tiistai 26. maaliskuuta 2013

Neljäs tie


Hämeen Sanomat 26.3.2013

Vapaalla tyylillä liekehtivään Eurooppaan

Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä: Neljäs tie. Ohjaus: Esa Leskinen. Lavastus: Kati Lukka. Musiikki: Paula Vesala ja Joel Attila. Puvut: Tarja Simonen. Valosuunnittelu: Matti Tiilama. Äänisuunnittelu: Raine Ahonen. Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 20.3.2013.


Aarni Kivinen, Seppo Pääkkönen ja Jukka Puotila (Kuva Tuomo Manninen)
Huh! Se on päällimmäinen tunne, kun nousen Kansallisteatterin kolmetuntisen esityksen jälkeen tuoliltani. Olen kokenut jotain poikkeuksellista.

Avaan päivän lehden, jonka pääotsikko kertoo, että kuluttajille on luvassa lisälasku ja yrityksille ale.

Aivan kuin Neljäs tie -näytelmä jatkuisi todellisuudessa. Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama teksti on tehnyt talouspoliittisen ruumiinavauksen, jossa kipuilevalle Suomelle ja Euroopalle etsitään diagnoosia.

Näytelmä käynnistyy kokoussalissa juuri itsenäistyneen maan hiljaisen ja aran kansan pullakahvitilaisuudella. Pitkitetty kohtaus kuvaa kansan luonnetta, mutta myös tarjottujen pullaviipaleiden paksuuden kautta varsin vaatimatonta eriarvoisuutta.

Esa Leskisen ohjaus alkaa pitkällä dialogittomalla osuudella. Kansa tekee työtä, tuulet vaihtuvat, syttyy kansalaissota, nuollaan sen haavat, koetaan uusi sota, jonka jälkeen uunista pullahtavat suuret ikäluokat kapaloituna rivistönä isiensä syleihin.

Jukka Puotila, Aarni Kivinen, Kristiina Halttu, Timo Tuominen, Seppo Pääkkönen, Sari Mällinen,
Katariina Kaitue ja Anna-Riikka Rajanen (Kuva Tuomo Manninen)

Vain presidentit kommentoivat maan tilaa, screeniltä oikeat ja parvelta Antti Litja Mannerheimina.

Pikakelauksella painellaan 60-luku, samoin 70-luku poliittisine painotuksineen ja Korpilammen kompromisseineen ja vihdoin 80-luku, jolloin kabineteissa aletaan pedata tulevien vuosikymmenten linjauksia.

Uudenlainen teatteri-ilmaisu on ilmiselvää. Siinä on julistavia piirteitä, dokumentaarisuutta, satiiria, musiikkiteatteria, vahvaa visuaalisuutta ja sydänalassa tuntuvaa äänivallia.

Väliajan jälkeen sukelletaan 90-luvun lamaan, sen hoitoon ja jatketaan suoraan tämän päivän EU-kriisiin.

Kolmas tie on kompromissia sosialismin ja vapaan markkinatalouden välillä. Neljäs tie on jotain sen jälkeen tulevaa. Mitä? Sitä näytelmä yrittää pohjustaa.

Hurmioitunutta heittäytymistä 

On merkittävää, että juuri Kansallisteatterin näyttämöllä parahtaa hätähuuto Suomen kohtalosta.

Valtava määrä tietoa on paketoitu ymmärrettävään muotoon, vaikka osa siitä ylittääkin vastaanottorajan.

Esitys on visuaalisesti komea ja se liikkuu ja liikuttaa. Kun Oi kallis Suomenmaa kaikuu loppupuolella, löytää itsensä tunnenurkkauksesta.

Sitä ennen katsoja vakuutetaan armottomalla faktalla, suoraan asiakirjoista ja poliitikkojen puheista. Taustalla häärivät talousgurut, joiden sanoma on liki uskontoa, niin kauan kuin se palvelee haluttua tarkoitusta.

