maanantai 22. huhtikuuta 2013

Metsäjätti


Hämeen Sanomat 21.4.2013
Metsäteollisuuden hautajaiset 

Miika Nousiainen: Metsäjätti. Dramaturgia ja ohjaus: Aleksis Meaney. Lavastus ja pukusuunnittelu: Katri Rentto. Valosuunnittelu: Ilkka Niskanen. Äänisuunnittelu: Juha Kerkola. Kantaesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 10.4.2013.

Heikki Pitkänen ja Jani Karvinen (Kuva Tekla Pohjolainen)

Vasta äsken sai ihmetellä metsäteollisuuden syntyä ja kaikkea sen mukanaan tuomaa hyvää Helsingin Kaupunginteatterissa, kun Kansallisteatterissa jo haudataan koko hommaa.

Miika Nousiaisen romaanin pohjalta sovitettu Metsäjätti liikuttaa kahden miehen maailmaa lapsuudesta varhaiskeski-ikään ja kuvaa siinä samalla koko yhteiskunnan muutoksia.

Törmälän vaneritehtaan kainalossa vietetty yhteinen lapsuus jalkapalloineen ja nuoruus metallimusiikkeineen ovat Pasin ja Jannen välissä oleva liima, vaikka pojat aikuistuttuaan ovatkin kulkeneet kauas toisistaan.

Janne on jäänyt vaneritehtaalle, mutta Pasin tie on vienyt ekonomipiireihin ja suomenruotsalaiseen avioliittoon. Janne jatkaa isien perinteitä, heikkouksineen, mutta uskaltaa katsoa myös taakseen. Pasi on vetänyt menneen eteen verhon.
Pirjo Määttä ja Heikki Pitkänen (Kuva Tekla Pohjolainen)
Metsäjätin palveluksessa Pasi saa hoitaakseen vaneritehtaan saneerauksen kauniiden irtisanomisten kera ja niiltä tiimoin kaverusten elämät jälleen kohtaavat.

Kolmen näyttelijän mahdoton tehtävä 

Musiikki on olennainen osa sitä maisemaa, johon parivaljakko istutetaan. Kahvilan jukeboxin Popeda-linjalta siirrytään Metallicaan ja Iron Maideniin, joiden tummissa sävyissä nuorukaiset uhmaavat kaikkea.

Seinälle juoksutetaan levynkansi toisensa perään musiikkipotpureineen ja poikien koominen bändikokeilukin näytetään. Musiikin parissa viivytään varsin pitkään, vaikka se ei tuo mitään lisäarvoa näytelmän kokonaisuuteen. 
Pirjo Määttä, Heikki Pitkänen ja Jani Karvinen (Kuva Tekla Pohjolainen)

Nuorukaisten uho väistyy aikuisuuden tieltä ja miesten kovin erilaiset arvomaailmat pohjustavat tulevaa.
 
Pasin ja Jannen uusi kohtaaminen siirtää valokeilan metsäteollisuuteen. Nousiaisen teksti syöttää tärkeitä ja isoja teemoja. Kolmen näyttelijän voimin on yksinkertaisesti mahdotonta esittää kokonaisen teollisuudenalan alasajo.

Heikki Pitkänen, Jani Karvinen ja Pirjo Määttä taipuvat moneen. He kuljettavat hahmogalleriaa milloin näkyvästi, milloin varjoina mikrofonin takana. Siellä puhuvat muun muassa äidit, isät, kyläläiset, kunnan virkamies ja firman johtoporras.

Ihmisten välistä kitkaa hiotaan hienosti, ihmisyyden ydintä etsitään ja kasvottomien markkinavoimien numerouskontoa tökitään.

Lavastuksena on pystyjen vanerilevyjen rintama. Se on Jannen työmaa, mutta sillä tehdään myös eri tilat. Lopuksi vanerit ovat metsäteollisuuden kuolleiden tehtaiden hautapaasia.

Aleksis Meaneyn ohjaama Metsäjätti syöksyy moniin suuntiin muistijälkiä ja nykyisyyttä kuvatessaan ja niinpä lopputulos onkin vääjäämättä repaleinen. Teksti olisi kaivannut rönsyjen leikkausta, mikä olisi antanut tilaa Nousiaisen tekstin sarkasmille.

