keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Kissa kuumalla katolla


Hämeen Sanomat 23.10.2013

Lahden Kissa kuumalla katolla jää viileäksi


Tennessee Williams: Kissa kuumalla katolla. Suomennos: Ari Koskinen. Sovitus ja ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen. Lavastus ja valosuunnittelu: Jenni Kääriäinen. Pukusuunnittelu: Hilkka-Liisa Iivanainen ja Kaisu Heinonen. Äänisuunnittelu: Sami Järvinen. Koreografia: Jarkko Mandelin. Ensi-ilta Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämöllä 16.10.2013.

Tapani Kalliomäki ja Elsa Saisio (Kuva Lauri Rotko)

Tennessee Williamsin teksteissä on aina erityinen intensiteetti, ihmissuhteiden sähköinen tunnelma. Siihen viritetään myös Lahden Kaupunginteatterin Kissa kuumalla katolla -näytelmää.

Elsa Saision Margaret kulkee näytelmän alussa hitaasti pimeän, kaskaiden laulun täyttämän  näyttämön läpi ja nousee portaat ylös. Hän alkaa laulaa herkkävireisesti Feeling good -biisiä, joka miksautuu alkuperäiseen Muse-yhtyeen versioon. 

Hyvä olo on kuitenkin kaukana.  Pollitin perheen valheiden ja vinojen tunteiden kudelma alkaa repeillä isopapan (Mikko Jurkka) 65-vuotisjuhlissa. 

Näytelmään valitun musiikin sanoituksilla korostetaan tapahtumien tunnetasoa. Laulu alkaa aina näyttämöllä, mutta liukuu sitten levytysversioihin.

Suuri Juhani-näyttämö on varsin tyhjä, ja sellaisena se kuvaa hyvin roolihahmojen henkistä kylmyyttä. Ihmiset ovat fyysisestikin kaukana toisistaan eri tiloissaan, joita siirretään keskiöön aina tapahtumien myötä. 

Ratkaisu ei ole ongelmaton. Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama esitys jää viileäksi kokonaisuudeksi, jossa näyttämötekstin rakenteet dominoivat sisällön kustannuksella.
Kuva Lauri Rotko

Musiikki ja tanssi eivät tue kokonaisuutta


Mikko Jurkka on sairauttaan peittelevän isopapan roolissaan uskottava. Isomamman hössöttävää roolia tekevän Lumikki Väinämön äänessä ja olemuksessa on sen sijaan aivan liikaa nuoren naisen sävyjä.

Samaa ikäuskottavuuden puutetta on pastorissa (Tatu Mönttinen) ja tohtorissa (Markku Haussila), joiden lähes nulikkamainen olemus pyrkii vahvasti esiin.

Parhaimmillaan ollaan Margaretin ja Brickin (Tapani Kalliomäki) välisessä rimpuilussa, minkä ympärillä näytelmän keskus pyöriikin. 

Saision erotiikkaa tihkuva Margaret on tukehtua miehensä kylmyyden puristuksessa. Kalliomäen alkoholisoitunut Brick täyttää tehokkaasti tilaa törmäilyillään ja kolhii kulkiessaan tielleen osuvia.  

Isän ja poikien suhteen paljastaminen leikkaa ratkaisevan viillon, minkä seurauksena koko henkilögallerian asetelma järkkyy. Jarkko Miettisen lähes näkymätön ja hillitty Cooper repeää liitoksistaan isän tunnustusten jälkeen. 

Williamsin tekstin intensiteetti horjahtelee suuren näyttämön autiudessa. Teemoja vahvistamaan tuodut musiikki ja tanssi ovat omiaan viemään fokusta yhä etäämmälle näytelmän ytimestä.

Esityksen tasapaino horjuu jo ensimmäisellä puoliskolla, joka on suhteettoman pitkää johdattelua. Toinen puolisko ratkaisuineen livahtaa joutuisasti ja päättyy näytelmän teemaa mukaillen lauluun Wicked game.

