keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Maaseudun tulevaisuus



 Hämeen Sanomat 2.12.2014

Näyttämö haastaa katsomaan tulevaisuuteen

Leea ja Klaus Klemola: Maaseudun tulevaisuus. Ohjaus: Leea Klemola. Lavastus: Erkki Saarainen. Puvut: Tuomas Lampinen. Valosuunnittelu: Ville Toikka. Äänisuunnittelu: Miksa Koponen. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 26.11.2014.

Tarkkailen, kuinka näyttelijät kiittävät loppuaplodien aikana. He kumartavat yleisöön päin, mutta myös näyttämön takaseinää kohti. Siellä kumarrusta katsovat suomalaisen kivikirkon enkelipatsaat. 

Tämäkö on avain, jolla tulkitsen juuri nähtyä, Leea ja Klaus Klemolan kirjoittamaa, ennustuksellista näytelmää?

Miko Kivinen, Karin Pacius, Heikki Pitkänen ja Mari Turunen © Tuomo Manninen.
Paikka on pyhä, kaikki ihmisen perinteinen ja pyhä asetetaan vähintään kyseenalaiseksi. Kirkon lattia on kauttaaltaan eläimen paskassa, katon repeämästä sataa vettä ja lunta ja yhdessä nurkassa traktori retkottaa lattian läpi ajettuna. 

Ollaan jossain tulevaisuudessa, jossa vain etelän alueilla saa teurastaa eläimiä. Niinpä kirkosta on tehty yhdistetty asunto sekä viljely- ja karjanhoitopaikka.

Entinen ruotsinlaivan rumpali Maksimi on ryhtynyt lampuriksi. Villaa hänelle tuottaa yksi ainoa juoppo ja itsetuhoinen lammas, Hattara.

Ihmisiä on vain neljä: Maksimi, läänintaiteilija Timo, maanviljelijä Petri ja kaupantäti Anneli. Muuten näyttämö on eläinten. Vai ovatko sittenkään eläimiä?

Maaseudun tulevaisuus -näytelmän ennakkoon aiheuttaman kohun syyt tuntuvat oudoilta, sillä olen kuullut paljon rivompaa kieltä ja nähnyt turhaa alastomuutta monasti.

Jukka Puotila ja Klaus Klemola © Tuomo Manninen.
Kohua voisi syntyä sen sijaan teemojen kautta. Mikä oikeus joillakin (ihmisellä) on hallita? Miksi eläinten täytyy pitää ihmisiä hengissä? Mitä on tasa-arvo? Kuka kantaa vastuun?

Tyyli, jolla kysymyksiä nostetaan, on groteski ja keinoja kaihtamaton, ja ennen kaikkea paikoin erinomaisen hauska. Assosiaatiomaailma päästetään valloilleen eikä aukotonta logiikkaa kannata huhuilla. 


Juonteita, käänteitä ja oivalluksia

Tasavahvoina kaikuvat eläinten kapinoinnin taistelulaulut, Niskavuoren muuttumattoman kivijalan mykkyys sekä Tuonelan virran loiske. Tekstuuria on kudottu niin vanhoilla kuin nykyaikaisillakin puikoilla.

Kirkon kryptassa kokoontuva käsityökerho kokoaa nälkäisen väen yhteen ja silmukan putoamisesta saadaan filosofinen metafora.
Miko Kivinen, Klaus Klemola, Sari Puumalainen ja Ville Haapasalo © Tuomo Manninen.

Syrjäkylien peräkammarin pojat rakastelevat emännän ja piikojen puutteessa eläintensä kanssa. Teetä siemaileva texel-lammas tilataan panomiespässiksi yksinäisyydessä riutuvalle Hattara-lampaalle, sillä villantuotanto uhkaa loppua. 

Läänintaiteilija Timo (Olli Ikonen) unelmoi huovuttavansa kuuhun asti näkyvän taideteoksen Kiinan muurille. Esteenä voi olla vain hänen väkivaltainen, sielunsa pois ajanut hevosensa. 

Juonteita, käänteitä ja oivalluksia Leea Klemolan ohjaamassa esityksessä on. Ensimmäisellä puoliskolla odottaa ahneesti seuraavia vinksahduksia. Väliajan jälkeen esityksen intensiteetti hajoaa. Materiaalin runsaus saa aikaan ähkyn, tempo horjahtelee.

Roolitus on onnistunut. Klaus Klemolan Maksimin vaikutuspiirissä Sari Puumalainen Hattara-lampaana, Miko Kivinen Bertil-koirana ja Mari Turunen vuohena ovat riemastuttavia hahmoja. 

Juha Varis työstää monet roolinsa tyylilajista toiseen venyen. Ville Haapasalon My Dream -hevonen korskuu komeasti ja Jukka Puotilan Jarmo Asserdahl viettelee karjalanmurrehummana.

Pienistä uurteistaan huolimatta Maaseudun tulevaisuus rienaa ajankohtaisesti ja puhkoo terävästi paiseita kyseenalaistamalla totuuksia. Näyttämö haastaa katsomaan tulevaisuuteen, joka ei ole kaunis.


Erkki Saaraisen huikea lavastus @ Tuomo Manninen

maanantai 24. marraskuuta 2014

Humiseva harju


 Hämeen Sanomat 22.11.2014  

Kauhuromantiikkaa koomisilla mausteilla


Emily Brontën Humiseva harjun pohjalta dramatisoinut Lija Fischer. Ohjaus: Maiju Sallas. Koreografia: Jens Walentinsson. Musiikin sävellys ja sovitus: Antti Paranko. Lavastus: Eira Lähteinen. Puvut: Satu Suutari. Ensi-ilta Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämöllä 19.11.2014.

