torstai 28. helmikuuta 2013

Omatunto, Helsingin Kaupunginteatteri


Hämeen Sanomat 27.2.2013

Juhani Aho ja rakkauksien piinaama omatunto

Lauri Sipari: Omatunto. Ohjaus: Laura Jäntti. Lavastus: Sampo Pyhälä. Puvut: Sari Salmela. Valot: William Iles. Projisoinnit: Salli Kari. Äänisuunnittelu: Antero Mansikka. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 14.2.2013.
Lotta Lindroos ja Santeri Kinnunen
 (Kuva Stefan Bremer)

Lauri Siparin kirjoittama Omatunto on jatkoa tv:ssä nähdylle sarjalle, jossa Juhani Ahon avioliittoa kuvattiin hänen vaimonsa Vennyn näkökulmasta. Nyt katsotaan toisesta vinkkelistä, ja kirjailijan sanoin fiktiivisesti.

Esityksen alku on sekavaa. Näyttämön tapahtumien hahmottaminen vie aikansa. Mutta kun kuva tarkentuu, kun katsoja saa näytelmän kertomistavasta kiinni, putoavat palat kohdallaan.

Juhani Ahon pojat Heikki ja Nisse tekevät Juha-elokuvaa, jonka koskikuvausten materiaalista osa on tuhoutunut. Päätetään tehdä niin hyvä kuin jäljelle jääneistä filminpätkistä on mahdollista.

Elokuvaa tutkailee myös Ahon kolmas poika Antti, joka tulkitsee sitä monella tavalla, etsii vanhempiensa tarinan symboliikkaa Juhan asetelmista.

Teatterillisuus lyö mainiosti kättä elokuvallisuuden kanssa. Äänitehosteet tehdään näyttämöllä, elokuvan tekniikka ja teatterin illuusio paljastetaan.

Tähän kehykseen ohjaaja Laura Jäntti istuttaa kansalliskirjailijan avioliiton taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin kanssa kuten myös Vennyn sisaren Tillyn, jolla on kakkosvaimon asema. Henkilöhahmot ovat hyvin maanläheisiä.

Kolmiodraama monistuu lattiatasojen eriväristen kolmioiden mosaiikissa. On kylmänharmaata ja valkoista, mutta myös lämpimiä sävyjä.

Venny nappaa noita kolmioita taulunpohjikseen, maalaa raivokkaasti avioliiton kupruista huolimatta.

Tsehovilaista tragikomiikkaa

Näytelmän alkupuoli kuvaa avioliiton solmimista ja Juhanin rakastumista herkkään Tillyyn. Venny matkustelee ja maalaa, Tilly hoitaa taloutta ja lapsia.
Ursula Salo ja Santeri Kinnunen
(Kuva Stefan Bremer)

Avioliiton saumat natisevat ja mustasukkaisuus pujottelee arjen käänteissä, mutta lopulta päädytään aina järkiratkaisuun.

Siskokset analysoivat yhdessä Juhanin romaanien maailmaa ja saavat seuratakseen, kuinka  tämä kohoaa kansakunnan kumarretuksi sanataituriksi.

Santeri Kinnusen Juhani on aluksi turhan meuhkaava. Ursula Salo taiteilee kiehahtelevan ja sovittelevan Vennyn. Lotta Lindroosin Tillyn herkkyys näkyy liikkeissä ja ilmeissä.

Kun kolmiodraama väistyy jälkipuoliskolla itsenäistyneen Suomen sisäisen konfliktin taustalle, muuttuvat myös hahmot. Miehen ja naisen rakkaus korvautuu isänmaan rakkaudella, politiikalla.

Aho hiipuu kirjailijana ja ottaa yhteen Heikki-poikansa kanssa. Kinnusen ilmaisu saa uusia, koskettavia sävyjä. Lopulta mies vaikenee ja keskittyy kalastukseen ja perhoihinsa.

Tillyn viran saanut nainen on topakan ylpeä. Vennyn kulmikkuuskin katoaa ja lopulta näyttämöllä on Ahon leski, joka katsoo yksin Heikin ja Nissen työstämää elokuvaa.

