lauantai 28. syyskuuta 2013

Hämeenlinna


 Hämeen Sanomat 25.9.2013

Kun Hämeenlinna oli vähällä päästä Hesarin kuukausiliitteeseen

 

Juha Itkonen näyttää pikkukaupungin taviksen näkökulmasta


Sanna.Kaisa Palo (Kuva Pate Pesonius)
Juha Itkonen: Hämeenlinna. Ohjaus: Jussi Nikkilä. Äänisuunnittelu ja musiikki: Kasperi Laine. Valosuunnittelu: Ada Halonen. Lavastus: Camilla Nenonen- Kantaesitys Q-teatterissa 12.9.2013.

 Tästä se lähtee, sanoo helsinkiläinen toimittaja Paula Peltonen (Sanna-Kaisa Palo) saavuttuaan Hämeenlinnaan. Hän on tullut tekemään Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen juttua pikkukaupungista. 

Se, mitä toimittaja saa nähdäkseen, voisi olla mistä pikkukaupungista tahansa. Juha Itkonen on kuitenkin valinnut tarinan tapahtumapaikaksi kotikaupunkinsa.

Juttua lehteen ei synny, mutta syntyy yhden perheen traaginen kuvio, jonka käänteissä Hämeenlinnakin tulee koluttua Katumaa ja Tiiriötä myöten.

Jussi Nikkilän ohjaus etenee selkeästi eroteltuine kohtauksineen lähes tyhjällä näyttämöllä. Paikoin kohtauksia erottava pimeä näyttämö tuntuu pitkitetyltä ratkaisulta. 

Valoilla ja äänitehosteilla luodaan paikat ja maisemat. Näin syntyvät rautatieasema junineen sekä liikahdukset paikasta toiseen.
Elena Leeve ja Pirjo Lonka (Kuva Pate Pesonius)

 Näyttelijät luovat tiheän tunnelman

Leuhkalle julkkistoimittajalle Suomi merkitsee muutamaa Helsingin arvostettua osaa, joten jutun tekeminen on kuin käsiensä likaamista. Kierrettyään halveksimansa kilometri-Prisman ja tavallisten ihmisten olohuoneet hän joutuu kasvotuksin itsensä ja ajatustensa kanssa. 

Jutunteon ohessa tulee kuvattua pikkukaupungin pienet ympyrät, joiden kaarteissa tarinan perhe liukastelee.

Itkosen dialogi on niukkaa, mutta monologeissa kuvaillaan rehevästi kaupungin silhuettia niin maisemallisesti kuin henkisestikin. 

Tekstissä on kepeyttä, mutta se viiltää ovelasti. Näytelmän teemaa voi etsiä monella tasolla, sillä katsojan ikä määrittää näkökulman.

Hajonnut perhe, rahaongelmien tuhoisat seuraukset, hylätyn lapsen maailma, petturuus ja anteeksi antaminen. Siinä joitain esityksestä nousevia ajatuksia. 

Räävittömän mainion Palon lisäksi näyttämöllä nähdään vaaleanpunaisessa maailmassaan odottavana äitinä Elena Leeven Kati. Hänen Helsingistä Hämeeseen muuttanut lääkärimiehensä Jani (Eero Ritala) heittää tummia läiskiä vaaleanpunaiseen. 
Hannu Kivioja ja Lotta Kaihua (Kuva Pate Pesonius)

 Pirjo Lonka on Katin viinihuuruinen äiti sekä Lotta Kaihua armeijaan paennut sisko.
Hannu Kivioja on monisärmäinen turenkilainen metrilakun myyjä. Hänen juuri vankilasta vapautunut  isä yrittää saada koko perheen vielä kerran saman pöydän ääreen ravintola Rossoon. Kivioja tekee koskettavan surullisen hahmon ritarin, jossa traaginen tunkee koomisen läpi.  

Näyttämö on kuin tiski, jolle heitellään pihvejä. Sille lentävät historiaosuus, Aulangon puistomaisemat, lähiöt, moottoritien kate, lätkähalli sikakatsomoineen, tuulipukukansa ja entisen läänintaiteilija Matti Mielikäisen vetämät kirjoittajakurssit. 