Liisa Peltonen ja Jerry Mikkelinen © Tommi Kantanen

Yli sata vuotta on luettu ja sittemmin katseltu Emily Brontën sydänjuuria myöten riipaisevaa tarinaa, jonka tapahtumapaikkana on nummimaisema. Sen kivikkoisessa maastossa todistetaan kaiken läpäisevää rakkautta, joka syöksyy vääjäämättä kohti tuhoa.

Humiseva harju on jaksanut kiinnostaa niin tekijöitä kuin lukijoita. Raastavan parisuhteen synnyttämä yltiöpäinen koston teema tarjoaa ronskin annoksen tunnetta laidasta laitaan. 

Maiju Sallaksen Hämeenlinnaan ohjaama näyttämöversio on eriskummallinen tyylilajien sekoitus.

Dialogin rinnalle on tuotu tanssillisuutta, nukketeatteria ja musiikkia. Dialogi itsessään on välillä  todesta otettavaa ilmaisua, mutta sukeltaa välillä varsin omintakeisiin maailmoihin. Liioittelulle annetaan siivet ja lopputulos saa paikoin koomisia piirteitä.

Markus Virtanen, Jens Walentinsson ja Johanna Reilin © Tommi Kantanen
Esitys näyttäytyy minulle kuin aikuisille suunnattuna satuna. Siinä on jopa kertoja, joka tarjoaa näyttämättä jääneet juonenkäänteet katsojalle.

Olen näkevinäni kaikuja Disneyn piirretyistä elokuvista ja viittauksia vanhoihin satuihin. Tulkintaan usuttavat hahmojen ulkoinen olemus sekä yliluonnollisen materiaalinen läsnäolo.

Eira Lähteisen lavastus toimii hyvin kahden kartanon välisenä taistelutantereena, niin fyysisenä paikkana kuin ihmismielen maisemana. 


Kikat ja konstit vievät huomion

© Tommi Kantanen
Näytelmän alku on tanssikohtauksineen mystinen. Siitä siirrytään kauhutaloksi valaistuun Earnshawn tilaan. Vähitellen talo maalautuu lämpimään valoon ja taloudenhoitaja Nelly (Johanna Reilin) aloittaa tarinansa.

Isä Earnshaw tuo markkinoilta likaisen pojan, jonka ottaa kuin omakseen. Isän hahmo on minulle käsittämättömäksi jäävä valtava päätön palttoo. 

Cathy-tytär kiintyy poikaan, mutta hänen veljensä Hindley ei, sillä hän tuntee jäävänsä syrjään. Isän kuoltua Hindley ajaakin Heathcliff-nimen saaneen tulokkaan tallipojaksi.

Cathyn ja Heathcliffin leikki muuttuu vuosien myötä rakkaudeksi, joka ei voi saada täyttymystä avioliittona. Tämä on koko tarinan sydän, joka pumppaa kohtalon käänteisiin kieroilua, julmuutta, tuskaa ja kylmyyttä.

Esitys hämmentää. Niin on varmaan tarkoitettu. Tyylilajien sekoitus saa kuitenkin aikaan sen, että kiinnittää enemmän huomiota konsteihin ja kikkoihin kuin sanomaan.


Epätasaista näyttelijäntyötä

Liisa Peltonen on näyttelijä, joka tuntuu tekevän jokaisen roolinsa uskottavan häikäisevästi. Niin nytkin. Hänen Cathyn ja Catherinen hahmonsa saavat vastaansa epätasaisen joukon.

Reilinin kertoja-Nelly on vakaa ja viisas nainen, joka lunastaa paikkansa.

Markus Virtasen nuori Heathcliff on myös ehjä kuva. Aleksi Aromaan heitteille jätetty lapsi-Hareton rakennetaan karkean kielen kautta.

Jaksan ihmetellä, että ihmisiä naurattaa niin suunnattomasti, kun lapsi sanoo näyttämöllä: vittu, perkele, saatana. 

Sinikka Salminen, Liisa Peltonen ja Reidar Palmgren © Tommi Kantanen
Maiju-Riina Huttusen nuori Cathy on eteerinen hahmo, joka jää vaeltamaan näyttämölle läpi esityksen. Hän laulaa komeasti itse suomentamansa Kate Bushin Wuthering Heights. Tosin syy sisällyttää tuo laulu näytelmään jää epäselväksi.

Muut roolit jäävät yksinkertaisesti kalpeiksi. 

Kokonaisuus jättää kiusallisen olon. Traagisten tuntojen keskeen heitetyt hilipatahippan-tanssi, tyynyjen ja nukkehahmojen kanssa leikkiminen ja koominen aines sekoittuvat keitokseksi, josta en löydä logiikkaa.

Jos haluttiin satu, olisi pitänyt panna vielä suurempi vaihde päälle.




perjantai 21. marraskuuta 2014

Einsteinin rikos


 Hämeen Sanomat 18.11.2014

Kulkurin ja neron dialogi

Éric-Emmanuel Schmitt: Einsteinin rikos. Suomennos: Timo Torikka. Ohjaus: Kari Heiskanen. Lavastus: Markku Hakuri. Puvut: Sari Salmela. Rooleissa: Santeri Kinnunen, Pekka Huotari ja Joachim Wigelius. Suomenkielinen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 13.11.2014.
Santeri Kinnunen © Tapio Vanhatalo

Maailmanrauha on järkkymässä, sillä Hitler on noussut valtaan. Tämä aihe ei ensi kuulemalta tunnu siltä, että näytelmän keinoin voisi jotain uutta ammentaa. 

