keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Frankenstein


Hämeen Sanomat 29.1.2013

Riski on siis olemassa
Frankenstein maalaa kuvan sokean tiedeuskon petollisuudesta

Nick Dear: Frankenstein. Perustuu Mary Shelleyn romaaniin. Ohjaus: Mika Myllyaho. Musiikki: Tapani Rinne. Lavastus: Kati Lukka. Puvut: Tarja Simonen. Valot: Ville Toikka. Äänisuunnittelu: Esa Mattila. Suomen kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 23.1.2013.


Antti Luusuanniemi (Kuva Stefan Bremer)

Näyttämön yltäkylläisen visuaalinen tarjotin houkuttelee ahmimaan. Valojen ja varjojen liike paljastaa, eksyttää ja puskee tekstintulkinta-apparaattia työhön. Myrskylyhdyt, urkupillit, erilaiset tulet ja jää sekä kaiken aikaa taustalla soiva äänimatto luovat goottilaiskehyksen Frankensteinin hirviön tarinalle.


Katsomon halkaisee ”catwalk”, jolla tehdään näyttäviä ampaisuja näyttämölle.

Nick Dearin Frankenstein-versiota voi seurata puhtaasti tarinana, siitä voi noukkia Mary Shelleyn alkuteoksen teemoja tiedemiehen kokeilun yllätyksellisyydestä ja ihmisten erilaisuuden pelosta, mutta se tarjoaa lisäksi erilaisia uhkia, jotka vaanivat koko maapalloa. Tieteen loikat luonnon järjestykseen sytyttävät maailmanpalon, jolle ei sammuttajaa taida löytyä.

Orjan ja luojan vallanvaihto

Kun Viktor Frankenstein (Antti Luusuanniemi) pakenee luomustaan, jää jäljelle nimettömän hirviön yksinäisyys. Kiusattu yksinäinen on ruutitynnyri. Tästä on helppo vetää analogioita todellisuuteen.

Vain sokea vanhus (Ismo Kallio) hyväksyy olion, näkee tämän sisäisen herkkyyden ja ottaa oppipojakseen. Hirviö (Esa-Matti Long), jonka kaikki muut ovat halunneet pois silmistään, onkin nopeaälyinen ja alkaa kysyä ja kyseenalaistaa. Moraaliset ja eettiset kysymykset nostavat terhakkaasti päätään.

Ismo Kallio ja Esa-Matti Long
(Kuva Stefan Bremer)
Kahden yksinäisen kohtaamisessa on lämpöä ja ymmärrystä. Nämä kohtaamiset ovat näytelmän suvantovaiheita, joskin taustalla putoilee pamahdellen kirjatietoa, mikä ohjaa tulkintaa tieteen kaikkivoipaisuuden petollisuuteen.

Alkaessaan tajuta itseään, asemaansa ja kokemaansa hirviö alkaa myös haluta. Halu on sekä fyysistä että koston makeaan mehuun sukeltamista. Valtakuvio pyörähtää ympäri, kun hirviö ottaa luojansa orjakseen.

Minka Kuustonen ja Esa-Matti Long
(Kuva Stefan Bremer)
Longin hirviöstä on tehty hyvin fyysinen ja aggressiivinen, mikä piilottaa herkän ja haavoittuvan mielen. Puhumaan oppineen hirviön artikulaatio kaipaa hiomista.

Luusuanniemi tekee komeasti tyypin, jolle tieteen tekeminen syrjäyttää kauniin morsiamenkin (Minka Kuustonen). Kuustosen Elizabethin ja hirviön kohtaaminen on yksi esityksen kihelmöivimmistä kohtauksista.

Mika Myllyahon ohjaus liikuttaa näyttämökuvaa kaiken aikaa. Urkupillein tehty musiikki ja epämusiikki luovat häiden ja hautajaisten tunnelmaa mutta ovat läsnä myös tarinan kuljetuksessa. Ajankulun, liikkeen ja ilmapiirin luomisen elementtimäärä on paikoin turhankin runsas. Katseen pitäisi ennättää liian moneen paikkaan.

Kaikesta huolimatta esitys on valtavan mukaansatempaava. Se on komeaa katseltavaa ja voisi hyvin houkutella nuorta katsojakuntaa.