Siparin teksti on nasevaa ja möyhii tsehovilaisittain koomisen ja traagisen maastoa. Kehystarina, kolmiodraama ja kansalaissota tarjoavat teemoja monenlaisiin pohdintoihin.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Fucking Åmål


Hämeen Sanomat 26.2.2013

Tunnin mittainen teinituskan läpiajo


Riihimäen Teatterin Fucking Åmål on näyttämöllä hahmoton

Kukas Moodysson: Fucking Åmål. Dramatisointi: Asta Honkamaa. Ohjaus ja sovitus: Aino Kivi. Lavastus: Marko Karvonen. Puvut: Tiina Joutsen. Valosuunnittelu: Sami Rauhala. Äänisuunnittelu: Kari Paukola. Ensi-ilta Riihimäen Teatterissa 16.2.2013.


Mitä yhteistä on Riihimäellä ja Åmålilla? Molemmat ovat pikkukaupunkeja, joihin viimeisimmät muotivirtaukset tulevat hieman viiveellä.
Katja Peacock ja Maija Siljander (Kuva Jukka Salminen)

Mitä yhteistä on Fucking Åmål -elokuvalla ja Riihimäen Teatterin Fucking Åmål -esityksellä? Kummassakin on harrastajia ammattinäyttelijöiden rinnalla. Riihimäen esitykseen ovat panoksensa antaneet sekä Nuorisoteatteri että Riihimäen lukio.

Riihimäen Teatteri on uudistanut ohjelmapolitiikkaansa siten, että valtaosa sen omista näytännöistä on pienproduktioita, joita voi tilata. Osa teatterissa nähtävistä näytännöistä on muutaman esityskerran vierailuja.

Aino Kiven ohjaama menestyselokuvan teatteriversio on tunnin mittainen kokonaisuus, jota voi tilata kouluihin työpajalla laajennettuna pakettina.

Betoniseinien sisä- ja ulkopuolella taistellaan omasta paikasta rock-musiikin siivittämänä. Tunteet puristuvat ulos hillitsemättöminä ja vääriin kanaviin ahdettuina, kun muuta ei osata. 
Nuoruusahdistuksen rinnalle rakennetaan koomista juonnetta, joka paikoin toimii mutta aiheuttaa osin myötähäpeää.

Yksi sana riittää 

Kaksi teini-ikäistä tyttöä, Agnes ja Elin, etsii identiteettiään ja tulee siinä samalla rouhaisseeksi yhteisönormeja. Mitä nuorelta odotetaan ja millainen maailma häntä odottaa? Millainen hän itse haluaa olla?

Vanhemmat eivät tajua tai eivät halua tajuta. Koulussa opetetaan hauki on kala -tyyppisesti, mikä ei jaksa kiinnostaa. Jäljelle jää harhailu yksin ikäistensä kanssa.

Tulevaisuus pelottaa, varsinkin jos huomaa olevansa peruspirtaan istumaton. Juodaan viinaa ja etsitään ravisuttavia kokemuksia, vaikka lääkekaapista.

Näytelmän kielestä varoitetaan jo ennakkoon. Kun ajatuksiaan on vaikea ilmaista, löytyy yksi sana kaikissa muodoissaan, joka kertoo kaiken. Vittu kun vituttaa.

Screenillä näytetään aidosti teini-ikäiset Agnes ja Elin. Videot jäävät ulkokohtaisiksi roiskaisuiksi, jotka olisi voinut jättää pois, sillä ne lisäävät vain kokonaisuuden hahmottomuutta.

Esitys ottaa kontaktia yleisöön alusta asti. Roolihahmot tulevat näyttämölinjan yli, hamuavat katsojien käsiä kuin rocktähdet ikään. Välittömän tunnelman luominen on kuitenkin haaste.


Nuorille suunnattu esitys

Orkesteri on läsnä kaiken aikaa ja musiikki onkin olennainen osa näytelmää. Juho Markkanen Nirvana-paidassaan laulaa hyvin, mutta sanat puuroutuvat eikä niistä saa selvää.

Juho Markkanen on bändin solisti Riihimäen Teatterin
 Fucking Åmål-esityksessä (Kuva Jukka Salminen)
Agnes (Katja Peacock) ja Elin (Maija Siljander) saavat olla läpi näytelmän vain noissa rooleissaan, muut saavat huhkia sivurooleja kasapäin. Peacock ja Siljander tekevät hyvää työtä.

En täysin ymmärrä, miksi Esko Rissanen on pantu näyttelemään Elinin siskoa. Tämä on se myötähäpeän kohta. Periaatteessahan on hauskaa, kun iäkkäämpi miesnäyttelijä keikistelee peruukki päässä tyttösenä, mutta kysymys ’mikä ei kuulu joukkoon’ tunkee eittämättä mieleen.