Jani Karvinen (Kuva Tekla Pohjolainen)




maanantai 1. huhtikuuta 2013

Metsäperkele


Hämeen Sanomat 30.3.2013

Näyttävä ja äänekäs Metsäperkele ei päästä lähelleen

Kari Heiskanen: Metsäperkele. G. A. Serlachiuksen hirmuinen elämä (pohjautuu Teemu Keskisarjan teokseen Vihreän kullan kirous). Ohjaus: Kari Heiskanen. Lavastus: Antti Mattila. Puvut: Elina Kolehmainen. Valosuunnittelu: Mika Ijäs. Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.3.2013.

Pertti Sveholm (Kuva Tapio Vnahtalo)

 Kun vihreän kullan maa alkaa olla muisto vain, on hyvinkin perusteltua paneutua teatterin lauteilla metsäteollisuuden historiaan. Kun sieltä löytyy niinkin mielenkiintoinen henkilö kuin Gustaf August Serlachius, josta Teemu Keskisarja on kirjoittanut kirjan, ovat palaset koossa.

Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö valjastetaan komeasti junaratoineen ja sen varrelle kehittyvine tehdasmiljöineen. Antti Mattilan lavastus on kuin jättiläiskone, joka sylkee kidastaan kaiken aikaa jotain, räjähtelee ja liekehtii. Se on isäntänsä näköinen.

Köyhiin oloihin syntynyt Serlachius raivaa tiensä patruunaksi taipumattoman tahtonsa avulla. Lypsettyään poikasena iilimadoista verta apteekkarin kellarissa äiditön poika päättää selvitä.

Aikuistuttuaan hän ei arastele mitään, vaan ryhtyy mahdottomaan, epäonnistuu kerta toisensa jälkeen, mutta ei anna periksi.

Serlachius on manailevana, vastakarvaan kulkevana keksijänä mehukas hahmo.

Kari Heiskasen ohjaus syöttää näyttämölle joukkoja, riepottaa henkilöitä laidasta laitaan, kertoo suurta tarinaa, tekee näyttävää jälkeä.

Miksi en kuitenkaan lämpene näyttämön uupumattoman miehen taistelulle vahvempiaan vastaan?
Tommi Rantamäki, Leenamari Unho, Pertti Sveholm, takana Kirsti Karlenius ja Eero Aho
(Kuva Tapio Vanhatalo)

Turha koominen

Liikkeelle lähdetään Serlachiuksen (Pertti Sveholm) ja hänen lakia opiskelevan neuvonantajansa Neiglickin (Eero Aho) työnhakureissulla. Se vie kepulikonstein apteekin tiskin taakse, siitä eteenpäin apteekkariksi ja jo pian panimon perustajaksi.

Värikkäiden vaiheiden kautta päädytään Mänttään, minne Serlachius perustaa tehtaan ja palkkaa työntekijöikseen ryysyläisarmeijan. Paperipulasta kärsivälle Euroopalle kehitellään puumassasta uusi tuote.

Sveholmin patruuna pusertaa ja punnertaa ja Ahon lainoppinut etsii naisseuraa aina kun mahdollista, ja ryyppää. Ahon hahmosta on tehty siinä määrin koominen, että ystävyyssuhde kärsii uskottavuusongelmasta.

Koomista tyrkytetään muuallakin turhan päiten ja venytetysti. Esimerkiksi puhelimen saapuminen väärinymmärryksineen saa kohtuuttoman tilan.

Esitys on ennen kaikkea äänekäs. Ihmiset huutavat ja koneet ryskyvät, vähempikin riittäisi.

Dialogissa ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta tapa jolla se tarjoillaan, luisuu jonnekin ulottumattomiin.

Pertti Sveholm ja Aino Seppo
(Kuva Tapio Vanhatalo)
Lapsuus ilman rakkautta on jättänyt jälkensä suurmieheen. Hän ei osaa pysähtyä, ei nauttia mistään muusta kuin ideoistaan ja saavutuksistaan. Niiden jalkoihin jäävät vaimo (Aino Seppo) ja lapset.

Kokaiinin voimalla työskentelevä patruuna ei päästä katsojaakaan lähelleen.

Kasperi Sarikosken ja Erno Tiittasen musiikki on kiinteä osa esitystä ja toimii hyvin.

Pirjo Puukko