassa iässä. 

Erityisesti on nostettava esiin Marja Rankkalan upeasti sanoittama ja Esa Helasvuon säveltämä laulu Tuli mies, joka kuullaan kolmeen kertaan. Se on vaan niin upea Ritva Osasen tulkitsemana.

Pirjo Puukko

lauantai 21. syyskuuta 2013

Vuosisadan rakkaustarinat


 Hämeen Sanomat 18.9.2013

Märta ja Henrik Tikkasen tekstit kohtaavat


Vuosisadan rakkaustarinat on kulttuurihistoriallisesti merkittävä näytelmä

Seppo Parkkinen: Vuosisadan rakkaustarinat. Märta Tikkasen ja Henrik Tikkasen teosten pohjalta. Ohjaus: Kaisa Korhonen. Lavastus: Kati Lukka. Puvut: Tarja Simonen. Musiikki: Altti Uhlenius. Valosuunnittelu: Kalle Ropponen. Äänisuunnittelu: Jani Peltola. Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 11.9.2013.

Cécile Orblin, Petri Manninen ja Terhi Panula (Kuva Stefan Bremer)

Näyttämö avautuu tyhjänkalseana, kuin remontissa oleva tila, jonka seinistä on revitty vanhat tapetit pois. Myöhemmin seinät värittyvät kulloistenkin asujiensa näköiseksi. 

Noille seinille talttuvat villit ja ryntäilevät sanat, joita lentää kirjoituskoneesta parisuhteen tunnemylläkässä. Sinne piirtyy myös Henrik Tikkasen kuvitusta, ajatuksia naisesta.

Tarina on Märta Tikkasen näkökulmasta koottu kolmen sukupolven kronikka, josta Seppo Parkkisen dramatisointi seuloo naisen asemaan liittyvää aineistoa.

Miksi isoäiti suostui synnytyskoneeksi miehen liehuessa maailmalla? Miksi äiti suostui kirjoittamaan oppikirjojaan ilman omaa työpöytää?

Pirjo Luoma-aho, Jussi Lehtonen ja Linda Wiklund (Kuva Stefan Bremer)
Märta on roolihahmona näyttämöllä kaiken aikaa, penkoo sukukirstusta menneisyyttä ja tuo näyttämölle haudantakaista väkeä kalvakoine kasvoineen. Punahilkka-satu sitoo tapahtumia toisiinsa.

 Historiallinen osuus on varsin pitkä ja aikahypyissään keskittymistä vaativaa. Kronologiaa puhkovat Märtan ja Henrikin nopeat kohtaamiset.

Cécile Orblin ja Petri Manninen (Kuva Stefan Breer)

 

Cécile Orblin taipuu hienosti Märtaksi

 

Kaisa Korhosen ohjaama esitys on linjakas ja tarkka. Se tuo näyttämölle realismia välttelevää kuvaa, mielen myrskyjä hurjan rakkauden puristuksessa. 

Altti Uhleniuksen lauluissa on kaikuja 60-luvun poliittisesta musiikista. Ne ovat  kulmikkaita kuten näytelmän äkkijyrkät mutkat. 

Cécile Orblinin Märta on hieno roolityö. Herkkänä ja hurjana hän heittäytyy dialogiin menneisyyden kanssa, etsii todistusaineistoa omaan käyttäytymiskoodiinsa. Suvun naiset näyttävät naineen aina itsekkäitä ja empatiakyvyttömiä miehiä.

Näytelmä on parhaimmillaan Märtan ja Henrikin suhdetta kuvatessaan. Henrikin susimies raatelee ja rakastaa. Märtan ymmärrys venyy. Hän sietää, kuten aiemmat sukupolvet.

Petri Mannisen Henrik tuo näyttämölle täyslaidallisen epävarmuuden synnyttämää vimmaista itseriittoisuutta. 