Pirjo Puukko


Orkesteri




 Hämeen Sanomat 22.10.2013

Virttyneen backstagen haaveilijat KOM-teatterissa

Okko Leo: Orkesteri. Ohjaus: Janne Reinikainen. Lavastus: Markku Pätilä. Valot: Kari Vehkonen. Ääni: Jani Rapo. Kantaesitys KOM-teatterissa 16.10.2013.


http://www.kom-teatteri.fi/images/lehdisto/Orkesteri06.jpg
Samuli Niittymäki, Laura Malmivaara, Juho Milonoff ja Janne Reinikainen (Kuva: Noora Geagea)
Vaikka KOM-teatterin lavalle astelee itsetietoisen näköinen bluesbrothersmainen orkesteri, ovat keikkapaikat varsin vaatimattomia. Markku Pätilän lavastuksen erittäin autenttinen, virttynyt työväentalon takahuone paljastaa sen karulla tavalla.

Okko Leon Orkesteri-näytelmäteksti lähtee sekin kiertueelle. Janne Reinikaisen ohjaaman näytelmän lisäksi kuullaan Lauri Maijalan ohjaama kuunnelma, nähdään Matti Ijäksen ohjaama elokuva ja Sami Parkkinen kirjoittaa siitä romaanin. 

Fiktiivisen The Everlast -orkesterin ainoa hitti Lentoon lähdit on nähtävissä musiikkivideona Youtubessa. Se kannattaa katsoa, sillä sanoitus on oiva vinkki näytelmän maailmaan. Biisi on Olavi Uusivirran käsialaa. 

Tekstillä on siis vientiä vaikka näytelmän orkesteri joutuukin hehkuttamaan olemassa oloaan vain yhdellä kymmenen vuoden takaisella hitillä.

Koomista urakalla

Keikan takahuoneessa käydään valtataistelua, jossa rintamat muuttuvat aina keskustelun kohteena olevan asian myötä. Tunnelmat poukkoilevat kuin lasten leikkihuoneessa.
http://www.kom-teatteri.fi/images/lehdisto/Orkesteri05.jpg
Juho Milonff ja Pekka Valkeejärvi (Kuva: Noora Geagea)
Puheenaiheet rönsyilevät sinne tänne. Yksioikoisen ja hieman yksinkertaisen basistin (Juho Milonoff) ja fonistin (Pekka Valkeejärvi) dialogi avaa näkyviin tason, jolla liikutaan. Kimallus ja gloria ovat kaukana tästä bändistä – niin kuin älyn säihkekin.

Milonoff on tehnyt samankaltaisia rooleja aiemminkin ja pienoinen maneeri alkaa tarttua ilmaisuun.

Myöhässä oleva laulaja (Janne Reinikainen) kiehuttaa esiin epäluuloja ja petturuuttakin. Ryhmädynamiikan laidat kolisevat, kun nuoren rumpalin (Samuli Niittymäki) edellisen keikan palkkio on vielä solistin taskussa. Niittymäki tekee riemastuttavan tosikkomaisen hahmon.

Ontuva laulaja saapuu staran elkein ja piirtää viimeisen viivan kuvaan, joka esittää surkuhupaisaa bändiä harhaisine kuvitelmineen.

Koomiseen kokonaisuuteen tuo lisäväriä keikalle mukaan pyydetty entinen Idols-tähti Simone Päiväperhonen (Laura Malmivaara), joka on saanut maistaakseen makeaa mainetta ja toimii sen mukaan. 

Paljastamatta juonta sen enempää lavalla nähdään kaiken kaikkiaan uskottavuuden rajoja horjuttava ilta hääjuhlien takahuoneessa. Jaffaa ja lihakeittoa on tarjolla, ne kuuluvat soppariin.

Karrikatyyreja heitetään kehiin sumeilematta ja erilaisten luonteiden kirjo omine tavoitteineen leväytetään arvioitavaksi. Ainakin ahneus, pihiys, kunnianhimo, välinpitämättömyys, kierous ja turmeltumattomuus käyvät kovaa painia.