Hämeenlinnassa asuneelle kiintopisteitä on paljon, mutta kuva avautuu hyvin myös muille.

Pirjo Puukko

perjantai 27. syyskuuta 2013

Näyttelijätär


Tyylikkäästi, tunteikkaasti ja intohimoisesti - Oksanen

Näyttelijätär. Ritva Oksanen 50 vuotta näyttämöllä. Käsikirjoitus: Outi Popp. Ohjaaja: Arja Pessa. Kapellimestari: Pedro Hietanen. Valosuunnittelu: Hannu Suutari. Äänisuunnittelu: Pasi Lehtinen. Kantaesitys Hämeenlinnan Teatterissa 21.9.2013.
 
Kuva Tommi Kantanen

Ritva Oksasen Näyttelijätär tekee hienon kaaren siitä hetkestä, jolloin nuori neiti päättää ryhtyä näyttelijättäreksi, tähän hetkeen. Viiteenkymmeneen vuoteen mahtuu. 

Näyttämöllä on niin yksityishenkilö Oksanen kuin rooleissaan loistava ammattilainen. Yksityinen ja julkinen laveerataan kokonaisteokseksi, jonka nimi on la Oksanen. 

Estradilla on lisäksi vain Pedro Hietanen flyygelin takana ja kukkapylväs, jonka päällä vaasissa viisi valkoista ruusua. Käsikirjoittaja Outi Popp piipahtaa muutaman kerran tuomassa ja viemässä rekvisiittaa. Näyttämö on tähden.

Tähti-nimitys kuulostaa kovin jalustalla olevalta ja sitähän Oksasessa ei ole pätkääkään. Mutta esittäessään tähtiä, Maria Callasia tai Marlene Dietrichiä, hän on komeasti korkealla jalustalla ja vaatii kohdevaloja vain ja ainoastaan itselleen.

Esitys raottaa väliverhoa rempseästi


Kun Oksanen kertoo ensimmäisistä tunneistaan näyttelijänopissa, epäonnistumisista kerta kerran jälkeen, saa nähdäkseen alun sille prosessille, josta ei työtä puutu. Kehotuksille vaihtaa alaa hän viittaa hanskalla, tekee työtä, puskee tunteet väkisin pintaan ja anelee armoa Thalialta.

Valmistunut näyttelijätär kiertää Suomen joka kolkan. Kun maine kasvaa ja vauhti kiihtyy, eivät ohjaimet aina pysy käsissä. Siitäkin kerrotaan avoimesti.

Kuva Tommi Kantanen
Dramaturgisesti esitys liukuu tunnelmasta toiseen. Matkaan mahtuu otteita tutuista roolihahmoista, Elämänmenosta, Niskavuoren Loviisasta ja Pesärikosta. Niitä kyydittävät omien kokemusten herkullinen kuvailu sekä tietysti unohtumattomat laulut. Eikä haittaa yhtään, vaikka jokainen ääni ei ihan kohdalleen napsahdakaan.

Arja Pessan ohjaama esitys on kruusailemattoman selkeälinjainen ja elää Hannu Suutarin valomaailman hellimänä. 

Oksanen on näyttämöllä vartaloa nuolevassa mustassa asussaan paljaana, kuin arvioivalle katseelle avoimena. Hän kehottaa yleisöä toistamaan perässään, että jokainen on juuri nyt oikeassa iässä. 

Erityisesti on nostettava esiin Marja Rankkalan upeasti sanoittama ja Esa Helasvuon säveltämä laulu Tuli mies, joka kuullaan kolmeen kertaan. Se on vaan niin upea Ritva Osasen tulkitsemana.