Pirjo Puukko

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Lahden Hair on energinen ja massiivinen

Ragni-Rado-MacDermot: Hair. Suomennos: Markku Salo. Ohjaus: Maarit Pyökäri. Koreografia: Jari Saarelainen. Lavastus Kari Junnikkala. Puvut:  Anu Pirilä. Valot: Harri Peltonen. Äänet: Kai Poutanen. Kapellimestari:  Antti Vauramo. Ensi-ilta Lahden kaupunginteatterin Juhani-näyttämöllä 6. 9. 2012. 
Elsa Saisio ja Kai Vaine Kuva Tarmo Valmela


Olihan se sitten pakko mennä katsomaan. Hair. Kun on nähnyt Tampereen Popteatterin esityksen ja Svenskanin vastaavan Helsingissä, ja myös sen Marco Bjurströmin ohjaaman Peacockissa, niin kurkattava oli Lahdenkin esitys.

Kyllähän Hair on aikansa lapsi ja joiltakin osin sympaattisen naiivia katseltavaa, mutta jo pelkästään musiikkinsa vuoksi myös aikaa kestävä. Ja kyllä rauhan ja rakkauden teema on ajankohtainen tänäänkin, kun sota toisensa perään räjähtää.

Hairin juoni on kiteytettynä se, että Claude Bukowski saa monen muun ikäisensä tavoin kutsun armeijaan. Vietnamin sota on kiihkeimmillään. Claude ajautuu hippiyhteisöön, joka elää päivää kerrallaan. Vanhat arvot saavat kyytiä, vapaa rakkaus kukoistaa, huumeet ovat osa arkea ja rotuerottelu unohdetaan.

Claude joutuu käymään keskustelua itsensä kanssa, mittaamaan omia arvojaan ja asenteitaan. Hän lähtee kuitenkin sotaan, ei polta kutsuntapapereitaan kuten muut, ja saa siellä jossain surmansa.

Suuri näyttämö asettaa haasteen 

Jo pelkästään suuri näyttämö asettaa koko esitykselle toisenlaisia vaatimuksia kuin aiemmat versiot. Millä täyttää maisema, jossa vaihtoehtonuoret toimivat?

Juhani-näyttämöllä on erikoinen kooste rojua paketeiksi puristettuna. Ollaan kaiketi kaatopaikan äärellä. Keskinäyttämöltä aukeaa leveä väylä, joka laskeutuu lavan alle. Sieltä on hyvä rynnätä kohtauksiin ja kadota pois. Orkesteri levittyy väylän yläpuolella.

Nuorisojoukko on valtava. Värikkäissä vaatteissaan, liehuvissa hapsuissaan ja pitkissä hiuksissaan se täyttää estradin ja ujuttautuu monin ajoin katsomonkin puolelle. Tanssillissa kohtauksissa ryhmä pysyy hallittuna, mutta muulloin se velloo ympäri näyttämöä.

Kestää jonkin aikaa ennen kuin osaa etsiä joukosta päähenkilöt. Katse ei löydä heti laulajaa eikä tapahtumisen keskiötä.

Maarit Pyökärin ohjaus on tarttunut klassikkoon uudenlaisella otteella. Hairin alastonkohtaus kohahdutti 60-luvun lopulla, mutta nykyään sillä ei olisi kovinkaan kohahduttavaa vaikutusta. Niinpä esityksessä on satsattu energiaan, jolla maailmaa yritettiin parantaa. Sitä katsotaan esityksessä hieman ironisenkin linssin läpi.
Heikki Harma Kuva Tarmo Valmela

Kutsuntatilaisuuden housujen kinttuun pudottamiset ovat lähinnä koominen näky - ja sellaiseksi tarkoitettu.

Hector eilen tänään

Heikki Harma eli Hector oli mukana Svenska Teaternin Hairissa.
Lahden esityksessä hänellä on monta roolia. Sodan kauhuja muisteleva sokea vanha mies vaihtuu sotilaaksi ja kookkaasta Hectorista sukeutuu myös pinkkiin pukeutunut kulttuuriantropologi Margaret Mead, joka lähestyy hippejä kysymyksineen.

Koko esitys lähtee liikkeelle kohtauksella, jossa sotaveteraani näppäilee kitaraansa ja laulaa Hair-biisiä. Siitä sukelletaan takaisin 60-luvulle.

Lahden ammattikorkeakoulun nuoret täydentävät mainiosti ammattiteatterilaisten joukkoa.

Elsa Saision Sheila ja Kai Vainen Berger ovat Hairin ristiriitainen pääpari. Timo Välisaari on joukkoon liittyvä Claude.

Saision ja Välisaaren lisäksi Maija Rissanen Jeaniena suorituu lauluosuuksista erinomaisesti. Esitys on kautta linjan musiikillisesti ja tanssillisesti nautittavaa.

Alkuperäisen Hairin turmeltumatonta tunnelmaa esitys ei pysty tietenkään saavuttamaan. Se on siihen liian massiivinen, liian värikäs ja sivujuonteisiin eksyvä.