Kaiken kaikkiaan Fucking Åmål on nuorille suunnattu näytelmä. Ennen esitystä katsoja saa mukaansa valotikun. Milloin sitä pitää käyttää, en tiedä. Ehkä aina kun siltä tuntuu. Ei tuntunut kertaakaan.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Huorasatu


Hämeen Sanomat 5.2.2013
Ilkamoiva Huorasatu vapauttaa naisen

Laura Gustafsson: Huorasatu. Ohjaus: Sakari Hokkanen. Lavastus: Outi Herrainsilmä. Valosuunnittelu: Tomi Tirranen. Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen. Säveltäjä: Tuomas Hautala. Puvut: Laura Dammert. Kantaesitys Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämöllä 31.1.2013.
Neiti Nono (Alina Tomnikov) ja Akan Rontti (Satu Silvo)
(Kuva Terjo Aaltonen)


Nyt Ryhmäteatterissa ilotellaan kunnolla. Ilottelun aihe on sellainen, että herkkähipiäisimpien kannattaa pysytellä loitolla. Etenkin, jos erogeenisten alueiden kuvaaminen ja niistä puhuminen aiheuttavat vaivautuneen olon, saa nyt vaivautua tosissaan.

Jos on valmis katsomaan aikuisten kevätjuhlasatua vailla pyhiä arvoja, saa kokeakseen riemastuttavan ilotulitusnäytelmän. Afrodite ja jälkeläisensä himoitsevat, tulevat petetyiksi, kostavat ja lankeavat.

Laura Gustafssonin Huorasatu etsii ennen kaikkea naisen paikkaa ja asemaa läpi historian. Näyttämölle marssitetaan hahmoja antiikin ja pohjolan eepoksista, Tuntemattomasta sotilaasta sekä nykytodellisuudesta.

Lavastus, kyllä siellä on vagina, jonka läpi tullaan ja mennään. On myös maa maaemoineen ja manala kuolleineen.

Musiikki on kiinteä osa näytelmää, oli sitten kyseessä rokkikukko, karaokelaulaja tai kirkkokaapuun pukeutunut huorakuoro.
Afrodite (Satu Silvo), Penelope (Minna Suuronen) ja kerubit (Aija Pahkala ja Heidi Kirves)
(Kuva Terjo Aaltonen)
Draaman lainalaisuudet saa unohtaa

Aristoteles (Robin Svartström) työnnetään näyttämölle pyörätuolissa – housuitta. Puhuessaan kansalaisille tämä länsimaisen draaman isä kiinnittääkin huomionsa omaan sauvaansa, tarttuu siihen, venyttelee sitä ja ennen kaikkea ihailee vapaan miehen asettaan.

Sitten jostain laukeaa ase ja Aristoteles kuolee. Draaman lainalaisuudet saa unohtaa saman tien, vaikka Aristoteleen tunnistamis-elementtiä myöhemmin huudellaankin.

Suora leikkaus siirtää tapahtumat Ateenasta Suomeen ja Satu Silvon hulvaton karjalaishahmo Akan Rontti aseineen valtaa lavan.

Tästä lähtee juoksutus, jossa näyttelijät heittäytyvät mielettömiin rooleihinsa mitä kummallisimmissa paikoissa ja vaihtavat asuja lennosta.

Richard Gere (Robib Svartsröm) ja Milla (Heidi Kirves)
(Kuva Terjo Aaltonen)
Akateeminen työtön Milla (Heidi Kirves) pestautuu työvoimatoimiston kautta Silvon karjalaishahmon pyörittämään Pimp&Pimp -palveluun. Se välittää huoria ja julistaa, että Kannaksella vittu on iloinen asia.

Näytelmän ensimmäinen puolisko keskittyy huorateemaan ja panee naiset epäilemään oman vaginansa normaaliutta. Näitä pohdintoja on kerätty yleisönosaston kirjoituksista.

Mieskandidaateiksi naisille manataan niin Richard Gereä kuin tavistallaajia.

Toisella puoliskolla mytologian tyypit käyvät kohublondi Afroditen johdolla omia lemmenkisojaan suomalaismaisemaan eksyneenä. 

Sakari Hokkasen ohjaama esitys on ilkamoivan ronski ja siinä on heikkojakin kohtia. Esityksessä on kuitenkin valtava imu. Naurupisteitä löytyy niin näyttelijänilmaisusta kuin tekstistäkin.

Vaikka Laura Gustafssonin Huorasatu-kirjan lukeminen loppuun asti tuotti minulle hieman vaikeuksia, Hokkasen tulkinta siitä ei lainkaan.