Pirjo Puukko

lauantai 21. syyskuuta 2013

Vuosisadan rakkaustarinat


 Hämeen Sanomat 18.9.2013

Märta ja Henrik Tikkasen tekstit kohtaavat


Vuosisadan rakkaustarinat on kulttuurihistoriallisesti merkittävä näytelmä

Seppo Parkkinen: Vuosisadan rakkaustarinat. Märta Tikkasen ja Henrik Tikkasen teosten pohjalta. Ohjaus: Kaisa Korhonen. Lavastus: Kati Lukka. Puvut: Tarja Simonen. Musiikki: Altti Uhlenius. Valosuunnittelu: Kalle Ropponen. Äänisuunnittelu: Jani Peltola. Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 11.9.2013.

Cécile Orblin, Petri Manninen ja Terhi Panula (Kuva Stefan Bremer)

Näyttämö avautuu tyhjänkalseana, kuin remontissa oleva tila, jonka seinistä on revitty vanhat tapetit pois. Myöhemmin seinät värittyvät kulloistenkin asujiensa näköiseksi. 

Noille seinille talttuvat villit ja ryntäilevät sanat, joita lentää kirjoituskoneesta parisuhteen tunnemylläkässä. Sinne piirtyy myös Henrik Tikkasen kuvitusta, ajatuksia naisesta.

Tarina on Märta Tikkasen näkökulmasta koottu kolmen sukupolven kronikka, josta Seppo Parkkisen dramatisointi seuloo naisen asemaan liittyvää aineistoa.

Miksi isoäiti suostui synnytyskoneeksi miehen liehuessa maailmalla? Miksi äiti suostui kirjoittamaan oppikirjojaan ilman omaa työpöytää?

Pirjo Luoma-aho, Jussi Lehtonen ja Linda Wiklund (Kuva Stefan Bremer)
Märta on roolihahmona näyttämöllä kaiken aikaa, penkoo sukukirstusta menneisyyttä ja tuo näyttämölle haudantakaista väkeä kalvakoine kasvoineen. Punahilkka-satu sitoo tapahtumia toisiinsa.

 Historiallinen osuus on varsin pitkä ja aikahypyissään keskittymistä vaativaa. Kronologiaa puhkovat Märtan ja Henrikin nopeat kohtaamiset.

Cécile Orblin ja Petri Manninen (Kuva Stefan Breer)

 

Cécile Orblin taipuu hienosti Märtaksi

 

Kaisa Korhosen ohjaama esitys on linjakas ja tarkka. Se tuo näyttämölle realismia välttelevää kuvaa, mielen myrskyjä hurjan rakkauden puristuksessa. 

Altti Uhleniuksen lauluissa on kaikuja 60-luvun poliittisesta musiikista. Ne ovat  kulmikkaita kuten näytelmän äkkijyrkät mutkat. 

Cécile Orblinin Märta on hieno roolityö. Herkkänä ja hurjana hän heittäytyy dialogiin menneisyyden kanssa, etsii todistusaineistoa omaan käyttäytymiskoodiinsa. Suvun naiset näyttävät naineen aina itsekkäitä ja empatiakyvyttömiä miehiä.

Näytelmä on parhaimmillaan Märtan ja Henrikin suhdetta kuvatessaan. Henrikin susimies raatelee ja rakastaa. Märtan ymmärrys venyy. Hän sietää, kuten aiemmat sukupolvet.

Petri Mannisen Henrik tuo näyttämölle täyslaidallisen epävarmuuden synnyttämää vimmaista itseriittoisuutta. 

Teattereiden tendenssi pitkiin esityksiin näyttää jatkuvan. Tätä näytelmää voisi tiivistää eikä kokonaisuus silti kärsisi. Yli kolmetuntinen intensiivistä keskittymistä vaativa esitys puuduttaa väistämättä.
Cécile Orblin ja Petri Manninen (Kuva Stefan Bremer)


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Kaksi Vihtoria ja Klaara


 Hämeen Sanomat 17.9.2013

Vihtorit ja Klaara viihdyttävät tehosteiden kera


Teemu Aromaa ja Esko Rissanen (Kuva Jukka Salminen)
Tatu Pekkarinen: Kaksi Vihtoria ja Klaara. Esitysdramaturgia: Saana Lavaste. Ohjaus. Markku Arokanto. Lavastus: Marko Karvonen. Pukusuunnittelu: Tiina Joutsen. Valosuunnittelu: Sami Rauhala. Äänisuunnittelu: Kari Paukola. Laulujen taustanauhat: La Strada. Ensi-ilta Riihimäen Teatterissa 14.9.2013.