Musiikilla merkitään eri aikojen kuvastoa. Tanssilavoilta siirrytään protestilauluihin ja sitten hypätään Freestyler-tyylillä Eurooppaan ja Las Ketchupin rallatukseen. Eurohymni alkaa soida yhä useammin, mitä lähemmäs tätä päivää tullaan.

Näyttelijöiden urakka on melkoinen. He vaihtavat rooliaan kaiken aikaa. Tempo kiihtyy loppua kohden niin että peruukkejakaan ei ole aikaa laittaa suoraan. Imitoitavien hahmojen määrä on loputon, Kekkosesta Merkeliin ja Barrosoon.

Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Seppo Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen,
Juha Varis ja Katariina Kaitue (Kuva Tuomo Manninen).

Kähmintää, salaisia sopimuksia ja suoranaista valehtelua valuu mielin määrin päättäjien suusta. Hyviksiä ja pahiksia voi joukosta etsiä.

Kun kaiken jälkeen hiljennytään taas kokoussalin kahvitilaisuuteen, vain eturivi saa pelliltä pullaelttapalansa.

Viimeistä kuvaa ei suositella lasten katsottavaksi. Screeneillä liekehtii Eurooppa, miljoonat apua kaipaavat, joilla vielä äsken meni ihan hyvin.

Esitys riisuu aseista, ei tee edes mieli etsiä heikkoja kohtia vaan nielaisee sen sellaisenaan, sulattelee rauhassa.

Pirjo Puukko

torstai 21. maaliskuuta 2013

Kolme sisarta


Hämeen Sanomat 19.3.2013

KOM-teatterin Kolme sisarta on kujeilevan raivokas


Anton Tšehov: Kolme sisarta. Suomennos Martti Anhava. Ohjaus: Lauri Maijala. Lavastus: Markku Pätilä. Valot: Kari Vehkonen. Ääni: Lauri Maijala ja Jani Rapo. Puvut: Niina Pasanen. KOM-teatterin ensi-ilta 6.3.2013.

Timo Torikka, Eero Milonoff ja Juho Milonoff
(Kuva Noora Geagea)

 Moskovaan, Moskovaan. Tai minne tahansa muualle kuin tähän, missä nyt ollaan. Tätä teemaa KOM-teatterin Kolme sisarta kuljettaa kuten aiemmatkin versiot. Sen rinnalle näyttämötekstiin on kudottu kerroksia eri aikakausilta.

Helmi-Leena Nummela (Kuva Noora Geagea)
Sitten kun saan sen ja sen, on kaikki hyvin. Perusharhaan isketään viiltoja koko näyttämölaidallinen. Kolmen sisaren utuista unelmointia ja turhautuneisuutta pusketaan nurin, parhaimmillaan hakataan hajalle konkreettisesti kirveen kera, ja toisaalta vain oleskellaan.

Lauri Maijalan ohjaus on liikkuva, äänekäs, liioittelevan leikkivä ja traaginen. Se riisuu roolihahmot ajatuksen tasolla kelteisilleen, mykistää heidät seuraavassa hetkessä koppeihin kärsimään retuuttaakseen jo kohta niskavilloista uudelleen ulvomaan tuskaansa maailmalle.

Äänimaisema tarjoaa musiikkia laidasta laitaan, radiosta kuultuna, laulettuna ja soitettuna. Katri Helenaa, Gösta Sundqvistia, viulua ja pianoa. Ääniä tehostamalla terästetään ja painotetaan, tunkeudutaan mielen sisään.

Lavastuksen seinämät taittuvat näppärästi pieniksi kopeiksi ja avautuvat avaraksi saliksi. Rekvisiittaa on monelle vuosikymmenelle ja kaikkiin tarpeisiin, kortinpeluusta kakkavaipanvaihtoon.


Turhautuneiden ihmisten ylilyöntejä

Työn tekemisen merkitys, yhteiskunnallinen asema ja aatteet räjähtelevät vähän väliä pikkukaupungin slaavilaisessa ilmapiirissä. Filosofoinnista puhutaan, mutta puhe helisee tyhjyyttään, kaivataan mennyttä ja haaveillaan tulevasta.