Éric-Emmanuel Schmitt tarkastelee maailmaa usein tunnettujen henkilöiden kautta. Einsteinin rikos tuo näyttämölle maailman tunnetuimman neron, joka on paennut Saksasta Amerikkaan ja törmää epäonnisen purjehduksensa päätteeksi rannalla asustelevaan kulkuriin.  

Näiden kahden välille syntyy ystävyys ja heidän keskustelujensa kautta universumia asetellaan paikoilleen niin politiikan, uskonnon kuin ihmisyydenkin näkökulmasta. 

FBI:n agentti käy tenttaamassa kulkurilta keskustelujen sisältöjä. Muuten ulkopuolinen maailma jäsentyy vain puheen ja äänitehosteiden kautta. Tehosteita käytetään harkiten, jolloin niiden merkitys myös korostuu.

Markku Hakurin lavastuksessa yksinäinen laituri pukukoppeineen toistaa koko esityksen muodon koruttomuutta.


Kepeys kantaa vakavaa

Kari Heiskasen ohjaama väliajaton esitys on yksinkertaisuudessaan tyylikäs. Ei kikkailla eikä temppuilla sisällön kustannuksella, on vain ihmiset ajatuksineen tähtitaivaan alla. 
Pekka Huotari ja Santeri Kinnunen @ Tapio Vanhatalo

Kulkurin ja neron ajatustenvaihdon seurauksena syntyy kuva ajattomasta maapallosta, jolla soditaan iän kaiken. Äärettömän avaruuden yhdellä planeetalla esiintyy ääretöntä tyhmyyttä.
Tämän tyhmyyden uhreja ovat syyttömät ihmiset, milloin rodun, milloin uskonnon vuoksi. 

Synkästä aihepiiristään huolimatta esityksessä on kepeyttä, arkisten huolien koomista valotusta sekä lempeää inhimillisyyttä.

Santeri Kinnusen Einstein on herkillä viivoilla piirretty hahmo. Jonkinlainen perisuru ihmiskunnan kohtalosta painaa hartiat kumaraan. Rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan huolettaa enemmän kuin omat henkilökohtaiset menetykset. Toisaalta tutkijan intohimo purkautuu ryöppyinä. Kinnunen taitaa rytmin.

Pekka Huotari, Santeri Kinnunen, Joachim Wigelius
Pekka Huotarin mainion kulkurin tietämättömyyteen on paikoin liimattu turhan paljon kliseisiä tyhmyrin ilmeitä. Roolihahmon toiminta riittäisi kuvaamaan saman asian,
Suhteellisuusteorian pohjalta syntyvän atomipommin ympärille kietoutuva tarina on päättäjiä kohtaan kriittinen kannanotto, mutta se ruotii myös yksittäisen ihmisen kohtaloa ja valintoja. 

Sota- ja arkiteemoista nousee ajatelma Sodassa voi kuolla vain kerran, mutta rakkaudessa monta kertaa

Einsteinista ei tehdä pyhimystä eikä täydellistä ihmistä. Helmojen perään liikaakin katseleva tiedemies tunnistaa heikkoutensa. 

Kulkurin ja neron dialogi jaksaa kantaa. Timo Torikan suomentaman näytelmän sanoma koskettaa ja panee pohtimaan.





perjantai 14. marraskuuta 2014

Katsastus

Hämeen Sanomat 11.11.2014


Katsastetaan Hillman ja elämä

Joni Skiftesvik; Katsastus. Ohjaus: Heikki Kujanpää. Lavastus: Pekka Korpiniitty. Pukusuunnittelu: Sari Salmela. Koreografia: Laura Huhtamaa. Musiikin johto: Martti Peippo. Ensi-ilta 31.10.2014 Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämöllä.
 
Jari-Pekka Rautiainen, Timo Välisaari © Lauri Rotko

Kun esirippu aukeaa ja näyttämön esillepano paljastuu, osaa jo odottaa hauskaa. Edessä on miehinen maisema, autotaivas, rasvalle haiseva ja pikkuvikoja täynnä.

Joni Skiftesvikin kirjoittama Katsastus on 70-luvulle sijoittuva nuorenparin kasvutarina, johon nivoutuu Hillman-merkkisen auton katsastuslupareissu Suomen ja Ruotsin rajan molemmin puolin.

Juoni rakentuu kehykseen, jossa päähenkilö Vilperi (Tapio Aarre-Ahtio) muistelee lempeästi nuoruuttaan. Nuori ja vanha Vilperi kulkevat rinnan läpi näytelmän, jota säestää Martti Peipon luotsaama orkesteri.

Esitys alkaa Irwin Goodmanin laululla En kerro kuinka jouduin naimisiin ja päättyy hänen Vain elämää -lauluunsa. Niiden välissä soivat Rauli Badding Somerjoen ja Hurrigensin monet biisit. 

Auto- ja matkaradiot raikaavat ajan säveliä ja nostavat usein pöhnäisiä mieliä kohti unelmia.
Kaksi aikatasoa avaa mahdollisuuden, mutta tuo mukanaan myös turhan selittelyn vaaran.

Kohtaukset syttyvät ja sammuvat tiiviiseen tahtiin. Loppua kohti vauhtia lisätään ja koomista ainesta lapioidaan ronskilla otteella. 