Idea sarjakuvan tuomisesta näyttämölle on mainio. Wiivi ja Wagner  ovat jo löytäneet tiensä Helsingin Kaupunginteatteriin. Nyt on vuorossa GeorgeMcManusin sarjakuva Vihtori ja Klaara, jonka maailmaa on siirretty TatuPekkarisen klassikkoon Klaara ja hänen Vihtorinsa.

Saana Lavaste vastaa esitysdramaturgiasta, jonka Markku Arokanto on ohjannut. 

Muun muassa 30-luvun savikiekot ovat lainanneet näytelmälle sävelmaailmansa. Puvustus on tiukasti ajanmukaisen tyylikäs.

Viiden näyttelijän voimin viedään läpi farssimainen ihmissuhdekohellus, jonka on tarkoitus olla vain ja ainoastaan hauska.  Vanhaan tekstiin on livautettu viittauksia tämän päivän tapahtumiin ja ajankuvaan.

Roolihahmot ovat karikatyyreja ja kaikenlainen liioittelu tyylivalinta.

Katja Peacock (Kuva Jukka Salminen)

 

Vauhtiin päästään toisella puoliskolla

 

Äänisuunnittelija Kari Paukola on saanut työstääkseen melkoisen urakan. Sarjakuvien viuuh – kräts – bojojojong  kaikuvat tuon tuosta näyttämöltä. Erilaisia liikkeitä ja eleitä korostetaan äänitehosteilla, ja äänimaisema elää muutenkin kaiken aikaa.

Arokannon ohjaus leikittelee, mutta saisi leikitellä ensimmäisellä puoliskolla enemmänkin.
Firman Vihtori-johtajan (Teemu Aromaa) roolihahmo jää kovin yksiviivaiseksi tapahtumien seuraajaksi näytelmän alkupuolella.

Vihtorin vaimo Klaara (Katja Peacock) kaulimineen on liki myyttinen hellapoliisi, joka ulottaa lonkeronsa kaikkialle ja uhkuu itseriittoisuutta. Ainoan tyttärensä Hilkan (Maija Siljander) hän on päättänyt saatella oopperalavojen diivaksi. 

Firman konttoristi (Tatu Siivonen) on saanut kiedottua Hilkan pauloihinsa, mutta ei tyhjätaskuna sovi Klaaran suunnitelmiin. Nuorenparin erottamisesta tulee Klaaran työmaa, ja tämä setviminen käy hieman pitkäveteiseksi kestäessään lähes koko ensimmäisen puoliskon. 

Vasta toisen Vihtorin (Esko Rissanen) astuessa mukaan kuvioihin päästään vauhtiin. Pappismies on eronnut ja suunnittelee jo uutta elämää uuden valittunsa (Maija Siljander) kanssa.

Vihtoreiden rilluttelu kaupungilla on reipasta toimintaa. Myös näyttämöteksti alkaa elää. Kapakan pahvinen henkilökavalkadi pannaan liikkumaan ja puhumaan. Irrottelu tekstin ja rekvisiitan kesken on kelpo komediaa.

Laulujen teemat nousevat dialogista, vaikka ovatkin muuhun tarkoitukseen tehtyjä. Ne rytmittävät esitystä ja ovat taiten tulkittuja.

Puutteistaan huolimatta esitys tarjoaa kiintoisan yrityksen olla muuta kuin perushuumoria. 

Näyttämöltä otetaan kontaktia yleisöön ja tapahtumia referoidaan katsojille, jotta nämä varmasti ymmärtävät näkemänsä.