Kaikki käyvät kisaa toistensa kanssa, rakkaudesta, lahjakkuudesta, viisaudesta tai kauneudesta. Turhautuneisuus loistaa kirkkaimmin ja saa ihmiset tekemään kummallisia asioita.

Välillä kuljetaan pystypäin, välillä lojutaan lattialla seinää vasten taju kankaalla, ja tanssiinkin tämä esitys taipuu.

Irina kulkee valkoisissaan, Maša mustissaan ja Olga sinisessä puvussa, aivan kuten Tšehov asian kirjasi. Alkuperäistekstiin on jätetty vahvoja kiinnikkeitä, mutta toisaalta pakkaa on sekoitettu rouhealla kädellä.

Irinan kilpakosijat (Eero Milonoff ja Juho Milonoff) nujakoivat pateettisen ronskisti.  Kaupungin armeijan patteripäällikkö Veršin (Leo Honkonen) patsastelee liian lyhyissä housuissaan kuin keskenkasvuinen. Sisarusten veli Andrei (Timo Torikka) on surkea peluri, mutta myös oikutteleva kiukkupussi. Joitakin roolihahmoja on yhdistelty ja ylimääräisiä lisäilty.

Näyttelijät tarttuvat roolihahmoihinsa vahvasti. Laura Malmivaaran Irina, Vilma Melasniemen Olga ja Eeva Soivion Maša riutuvat eri syistä, ja tekevät sen taiten toisiinsa tukeutuen.

Mašan opettajapuolisona Niko Saarela tanssahtelee kepeästi, mikä kuvaa myös roolihahmon ajattelun tasoa.

Laura Malmivaara, Niko Saarela ja Juho Milonoff (Kuva Noora Geagea)
Helmi-Leena Nummela kuoriutuu Andrein Natasha-vaimona hepsankeikasta hallitsijattareksi. Roolityö on tabuja ruoskiva. Tämä parisuhde nousee tavanomaista painokkaammaksi.

Esityksen lopussa sisarukset kävelevät yleisön halki käsinojia pitkin, ja yleisön pitää auttaa heitä siinä. He siirtävät näytelmän teemat vastaanottajille.

Muutamaa kohtausta olisi voinut lyhentää, ettei kesto olisi venynyt yli kolmen tunnin. Muuten näyttämöllä nähdään riehakas tulkinta, jonka vallattomuuden Tšehovkin hyväksyisi, sillä pitihän hän näytelmiään komedioina.

Pirjo Puukko

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Kellariloukko


Dostojevskin eksistentialismin aikahyppy

Fjodor Dostojevski: Kellariloukko. Ohjaus ja sovitus: Mika Leskinen. Lavastus ja puvut: Kaisa Niva. Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo. Valosuunnittelu: Ilkka Niskanen ja Petteri Pietiläinen. Ensi-ilta Kansallisteatterin Willensaunassa 27.2.2013.
Markku Maalismaa (Kuva Patrik Pesonius)


Ihminen on omien ongelmiensa lähde ja uhri. Näin kirjoittaa Mika Leskinen Kellariloukon työpäiväkirjassaan. Ajatus löytyy Dostojevskin teoksesta (1864), mutta Leskisen ohjaama esitys pyörittää sitä pääosin tässä ajassa. 

Olemassaolon ongelmallisuus ei enää pyöri vain ihmisenä olemisen ympärillä, vaan mukaan on tullut ekokatastrofin kaltaisia elementtejä.

Kun Dostojevskin teksti pohtii eksistenssin olemusta, nousee tuntevan ihmisen kärsimys potensseihin tässä ajassa, jossa kaikkivoipainen tiede on saanut aikaan kauhukuvastoa. Rahanvalta on saatellut tieteen nimissä tunteet umpikujaan. Kun syyllisyys torjutaan, syntyy sisältä ontto ihminen, joka ei pysty antamaan eikä vastaanottamaan rakkautta.

Näyttämöllä on omien sanojensa mukaan sairas ihminen, yliherkkä ja pahansisuinen. Myötätunto ja rakkaus jäävät torjunnan taakse pimeään.