Liisa Loponen, Jari-Pekka Rautiainen, Hiski Grönstrand @ Lauri Rotko
Heikki Kujanpään liioitteluun pyrkivää ohjausta vaivaa kuitenkin hahmottomuus, ja se seilaa eri tyylilajeissa.

Pikkuhauskaa pikkujouluksi

Ajankuva on erittäin autenttinen aina äitiyspakkauksen makuupussia myöten. Tekstin nuoret ihmiset ovat myös selkeästi aikansa lapsia vapaine suhteineen, äitiensä kauhistukseksi. Auktoriteettien aika on ohi.

Näytelmän alkupuoli on hieman kohmeinen. Kohtaukset ovat irrallisia ja niitä tuntuu vaivaavan liika yrittäminen. 

Timo Välisaari, Minna Kivelä, Jari-Pekka Rautiainen, Hiski Grönstand © Lauri Rotko
Viltterin (Jari-Pekka Rautiainen) ja raskaana olevan Mallun (Liisa Loponen) tie kohti avioliittoa on epäromanttinen. Häitä kuitenkin valmistellaan äidin (Eeva-Kirsti Komulainen) vastustelusta huolimatta.

Juhlatilaisuus on vaarassa mennä pieleen, kun sulhasen autonkatsastusreissu venähtää. Sormus kuitenkin pujottuu sormeen ja kunnon tappelukin häissä saadaan aikaan.

Komiikkaa pusketaan viinanjuonnin, alapäähuumorin ja poikien kukkokisailun kautta.
Kun neljäntuulenhattulaiset myöhemmin lassoavat poronsarvet päässä toikkaroivaa Haaparannan kaupunginjohtajaa, ollaan jo karnevaalitunnelmissa. Ja lisää roiskitaan saamelaisakan synnytyspuuhassa.

Kaiken kohelluksen päätteeksi loppukuvana on silti vastuullinen isä ja äiti jälkipolvensa kanssa – rasvamontun äärellä.

Jos tarkoitus on hauskuttaa, muutama hyvä oivallus ei pelasta kokonaisuutta. Esimerkiksi Minna Kivelä työstää maukkaasti monet roolinsa. 

Jos halutaan kertoa syvempi kasvutarina, eväät siihenkin ovat aika heppoiset.
Esitystä ei ehkä ole tehty vain pikkujoulunäytelmäksi, mutta sellaiseksi se nyt jää.



maanantai 13. lokakuuta 2014

KOM: Vallankumous


 Hämeen Sanomat 12.10.2014

Kaikista tyylilajeista karkaava Vallankumous


@Noora Geagea
Juha Siltanen: Vallankumous eli Sisar Huttusen ihmeellinen elämä. Sovitus ja ohjaus: Lauri Maijala. Lavastus: Markku Pätilä. Valot: Petri Tuhkanen. Kantaesitys KOM-teatterissa 8.10.2014.

Edessä on kuin varietee-lava, jossa jokainen käy vuorollaan esittämässä oman asiaansa, yksin ja yhdessä. Asiana on yhteiskunnan muuttaminen – johonkin suuntaan. 

Sivuseinällä oleva vuosiluku 1917 on vain alkupiste tapahtumille, jotka hajoavat pian eri ajoissa vaeltaviksi.

Juha Siltasen KOM-teatterille kirjoittaman näytelmän pohjana on ennen kansalaissotaa tapahtunut pieni vallankumous, jossa ääritolstoilainen joukko valtasi Tuomiokirkon. 

Sisar Huttunen, muotiliikkeen pitäjä ja entinen pelastusarmeijalainen, sekä kiihkeäsieluinen ylimystöhenkeä vastaan taisteleva Jean Boldt ovat näytelmän keskushenkilöitä. Estradilla nähdään kuitenkin valtava joukko erilaisia saarnamiehiä ja -naisia. 

Aluksi ollaan vakavia, luritellaan pitkiä monologeja, mutta sitten portit aukaistaan esitykselle, joka karkaa kaikista tyylilajeista. Tragedia, farssi ja varietee lyövät kättä kursailematta.

Joel Mäkinen, Jiri Kuronen ja Mila Laine ahkeroivat soittimineen läpi näytelmän. Orkesteri soittaa, ja maalaa maisemaa hienosti. Musiikin ja tekstin balanssi ei vielä ensi-illassa ollut aivan kohdallaan.

Kuvastossa vilahtaa värien, symbolien ja vaatetuksen kautta erilaisia massailmiöitä. Yksilöt ovat hullunmyllyssä vahvoja tai rikkoutuvia. 

Ja kaikkea tätä seuraa vartijankopistaan Suomen psykiatrian isä Christian Sibelius, joka valehtelee tehneensä Finlandia-hymnin.
@Noora Geagea


Komiikkaa ja silmitöntä tappamista

Lauri Maijalan ohjausta voi luonnehtia uhkarohkeaksi. Se ärsyttää liian pitkiksi venytetyillä monologeilla ja tanssiosuuksilla sekä lauluilla. Vastapainoksi se silppuaa julmetun määrän nopeatempoisia sirpaleita, joiden merkitys jää katsojan tulkintakoneiston armoille.

Näytelmän ensimmäistä puoliskoa seuraa hämmentyneenä ja yrittää etsiä punaista lankaa. Väliajan jälkeen alkaa hahmottua mieletön manipulaation maailma, missä kaikki voivat olla ystäviä tai vihollisia, jokaisessa on mahdollinen terroristimurhaaja.

Logiikkaa ja selkeää juonikaarta on turha etsiä. Jos antautuu melskeelle, jonka väliin ripotellaan herkkiä lauluja Hectorin Yhtenä iltana -biisin tavoin, saa sylin täyteen yllätyksiä.