Pirjo Puukko

maanantai 16. syyskuuta 2013

Pojat


Hämeen Sanomat 14.9.2013

Pojat hukkuvat koomiseen


Energistä esitystä on hauska katsella, mutta vakavat teemat hautautuvat pöljäilyyn

Paavo Rintala: Pojat. Sovitus ja ohjaus: Snoopi Siren. Sävellys ja sanat: Jarkko Martikainen. Koreografia: Riia Kivimäki. Lavastus: Eira Lähteinen. Puvut: Anne Laatikainen. Valosuunnittelu: Jari Vuori. Äänisuunnittelu: Harri Kuittinen. Ensi-ilta Hämeenlinnan Teatterissa 12.9.2013.


Pyry Nikkilä (Kuva Tommi Kantanen)
Snoopi Siren on tarttunut rohkeasti Paavo Rintalan tekstiin Pojat, josta varsin monella Mikko Niskasen elokuvan nähneellä on vahva mielikuva.Kun elokuva nosti erityisesti yhden pojan kokemusmaailman lähelle, asettaa Siren koko poikajoukon katseen kohteeksi. 

Oulun Raksilan poikasakki on puberteetissaan poukkoilevia ipanoita, joille sodan mukanaan tuoma epävarmuus tarjoaa monenlaisia rooleja. Ympärillä on esimerkkiä kopioitavaksi.

Arjen elämä on horjahtelevaa sekasortoa, kun isät taistelevat rintamilla ja saksalaissotilaat pitävät komentoa houkuttelevine muonavarastoineen. Huojutaan lapsuuden ja aikuisuuden välissä, hamutaan karkkia mutta toisaalta kiinnostutaan sotilaiden ja suomalaisneitojen kuhertelusta.

Näytelmän pojat edustavat alempaa yhteiskuntaluokkaa. Niinpä kaikenlaista kauppaa viritellään Oulun rautatieasemalla pysähtyvissä junissa matkaavien saksalaisten kanssa. 

Esitys asettuu maisemaan, jonka pahvista ja valjua toteutusta jäi miettimään.

(Kuva Tommi Kantanen)

 Laulut kantavat


Hämeenlinnan esitys on musiikkinäytelmä ja kohderyhmäksi keilautuvat nuoret katsojat. 

Jarkko Martikainen on säveltänyt ja sanoittanut mallikkaita lauluja. Niiden kautta ilmaistaan vähintään yhtä paljon kuin dialogilla. Joukossa on muutama erittäin koskettava laulu.

Koreografiaan on satsattu. Riia Kivimäen luotsaamat joukot käyttävät tilaa mainiosti. Joissain kohdin tanssillisuus tuntuu pitkitetyltä eikä tuo mitään lisäarvoa tarinaan.

Nuoret teatterikoululaiset vetävät poikajoukon elämänmutkia antaumuksella. 

Pyry Nikkilä, Jyri Ojansivu, Eppu Pastinen ja Lauri Kukkonen rakentavat poikien persoonallisia eroja vahvan toiminnallisuuden kautta. Jokaisen sisin huutaa kuitenkin pelkoa ja ikävää, mutta se jää valitun tyylilajin vuoksi harmittavasti piiloon.
Ushma Karnani ja Turkka Mastomäki (Kuva Tommi Kantanen)

Vauhdikasta syvyyden kustannuksella


Ohjauksellinen ratkaisu, joka kääntää lähes kaiken koomista kohti, vie terää pois. Tekstin törmäykset riittäisivät ja nostaisivat synkkiä teemoja paremmin esiin. 

Esimerkiksi Lasse Sandbergin saksalainen sotapoliisi on jopa kiusallisen alleviivattu. Hahmon uskottavuus katoaa pöljäilyyn. Samaan sarjaan putoavat naiset, joita pojat ryhtyvät auttamaan sankaristatusta tavoitellessaan.

Myös poikien yhteenottoihin on puskettu paikoin tarpeetonta komiikkaa. Vähemmän olisi enemmän.

Nikkilän esittämän Jaken tragedian tarttumapinnat ovat turhan ohkaisia. Muutoin hyvin vedetty rooli ei anna riittävästi motiivia lopun ratkaisulle.