Markku Maalismaa kuljettaa yksin koko ensimmäisen puoliskon monologina. Puhetta pulppuaa niin, että vastaanottajana joutuu tekemään töitä tosissaan. Sanasto on tätä päivää, läppärin kamera kääntyy yleisöön, joka heijastuu näyttämön screenille. Näin katsojat nostetaan tarkastelemaan omalta osaltaan näyttämöltä suoltuvaa ajatusvirtaa.
Ulla Raitio, Markku Maalismaa ja Juhani Laitala
(Kuva Patrik Pesonius)

Demoni antaa mahdollisuuden

Toisella puoliskolla paikalle saapuu Juhani Laitalan demoni, joka asettaa kellariloukkolaisen arvoituksellisten kysymysten eteen. 

Hän antaa ihmispololle toisen mahdollisuuden siirtämällä tapahtumat 1800-luvun Pietariin. Siellä Laitalan hahmo on nöyrä palvelija Apollo, jota kellariloukkolainen riepottaa miten tahtoo.

Mukana on myös Liisa (Ulla Raitio), tässä ajassa kyyninen prostituoitu. Pietari-jaksossa hän tarjoaa kellariloukkolaiselle mahdollisuuden, mutta tämä ontto ihminen ei osaa ottaa sitä vastaan, vaan raiskaa tytön.

Näyttämökuvaa dominoi matala ja pitkä screen, joka tuottaa kuvan kellarimaisesta tilasta. 1800-luvulle sijoitettu osuus tarjoaa palan menneen maailman samettipintaa ja koukeroisuutta. 

Näytelmä on raskas. Kysymyksiä syntyy enemmän kuin niitä ehtisi pureskella. Monologissakin on dialogisuutta ja useita koskettavia paikkoja, mutta jossain vaiheessa materiaalin runsaus tukkii vastaanottokanavat. Tunteensiirtoa ei pääse syntymään.


sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Eurydike


Yana Rossin Eurydike syntymän ja kuoleman jänteellä


 Liukenen tulkintojen hetteikköön

Sarah Ruhl: Eurydike. Suomennos: Michael Baran. Ohjaus: YanaRoss. Lavastus ja puvut: Zane Pihlström. Musiikki: Antanas Yasenka. Suomen kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 20.2.2013.


Jesse Vinnari, Emmi Parviainen ja Saska Pulkkinen
(Kuva Tuomo Manninen)
Syntymän ja kuoleman väliin mahtuu arvaamaton määrä asioita. Tähän minun on pakko kiteyttää ensitunnelmani Kansallisteatterin Eurydiken jälkeen.

Jo väliajalla tunnustelin ajatuksiani, jotka käväisivät myös ’minua yritetään höynäyttää’ -mietteiden äärellä. Juuri koettu ensimmäinen puolisko oli tarjonnut vanhan myytin sellaisen assosiaatiomylläkän muodossa, että en tahtonut saanut langanpäistä kiinni.

Katsomoon tullessaan saa seurattavakseen Orfeuksen ja Eurydiken rakastelua screenillä. Viereisellä screenillä on tylsänharmaata toimintaa tylsänharmaassa tilassa.

Kiimaisuus siirtyy esityksen alussa näyttämölle. Nuorenparin välillä on jännite, joka ei ole täysin rikkeetön. Eurydike keimailee, viettelee ja tyydyttää miehen suuseksillä, minkä jälkeen hän pesee vimmatusti hampaitaan ja hinkkaa vielä hammaslangalla varmuudeksi jokaisen välin.

Kaiken aikaa jutellaan siitä, mitä toinen ajattelee, tutkaillaan toisen mieltä. 

Eurydike murskaa oman hääkakkunsa (Kuva Tuomo Manninen)
Myytin mukaan Eurydike kuolee ja Orfeus lähtee noutamaan häntä tuonpuoleisesta. Niin tässäkin näytelmässä tapahtuu, mutta se ei välttämättä ole tärkein juonne.