Komiikkaa roiskitaan esimerkiksi stereotypioilla, kompuroinneilla, nokkeluuksilla ja murteilla, joista itäinen viäntäminen saa pääroolin. Lisäksi nähdään tuttuja hahmoja imitaatioina.

@Noora Geagea
Yleisö pannaan laulamaan kilpaa Suvivirttä ja Kansainvälistä. Euforiaa on euroviisuvoittokappaleen verran ja iskelmäonnellisuudella maanitellaan kansaa mukaan.

Näyttelijät tekevät komeaa jälkeä. Pirkko Hämäläinen on Sisar Huttusena liki hulvaton. Pekka Valkeejärven Jean Boldt ilmaisee itseään koomisen lakonisesti. 

Johannes Holopainen pääsee seppä Kanervan roolissa näyttämään myös laulu- ja tanssitaitojaan. Niko Saarela, Juho Milonoff, Vilma Melasniemi ja Eeva Soivio työstävät monia roolejaan taitavasti. 

Esityksen jälkeen tuntuu kuin olisi kulkenut kaikki huvipuiston laitteet läpi, ja sitten kysytään: Mitä mieltä olet vallankumouksista?

Pirjo Puukko



maanantai 29. syyskuuta 2014

Vanja-eno /Kansallisteatteri ja Helsingin Kaupunginteatteri


 Hämeen Sanomat 24.9.2014


Vanhalle uskollinen ja sille uskoton Vanja-eno


Kansallisteatterin Anton Tšehovin Vanja-eno. Suomennos ja ohjaus: Paavo Westerberg. Lavastus: Markus Tsokkinen. Puvut: Pirjo Valinen. Musiikki ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio. Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 17.9.2014.

Kristo Salminen (© Stefan Bremer)
Kaupunginteatterin Vanja-eno. Suomennos: Teemu Kaskinen. Ohjaus: Tamás Ascher. Lavastus: Zsolt Khell. Puvut: Györgyi Szakács. Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä 18.9.2014.


Santeri Kinnunen, Iida Kuningas ja Marjut Toivanen
(© Tapio Vanhatalo)


Harvoin sama näytelmä saa Helsingissä ensi-iltansa kahdessa teatterissa samalla viikolla. Tšehovin Vanja-enosta on nyt nähtävissä kaksi täysin toisistaan poikkeavaa tulkintaa.

Kaupunginteatterin versiota voisi kuvailla vanhoille tulkinnoille uskolliseksi kun taas Kansallisteatterin versio on niille kovin uskoton.

Jo genren valinnat poikkeavat toisistaan. Kaupunginteatterissa luotetaan Vanja-enon koomiseen juonteeseen ja etsitään rehevää ilmaisua. Kansallisteatteri aukeaa avaruuteen ja pysyttelee monitulkintaisena, tarjoaa sananvälejä siinä missä sanojakin. 

Osin moniin ratkaisuihin vaikuttaa se, että toinen esitetään pienellä näyttämöllä ja toinen saa telmiäkseen suuren tilan.

Lavastus tulkinnan pohjana

PaavoWesterbergin Kansallisteatteriin ohjaama esitys on vahvaa kehojen teatteria, pulssia tunnustelevien roolihahmojen kipuilua.

Eera Aho ja Krista Kosonen (© Stefan Bremer)

Kaksikerroksinen valtaisa rakennus ei mielly maatilaksi vaan lohkeilee osin kirkoksi, kirjastoksi, kaupungiksi ja vanhojen näytelmien tapahtumapaikoiksi. Olen näkevinäni Julian Veronassa, kun Emmi Parviaisen Sonja kurkottelee parvekkeelta Astrovin (Eero Aho) perään.

Vaikka rakennelma on valtaisa, se on osin läpinäkyvä ja kevytrakenteinen. Kautta esityksen sen liikkuvat osat käyvät dialogia tekstin kanssa. Kaiken keskellä tököttää kuollut puu muistuttamassa ihmisen luontoon jättämistä jäljistä. 
Martti Suosalo (© Tapio Vanhatalo)

Unkarilaisen Tamás Ascherin Kaupunginteatterin tulkinnassa ollaan kuin vankilassa. Vahva leveälankkuinen lattia ulottuu katsomoon asti, ja katsojasta tulee osa kokonaisuutta.
Harmaat ja raskaat puuseinät tuntuvat tukehduttavan kaiken.

Roolihahmot huitovat ympärillään pörrääviä kärpäsiä loitommalle, on kuumaa ja kurjaa.
Kiinteän lavastuksen ratkaisu tuo mukanaan ongelman. Siirtymien ajaksi on laskettava väliverho ja yleisö joutuu odottamaan seuraavaa näytöstä pitkän tovin kummallisen musiikin soidessa.

Monet aikakaudet

Ascherin tulkintaa on juonen kannalta helpompi seurata. Siinä on vähemmän symboliikkaa ja aukkoisuutta. 

Jo puvustus paljastaa roolihahmojen statuksen, ja puheenparsi viimeistään. Teemu Kaskisen puhekielinen suomennos on taiten tehty. 

Westerbergin suomennos on myös onnistunut. Hänen ohjauksessaan kaikki roolihahmot ovat piirilääkäri Astrovia lukuun ottamatta pukeutuneet mustavalkoisiin, eri aikakausia edustaviin asuihin. 

Molempiin versioihin on kudottu ajattomuus. Moottorit pärisevät ja radiotaajuuksia kuunnellaan, mutta hevosellakin on vielä paikkansa.