Katariina Kuisma-Syrjä tekee hyvän roolityön Jaken äitinä. Ushma Karnanin nuori saksalaisen heila on uskottava samoin kuin Turkka Mastomäen monet roolit.

Vaikka vauhdikasta ja näyttävän taitavaa menoa on mukava katsella, tapahtuu se syvyyden kustannuksella. Liikutaan pinnalla, riipaistaan tuota ja tätä.

Pirjo Puukko


maanantai 2. syyskuuta 2013

Hotelli Paradiso


Hotelli Paradiso on liian hiottu

Kuva Charlotte Estman-Wennström)
Santeri Kinnunen ja Sanna-June Hyde 







Georges Feydeau: Hotelli Paradiso. Suomennos: Reita Lounatvuori. Ohjaus: Neil Hardwick. Lavastus: Katariina Kirjavainen. Puvut: Sari Salmela. Valosuunnittelu: Markku Penttilä. Äänisuunnittelu: Kirsi Peteri. Ensi-ilta 22.8.2013 Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.
 

On ovia, vauhtia, muoto on tärkeämpää kuin tekstin sisältö ja hauskaan pyritään ehdoitta. Siinä farssin olennaisia piirteitä. Helppoa homma ei ole, ei vaikka teksti olisi kuinka herkullinen. Ajoituksen on osuttava juuri kohdalleen.

Helsingin Kaupunginteatteri on tarttunut säännöllisin väliajoin ranskalaisen Georges Feydeaun (1821–1873) kirjoittamiin farsseihin, joita pidetäänkin lajityyppinsä aatelina.

Parit suhteet sekaisin

Yli kuuteenkymmeneen näytelmäänsä Feydeaun on pöyhinyt materiaalia parisuhteesta. 

Neil Hardwickin ohjaaman Hotelli Paradison juonikuviossa luistelee kaksi pariskuntaa, toisiinsa kyllääntynyt rakennusmestari vaimoineen ja tuoreempi aviovuoteen kylmyydessä kiemurteleva arkkitehti vaimoineen.

Rakennusmestari (Santeri Kinnunen) lämpenee nuoren parin vaimolle (Sanna-June Hyde) ja alkaa hapuilla paikkaa rakastajana. Rouva ei pane hanttiin. Rikospaikaksi valikoituu Hotelli Paradiso, jonne surkeiden yhteensattumien vuoksi eksyy myös liiallinen liuta tuttuja.

Ollaan nokkelia tai tyhmiä, yhtä kaikki, hotellin ovissa käy vilske. Mukaan tempautuvat niin hotellin työntekijät kuin asukkaat. Väärinymmärrysten seurauksena saadaan jopa kummituksia taloon.

(Kuva Charlotte Estman-Wennström)

Näyttämö tarjoaa puitteet vaikka mille

Suuren näyttämön epookkilavastus on näyttävä. Puvustus on jokaista nappia myöten kohdallaan. Tempoa on isketty farssimaisen tiukkaan, niin tiukkaan että varsinkin alkupuolella artikulaatio kärsii.

Näyttelijäkaarti on parhaasta päästä ja periaatteessa kaikki viihdyttävyyden elementit ovat kauniissa paketissa. Jokin kuitenkin jättää naurun piiloonsa.

Santeri Kinnusen rakennusmestari on syrjähyppyynsä loikkaavana tarkka ja Tiina Lymi hänen vaimonaan topakkuuden perikuva.

Risto Kaskilahti ja Sauli Suonpää (Kuva Charlotte Estman-Wennström)

Jari Pehkosen ystävä on tytärlaumoineen hurmaavan muuntuva,  Risto Kaskilahti hotellivirkailijana vallan herkullinen ja Nelly Hristovan palvelijatar härnäilevän hemaiseva.

Mikä siis on vinossa? Esitys on niin hiottu, että farssin hulluus jää uupumaan. Etenkin alkupuoli on jopa nukuttava.