Hauskaa synnytetään urakalla. Pohjustetaan suurta rysäystä, mutta sitä ei tule. Pitikö tullakaan?

Pirjo Puukko



torstai 10. lokakuuta 2013

Tohtori Zivago


Hämeen Sanomat 9.10.2013

Tohtori Zivago taipuu vaivoin musikaaliksi


Michael Weller: Boris Pasternakin romaaniin perustuva Tohtori Zivago. Sävellys: Lucy Simon. Suomennos: Sami Parkkinen. Ohjaus: Hans Berndtsson. Koreografia: Gunilla Olsson Karlsson. Kapellimestari: Markku Luuppala. Lavastus ja puvut: Ralf Forsström. Euroopan kantaesitys 3.10.2013 Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.

Jutun kaikki kuvat Charlotte Estman-Wennström
  
Boris Pasternakin romaani Tohtori Zivago kertoo lääkäri Juri Zivagosta, joka liikkuu pitkin Venäjää 1900-luvun alussa. Vallankumouksen sekasorron keskellä hän palvelee niin tsaarin joukkojen kuin kommunistienkin lääkärinä. Henkilökohtaisella tasolla mies kamppailee kahden rakkauden välillä.

Michael Wellerin kirjoittama musikaali on dramaturgisesti hatara eikä taustoita asioita. 

Juoni aukeaa selkeästi, mutta mustavalkoinen hyvä–paha -asetelma on turhan yksiviivainen.

Ralf Forsströmin lavastus on häkellyttävä metalliputkimetsä, josta erkanee kaareutuva portaikko. Kaiteilla roikkuu läjäpäin metallisia vaateriepuja. Portaikko toimii kiertyessään ja eri tavoin valaistuna niin junana, porvaripalatsina kuin taistelupaikkoina.

Lavastus on tyylikäs, mutta staattinen ja vie tulkintaa siihen suuntaa, että mikään ei muutu.

Verta ja romantiikkaa


Bengt Berndtssonin ohjaus maalaa dramaattisia kohtauksia. Väkivaltakuvastoa kaulan ja kielen katkomisineen on ylen määrin ja toisaalla lyyrisiä jaksoja pitkitetään. 

Esitys vihjaa symboliikallaan monen aikakauden poliittisiin kauhukuviin.

Henkilöhahmot jäävät pintapuolisiksi ja etenkin Laran (Anna-Maija Tuokko) miehen, vallankumouksellisen Pashan, muuttuminen natsimaiseksi Strelnikoviksi on mysteeri. 

Antti Timonen työstää Pashan roolin raikkaasti ja Strelnikovina hänestä sukeutuu armoton julmuri. 

Tuukka Leppänen ja Anna-Maija Tuokko

Tohtori Zivago (Tuukka Leppänen) on humaani idealisti, joka kirjoittaisi mieluiten runojaan. Leppänen selviytyy roolistaan hyvin ja laulaa komeasti. 

Zivago rakastaa vaimoaan Tonjaa (Anna-Maija Jalkanen) ja vallankumouksellista Laraa. Tämän kuvion istuttaminen taistelukohtausten väliin on paikoin teennäistä.

Tonjan ja Laran yhdessä laulama Hänen lähellään kiteyttää herkimmin kolmiodraaman tunnelmia.

Esko Roineen lakimies Komarovski on kerkeä ja taipuisa. Roine laulaa hämmästyttävän hyvin.

Lucy Simonin säveltämästä musiikista ei nouse erityistä hittikappaletta, mutta pääteema jää soimaan mieleen. 

Anna-Maija Jalkanen ja Tuukka Leppänen



 
Kaiken kaikkiaan dialogi muuttuu turhan tiuhaan lauluiksi, jotka pysäyttävät tapahtumia. 

Markku Luuppalan johtama orkesteri soi hyvin ja solistiosuuksista suoriudutaan kiitettävästi.

Pirjo Puukko