Kansallisteatterin vahvistettu ääni aiheuttaa välillä puheen puuroutumista eikä repliikeistä tahdo saada selvää. Tämä ongelma vältetään mikrofonittomassa Kaupunginteatterin versiossa.

Hienovireinen haastaa suoraviivaisen

Kansallisen Vanja-eno on hienovireinen ihmissuhteiden kudelma. Siinä tullaan iholle, annetaan toden ja haaveiden sekoittua toisiinsa intohimoisesti. 

Emmi Parviainen (© Stefan Bremer)
Eero Aho työstää Astrovin vereslihalla, käheyteen asti. Krista Kosonen on Jelenana vahvasti läsnä, rimpuilee, mutta valitsee normien mukaisen elämän professorin (Heikki Nousiainen) rinnalla. Professorin ponihäntäpäinen kovishahmo mietityttää.

Kristo Salmisen Vanja-eno on jäyhä ja hitaasti syttyvä, Emmi Parviaisen Sonja läpäisee tunneskaalat komeasti kokonaisilmaisullaan. 

Kaupunginteatterin lavalla liioitellaan ja luodaan tyyppejä, jotka kompastelevat toisiinsa. Astrovina velmuilee liukkaan notkeasti Martti Suosalo. Santeri Kinnunen tekee vahvan, elämän tyhjyyttä tuskailevan Vanjan ja Esko Salminen lataa professorina täyslaidallisen itseriittoisuutta. 

Tämän version naiset ovat ulkokohtaisia. Oudon kulmikas Maria (Tiia Louste), tyylikkäänä koreileva, diiva Jelena (Anna-Maija Tuokko) ja sisäänpäin kutistuva Sonja (Iida Kuningas) jäävät omiin lokeroihinsa.

Kummankin version humalakohtaus on traagisuudessaan perikoominen, ja oivaltavan energinen.

Kaupunginteatterin maanläheisemmän version ääreltä lähtee kepein mielin. Kansallisteatterin kuoromusiikin maustama ja sade-efektien täyttämä kokonaisuus jättää ikään kuin ilmaan, pakottaa pohdintaan.



Iida Kuningas, Esko Salminen, Santeri Kinnunen ja Marjut Toivanen (© Tapio Vanhatalo)

lauantai 20. syyskuuta 2014

Chicago


 Hämeen Sanomat 17.9.2014

Kelpo musikaali Suomen Chicagossa

Fred Ebb & Bob Fosse & John Kander: Chicago. Suomennos: Lauri Sipari. Laulujen suomennos: Jukka Virtanen. Ohjaus: Miika Muranen. Koreografia: Petri Kauppinen. Musiikin sovitus: Antti Vauramo. Lavastus: Minna Välimäki. Puvut: Jaana Kurttila. Kaksoisensi-ilta 12. Ja 13.9.2014 Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämöllä.

Elsa Saisio ja Laura Huhtamaa (© Sami Heiskanen)
Jazzia, valheita, rikoksia ja vaudevillea. Tätä kaikkea tarjoaa musikaali Chicago, joka pohjautuu Maurine Dallas Watkinsin 1920-luvulla kirjoittamaan näytelmään. Musikaaliksi sen ovat kirjoittaneet Fred Ebb ja Bob Fosse. Sävelet ovat John Kanderin käsialaa.

Chicago-musikaalia on esitetty 1970-luvulta lähtien ja elokuvaksikin se on taipunut.
Tarina sijoittuu naisvankilaan, mutta on toisaalta seremoniamestarin (Tapani Kalliomäki) vetämä show, jossa jokainen saa käydä kertomassa tarinansa ja tunteensa. 

Vankilan hierarkia jäsentyy sen kautta, kenellä on kysyntää mediajulkisuudessa. 

Kaiken kaikkiaan juoni ei ole esityksen tärkein elementti. Eritasoisen korskeuden ja mielistelyn risteily on tärkeämpää.

Minna Välimäen lavastus toimii erinomaisesti. Se mahdollistaa moneen suuntaan ulottuvan toiminnan, on kruusailematon ja linjakas. Se rikkoo myös katsomon ja näyttämön linjan.
Petri Kauppisen koreografia on näyttävää ja puvut säihkyvät kilpaa.

Ensemble (© Sami Heiskanen)

Laulut ovat naisten juhlaa


Miika Murasen ohjaama esitys on napakka ja rytmitykseltään jäntevä.

Chicago on toteutettu Lahdessa puhtaasti omin voimin, ilman vierailevia tähtiä. Vain Musiikkiteatterin opiskelijoista on haettu lisävoimia. 

Kaipasiko esitys vierailevia tähtiä? Mielestäni ei. Perjantain ensi-illassa päärooleja vetäneet Elsa Saisio ja Laura Huhtamaa loistivat kiitettävästi. 

Saision Velma on uransa huipun ohittanut tähti, joka joutuu antamaan tilaa uusille kasvoille. Tarrautuminen tähteysunelman jatkumiseen on koskettavaa. Saisio tekee vahvan roolin ja laulaa komeasti.

Huhtamaan Roxie on Velman vastakohta. Heitukkamainen blondi pyrkii estradeille lahkeen kautta. Huhtamaa laulaa myös puhtaasti ja saa roolihahmoonsa kevyenkoomisen otteen.
Laulujen osalta esitys on ehdottomasti naisten juhlaa.