Teattereiden tendenssi pitkiin esityksiin näyttää jatkuvan. Tätä näytelmää voisi tiivistää eikä kokonaisuus silti kärsisi. Yli kolmetuntinen intensiivistä keskittymistä vaativa esitys puuduttaa väistämättä.
Cécile Orblin ja Petri Manninen (Kuva Stefan Bremer)


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Kaksi Vihtoria ja Klaara


 Hämeen Sanomat 17.9.2013

Vihtorit ja Klaara viihdyttävät tehosteiden kera


Teemu Aromaa ja Esko Rissanen (Kuva Jukka Salminen)
Tatu Pekkarinen: Kaksi Vihtoria ja Klaara. Esitysdramaturgia: Saana Lavaste. Ohjaus. Markku Arokanto. Lavastus: Marko Karvonen. Pukusuunnittelu: Tiina Joutsen. Valosuunnittelu: Sami Rauhala. Äänisuunnittelu: Kari Paukola. Laulujen taustanauhat: La Strada. Ensi-ilta Riihimäen Teatterissa 14.9.2013.


Idea sarjakuvan tuomisesta näyttämölle on mainio. Wiivi ja Wagner  ovat jo löytäneet tiensä Helsingin Kaupunginteatteriin. Nyt on vuorossa GeorgeMcManusin sarjakuva Vihtori ja Klaara, jonka maailmaa on siirretty TatuPekkarisen klassikkoon Klaara ja hänen Vihtorinsa.

Saana Lavaste vastaa esitysdramaturgiasta, jonka Markku Arokanto on ohjannut. 

Muun muassa 30-luvun savikiekot ovat lainanneet näytelmälle sävelmaailmansa. Puvustus on tiukasti ajanmukaisen tyylikäs.

Viiden näyttelijän voimin viedään läpi farssimainen ihmissuhdekohellus, jonka on tarkoitus olla vain ja ainoastaan hauska.  Vanhaan tekstiin on livautettu viittauksia tämän päivän tapahtumiin ja ajankuvaan.

Roolihahmot ovat karikatyyreja ja kaikenlainen liioittelu tyylivalinta.

Katja Peacock (Kuva Jukka Salminen)

 

Vauhtiin päästään toisella puoliskolla

 

Äänisuunnittelija Kari Paukola on saanut työstääkseen melkoisen urakan. Sarjakuvien viuuh – kräts – bojojojong  kaikuvat tuon tuosta näyttämöltä. Erilaisia liikkeitä ja eleitä korostetaan äänitehosteilla, ja äänimaisema elää muutenkin kaiken aikaa.

Arokannon ohjaus leikittelee, mutta saisi leikitellä ensimmäisellä puoliskolla enemmänkin.
Firman Vihtori-johtajan (Teemu Aromaa) roolihahmo jää kovin yksiviivaiseksi tapahtumien seuraajaksi näytelmän alkupuolella.

Vihtorin vaimo Klaara (Katja Peacock) kaulimineen on liki myyttinen hellapoliisi, joka ulottaa lonkeronsa kaikkialle ja uhkuu itseriittoisuutta. Ainoan tyttärensä Hilkan (Maija Siljander) hän on päättänyt saatella oopperalavojen diivaksi. 

Firman konttoristi (Tatu Siivonen) on saanut kiedottua Hilkan pauloihinsa, mutta ei tyhjätaskuna sovi Klaaran suunnitelmiin. Nuorenparin erottamisesta tulee Klaaran työmaa, ja tämä setviminen käy hieman pitkäveteiseksi kestäessään lähes koko ensimmäisen puoliskon. 

Vasta toisen Vihtorin (Esko Rissanen) astuessa mukaan kuvioihin päästään vauhtiin. Pappismies on eronnut ja suunnittelee jo uutta elämää uuden valittunsa (Maija Siljander) kanssa.

Vihtoreiden rilluttelu kaupungilla on reipasta toimintaa. Myös näyttämöteksti alkaa elää. Kapakan pahvinen henkilökavalkadi pannaan liikkumaan ja puhumaan. Irrottelu tekstin ja rekvisiitan kesken on kelpo komediaa.

Laulujen teemat nousevat dialogista, vaikka ovatkin muuhun tarkoitukseen tehtyjä. Ne rytmittävät esitystä ja ovat taiten tulkittuja.

Puutteistaan huolimatta esitys tarjoaa kiintoisan yrityksen olla muuta kuin perushuumoria. 

Näyttämöltä otetaan kontaktia yleisöön ja tapahtumia referoidaan katsojille, jotta nämä varmasti ymmärtävät näkemänsä.