Omissa häissään Eurydike hakkaa turhautuneena hääkakkunsa pirstaleiksi yksin jäätyään. Tuohon tilaan saapuu mystinen mies, joka houkuttelee Eurydiken asuntoonsa kertomalla, että hänellä on kirje Eurydiken kuolleelta isältä.

Vierailu johtaa Eurydiken manalaan, jossa pintaan nousee erilaisten kiintymysten verkko. Isän ja tyttären, äidin ja pojan ja lopulta koko sukujatkumon.

Näkökulma on Eurydiken, mikä on mielenkiintoinen sekä erilainen kaikkiin aiempiin myyttiä käsitelleisiin näytelmiin verrattuna.

Manalan väki pitää yhtä, niin vahvasti, että Eurydike alkaa tuntea olonsa kotoiseksi. Hän ei halua pois Orfeuksen saavuttua häntä noutamaan. Muhkuraisen kivikuoron täytyy häntä monesti käskeä. Kohtaus on yksi koskettavimpia.

Visuaalisten elementtien vyöry 

Elämän ja kuoleman rajaa horjutetaan, samoin loogisen ja ei-loogisen. Manalan ateria on lautasellinen ilmapalloja, joita syödään poksauttelemalla ne rikki. Kivikuorolaisten kehojen muhkurat ovat myös ilmapalloja.

Pitäisikö tuota tulkita niin, että kaiken sisällä voi olla tyhjää, merkityksetöntä? En tiedä. Ja tämä on juuri se kynnys kohdallani läpi näytelmän. Omituiset visuaaliset elementit ja jopa sirkusmaiset temput nousevat tekstin ohi, ja aina niin tehdessään syövät tekstin merkityksiä tai vievät ainakin vinoon.

Miksi manalan herra on nuori ja pieni? Miksi hän on seuraavassa kohtauksessa vihreä, kiimainen kaviojalkainen tököttävine peniksineen? Ja sitten pienuudestaan ulos kasvanut raskaana oleva mies?

Teen tulkintoja, jotka saattavat mennä täysin metsään. Joudun työskentelemään liian monen asian kimpussa, jotta voisin nauttia niistä hetkistä, jolloin Sarah Ruhlin tekstin kauneus elää omaa elämäänsä. Tekstissä on hyvinkin kauniita kohtia, se on rytmiltään hienoa.

Liikaa kaikkea

Terhi Panula, Antti Pääkkönen ja Jesse Vinnari (Kuva Tuomo Manninen)
Orfeuksen musiikki on viritetty kieliksi näyttämön eri laidoille. Kielistä muodostuu myös Eurydiken huone tuonpuoleisessa. Musiikki on Orfeusta, kirjat Eurydikea. Kirjojen sisältö katoaa ja Eurydike joutuu kysymään yleisöltä, mitä kirja tekee.

Unohdus onkin tekstin merkittävä juonne. Manalassa unohdetaan maanpäällinen, unohdetaan puhuttu kieli, unohdetaan ihmiset.

Emmi Parviainen vie rohkeasti vahvan fyysisen Eurydiken roolin ja Harri Nousiainen on intensiivinen Orfeus. Petri Mannisen mystinen mies, manalan herra, valloittaa karismaattisesti näyttämön joka kerta sinne astuessaan. Juha Mujeen isän lämpö sykkii vahvana ja ymmärtävänä. Terhi Panula ottaa mykkänä isoäitinä tilan mainiosti.

Liikettä, rytmiä ja suuria liikahduksia nähdään. Liisa Ihmemaassa -tapetti antaa luvan katsoa näytelmää satuna. Lopun hiljentyminen vastasyntyneen ja elämän viimemetreillä olevien ihmisten valokuvien mukana on kuin musiikin pitkä häivytys.

Minun on myönnettävä, että annos on liian tuhti jättääkseen mieleeni kiinnostavia kysymyksiä. Pikemminkin olen Yana Rossin annista ähky.

Pirjo Luoma-aho, Petri Manninen ja Harri Nousiainen (Kuva Tuomo Manninen)