Heijastuksia tähän päivään


Roxien mies Amos (Hiski Grönstrand) on aisankannattaja, jonka tehtävänä on tulla vain hyväksikäytetyksi. Vaatimaton Amos on esityksen ainoa hahmo, jolla ei ole pyrkyä julkisuuteen ja joka etsii aitoa rakkautta.

Mikko Pörhölä (© Sami Heiskanen)
Roolina liero lakimies on mielenkiintoisin. Mikko Pörhölä rakentaa nokkelasanaisen oikeutta huijaavan hahmon tyylikkäästi. Kun pyydetty rahasumma livahtaa taskuun, valhe vääntyy totuudeksi.

Lumikki Väinämön Mama on myös mielenkiintoinen roolityö. Mama hoitelee asioita takapiruna, palkkiota vastaan tietysti.

Kaikista päärooleista voi vetää analogian tämän päivän julkisuushakuisuuteen, hetken päiväperhoihin ja heitä pyörittäviin agentteihin. Vankiloihinsa jäävät ne, jotka eivät onnistu pääsemään parrasvaloihin.

Pitkittämätön esitys on kompakti viihdepaketti, josta löytyy heijastuksia tähän päivään.



keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Harmony Sisters - kolmannen valtakunnan sisaret


 Hämeen Sanomat 15.9.2014

Pala suomalaista kulttuurihistoriaa
Riihimäen Harmony Sistersissä laulujen stemmat ovat kunnossa, artikulaatio hukassa

Elina Snicker: Harmony Sisters – kolmannen valtakunnan sisaret. Ohjaus: Markku Arokanto ja Saana Lavaste. Kapellimestari: Marko Puro. Lavastus: Jonna Kuittinen. Äänisuunnittelu: Kari Paukola. Valosuunnittelu: Sami Rauhala. Pukusuunnittelu: Tiina Joutsen. Kantaesitys Riihimäen Teatterissa 13.9.2014.

Maija Siljander, Petriikka Pohjanheimo ja Pia Piltz (© Aki Loponen)
Harmony Sisters on osa suomalaista kulttuurihistoriaa ja sen tarina ansaitsee tulla kerrotuksi.
Sataman valot, Sulle salaisuuden kertoa mä voisin ja Josef Josef  avaavat monen musiikkimuistoarkun kannen.

Korkeatasoisen trion esiintymiset veivät 40-luvulla Eurooppaan ja haaveissa siinteli myös Amerikan valloitus, joka kuitenkin jäi toteutumatta. 

Laulamisen ja kiertueiden lisäksi Harmony Sistersin tarinaan kietoutuu vahvoja teemoja uskonnollisuudesta, sisaruudesta ja perheestä. Myös poliittinen juonne läpäisee trion taivalta.

Elina Snickerin teksti on lähtenyt avaamaan siskosten kohtaloita siten, että näytelmään on mahdutettu valtava määrä yksityiskohtaista tietoa. 

Dramaturgisesti kokonaisuus notkahtelee runsaudessaan ja vaarana on, että katsoja uupuu kolmituntisen ryöpytyksen alle.

Markku Arokannon ja Saana Lavasteen ohjaaman esityksen vauhti on alkuun kuin sadan metrin juoksussa, mutta hiipuu väliajan jälkeen – ja on paikoin turhankin verkkaista voihkintaa.


Musiikkia ja miessotkuja

Ester-äiti paukuttaa Pelastusarmeijassa rumpua ja hokee lähes kaiken olevan syntiä. Samainen äiti muuntuu kuitenkin naiseksi turhamaisuuksineen. Hän ryhtyy lisäksi tytärtensä uran kannustajaksi, esiintymisasujen ompelijaksi ja isoäitinä lastenhoitajaksikin.

Esko Rissanen ja Pia Piltz (© Aki Loponen)
Katja Peacock kuljettaa äidin roolia vahvasti. Kun tyttäret tempoilevat hyvien ja huonojen aikojen aallokossa, äiti pitää ohjaksia käsissään. Kun oikein koetellaan, hän ottaa rumpunsa esiin ja paukuttaa pahan pois.

Vahvan äidin tyttäret ovat toisilleen kateellisia ja kilpailevat keskenään, mutta heistä löytyy myös ymmärrystä ja tukea toinen toisilleen.

Matkalla Kotkasta isoille estradeille törmätään tuttuihin henkilöihin. George de Godzinsky (Marko Puro) säestää ja ohjaa neitoja. Yleisradion ja levy-yhtiöiden väkeä pyörii ympärillä.
Puro tekee monet roolinsa antaumuksella ja musisoi mallikkaasti. 

Ja itse tähdet, Maire, Vera ja Raija, laulavat kauniisti. Hyvin on stemmat saatu kuntoon.

Petriikka Pohjanheimon Maire on poikamainen, Maija Siljanderin Vera viileän järkevä ja Pia Piltzin Raija eteerinen. 

Musiikki on pääasia, mutta rinnalla kulkee parisuhdesotkuja, joihin neidot varsin usein joutuvat.

Mitä haluttiin kertoa?

Mairen sairastuminen ja siihen liittyvät tapahtumat lohkaisevat kohtuuttoman ison osan. Oskari Perkki työstää Mairen Olli-miehen roolin latautuneesti.

Komiikkaa on viritelty sinne tänne. Ilman sitä näytelmä olisi melko raskas. Koominen toimisi vielä paremmin, jos artikulaatio olisi selvempää. Esimerkiksi alun lakanapyykin takainen suunsoitto jäi arvailuksi, kuten moni muukin repliikki matkan varrella. 