Pirjo Puukko

maanantai 16. syyskuuta 2013

Pojat


Hämeen Sanomat 14.9.2013

Pojat hukkuvat koomiseen


Energistä esitystä on hauska katsella, mutta vakavat teemat hautautuvat pöljäilyyn

Paavo Rintala: Pojat. Sovitus ja ohjaus: Snoopi Siren. Sävellys ja sanat: Jarkko Martikainen. Koreografia: Riia Kivimäki. Lavastus: Eira Lähteinen. Puvut: Anne Laatikainen. Valosuunnittelu: Jari Vuori. Äänisuunnittelu: Harri Kuittinen. Ensi-ilta Hämeenlinnan Teatterissa 12.9.2013.


Pyry Nikkilä (Kuva Tommi Kantanen)
Snoopi Siren on tarttunut rohkeasti Paavo Rintalan tekstiin Pojat, josta varsin monella Mikko Niskasen elokuvan nähneellä on vahva mielikuva.Kun elokuva nosti erityisesti yhden pojan kokemusmaailman lähelle, asettaa Siren koko poikajoukon katseen kohteeksi. 

Oulun Raksilan poikasakki on puberteetissaan poukkoilevia ipanoita, joille sodan mukanaan tuoma epävarmuus tarjoaa monenlaisia rooleja. Ympärillä on esimerkkiä kopioitavaksi.

Arjen elämä on horjahtelevaa sekasortoa, kun isät taistelevat rintamilla ja saksalaissotilaat pitävät komentoa houkuttelevine muonavarastoineen. Huojutaan lapsuuden ja aikuisuuden välissä, hamutaan karkkia mutta toisaalta kiinnostutaan sotilaiden ja suomalaisneitojen kuhertelusta.

Näytelmän pojat edustavat alempaa yhteiskuntaluokkaa. Niinpä kaikenlaista kauppaa viritellään Oulun rautatieasemalla pysähtyvissä junissa matkaavien saksalaisten kanssa. 

Esitys asettuu maisemaan, jonka pahvista ja valjua toteutusta jäi miettimään.

(Kuva Tommi Kantanen)

 Laulut kantavat


Hämeenlinnan esitys on musiikkinäytelmä ja kohderyhmäksi keilautuvat nuoret katsojat. 

Jarkko Martikainen on säveltänyt ja sanoittanut mallikkaita lauluja. Niiden kautta ilmaistaan vähintään yhtä paljon kuin dialogilla. Joukossa on muutama erittäin koskettava laulu.

Koreografiaan on satsattu. Riia Kivimäen luotsaamat joukot käyttävät tilaa mainiosti. Joissain kohdin tanssillisuus tuntuu pitkitetyltä eikä tuo mitään lisäarvoa tarinaan.

Nuoret teatterikoululaiset vetävät poikajoukon elämänmutkia antaumuksella. 

Pyry Nikkilä, Jyri Ojansivu, Eppu Pastinen ja Lauri Kukkonen rakentavat poikien persoonallisia eroja vahvan toiminnallisuuden kautta. Jokaisen sisin huutaa kuitenkin pelkoa ja ikävää, mutta se jää valitun tyylilajin vuoksi harmittavasti piiloon.
Ushma Karnani ja Turkka Mastomäki (Kuva Tommi Kantanen)

Vauhdikasta syvyyden kustannuksella


Ohjauksellinen ratkaisu, joka kääntää lähes kaiken koomista kohti, vie terää pois. Tekstin törmäykset riittäisivät ja nostaisivat synkkiä teemoja paremmin esiin. 

Esimerkiksi Lasse Sandbergin saksalainen sotapoliisi on jopa kiusallisen alleviivattu. Hahmon uskottavuus katoaa pöljäilyyn. Samaan sarjaan putoavat naiset, joita pojat ryhtyvät auttamaan sankaristatusta tavoitellessaan.

Myös poikien yhteenottoihin on puskettu paikoin tarpeetonta komiikkaa. Vähemmän olisi enemmän.

Nikkilän esittämän Jaken tragedian tarttumapinnat ovat turhan ohkaisia. Muutoin hyvin vedetty rooli ei anna riittävästi motiivia lopun ratkaisulle.

Katariina Kuisma-Syrjä tekee hyvän roolityön Jaken äitinä. Ushma Karnanin nuori saksalaisen heila on uskottava samoin kuin Turkka Mastomäen monet roolit.

Vaikka vauhdikasta ja näyttävän taitavaa menoa on mukava katsella, tapahtuu se syvyyden kustannuksella. Liikutaan pinnalla, riipaistaan tuota ja tätä.

Pirjo Puukko