Jonna Kuittisen lavastus on oivaltava. Kevyillä ratkaisuilla tila saadaan vaihtamaan kokoa ja tunnelmaa.

Asut ovat osa esiintyvän taiteilijan identiteettiä. Näytelmän puvut kuvaavat hyvin elettyä aikaa, vähästäkin loihditaan näyttävää.

Esityksen jälkeen jään miettimään, mitä oikeastaan haluttiin kertoa. Painotukset ravasivat henkilökohtaisen ja yleisen väliä. Kulkivatkohan liian päämäärättä?


Esko Rissanen, Pia Piltz, Maija Siljander, Marko Puro ja Petriikka Pohjanheimo (©
Aki Loponen)

tiistai 9. syyskuuta 2014

Havannan kuu

 Hämeen Sanomat 6.9.2014

Sairion surkuhupaisa sieppausdraama
Havannan kuussa haaveillaan laulunsanoin

Tapani Bagge: Havannan kuu. Ohjaus: Kirsi-Kaisa Sinisalo. Koreografia: Jens Walentinsson. Kapellimestari: Antti Paranko. Lavastus: Juha Mäkipää. Puvut: Anne Laatikainen. Kantaesitys Hämeenlinnan Teatterissa 4.9.2014.

Lassa Sandberg, Mikko Töyssy ja Katarinna Kuisma-Syrjä (© Tommi Kantanen)


Rikollinen musiikkikomedia on hauska määritelmä näytelmälle. Sellaiseksi tekijät Havannan kuun nimeävät. Ja mikä ettei, kaikki kolme elementtiä ovat kasassa.

Vaikka Kirsi-Kaisa Sinisalon ohjaama esitys antaakin alussa odottaa jutun varsinaista juonnetta, kirii se loppua kohti varsin viekkaaksi näytelmäksi.

Tapani Baggen tekstin parivaljakko, Häkkisen veljekset Jamppa ja Make, ovat esiintyneet kirjailijan aiemmassa tuotannossa, mutta Havannan kuu on puhtaasti Hämeenlinnan Teatterille kirjoitettu. Paikallisväri on vahvasti esillä.

Jamppa ja Make tuovat väistämättä mieleen Daltonin veljekset. Kaikki mikä vain voi mennä pieleen, tekee sen. Kumpaisellakin on hieman himmeä valo yläkerrassa, ja se on tuotu dialogissa mainiosti esiin. Kummankin tietotaito horjuu vuorollaan.

Kaiken kaikkiaan kokonaisuuden läpi puskevat monet tekstit. Sarjakuvien ja tv-ohjelmien lisäksi avautuu koko karaokemaailma. Laulujen sanat siirtyvät todeksi, ne panevat haaveilemaan, rakastamaan ja pullistelemaan. Todellisuus kiskoo ikävästi haavemaasta arkeen..

Vallaton tyyppigalleria

 

Sinikka Salminen ja Reidar Palmgren (© Tommi Kantanen)




Näytelmä kannattelee myös tummempaa juonnetta. Työttömyys syrjäyttää ja heikolla kotitaustalla ei pitkälle pötkitä. 

Vino katse roolihahmojen toimintaan tuottaa vallatonta ironiaa, joka on paikoin kihelmöivän oivaltavaa. Taustaprojisoinnit lisäävät oman mausteensa toimintaan.

Baggen teksti leikkii sanoilla, se panee kliseet ja muistivirheet kolisemaan. Roolihahmojen puheenparret kuvaavat mainiosti heidän luonteitaan ja tajunnantasoaan.

Näyttämöllä huseeraava hölmöläiskirjo on koottu taitavasti. Kohtaukset ovat napakoita eikä vitsien päälle jäädä nautiskelemaan.

Jamppa ja Make teutaroivat Lasse Sandbergin ja Mikko Töyssyn työstämänä railakkaasti. Sairiolaisen miljonäärin tyttären (Ushma Karnani) sieppaus ei suju lainkaan nuottien mukaan, mutta mielenkiintoinen sävelmä näistäkin nuoteista syntyy.

Katariina Kuisma-Syrjän Pike on Jampan lihanleikkaaja-avopuoliso, joka yrittää olla tiukka ja panna asunnossaan lorvailevia veljeksiä ojennukseen. 
Satu Silvo ja Ilmari Saarelainen (© Tommi Kantanen)

Ilmari Saarelaisen narkolepsiaa sairastava Hoss penää velkojaan Makelta. Hoss on lännensankarien suomalainen raakaversio, ja verraton hahmo. Daamikseen hän on saanut Satu Silvon verevän Juulin. Pariskunnan Jukolan hautaustoimistoon levittyy melkoisen kiihkeä mustan huumorin tunnekimara.

Karnanin siepattu tyttö on joukon ainoa selväjärkinen, muttei sen tylsempi kuin muutkaan. Sieppaajien vedätyksessä on mainio imu.

Tapahtumien laidalla kulkee veljesten vanha kaveri Allu (Reidar Palmgren), entinen rikollinen, joka on nainut poliisin.  Soppa hämmentyy entisestään.

Tutut laulut lomittuvat juonenkäänteisiin Jens Walentinssonin suunnitteleman koreografian kanssa. Töyssyn ja Karnanin lauluosuudet nousevat ehdottomina huippuina esiin, ja hyvin lauluista selviytyvät muutkin.

Antti Paranko loihtii kitarallaan tyylikkäästi taustaa kaiken aikaa ja tukee lauluosuuksissa.
Kaksituntinen esitys on raikas kokonaisuus, josta voi poimia runsaasti herkullisia yksityiskohtia.