sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Toveri K


 Hämeen Sanomat 25.1.2014


Vallanhimon logiikka on vaikeaa


Edvard Radzinski: Toveri K. Ohjaus: Roman Vitkjuk. Suomennos: Teemu Kaskinen. Koreografia: Vladimir Anosov. Lavastus ja puvut: Vladimir Boer. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 23.1.2014.

Vappu Nalbantoglu ja Asko Sarkola (Kuva Tapio Vanhatalo)
Erittäin suurin korvin kuuntelin kommentteja poistuessani Helsingin Kaupunginteatterin katsomosta, kun näytelmä Toveri K:n viimeiset aplodit oli taputettu ja muutamat buuauksetkin huudettu. 

Jonkun mielestä näytelmä ei ollut mistään kotoisin, toinen totesi ainakin vaikun lähteneen korvista ja kolmas ihasteli nähneensä todella hyvää teatteria.

Voimakkaita reaktioita esitys siis ainakin synnytti. Se, että reaktiot olivat niin erilaisia, kuvaa nähdyn erityisyyttä, erilaisuutta ja myös vaikeutta.

Esityksen erikoisuudesta kertoo se, että kaksi ja puoli tuntia paahdettiin ilman väliaikaa. Jotkut saivat tarpeekseen jo puolivälissä ja poistuivat.

Mitä näyttämöllä sitten nähtiin? Vai katsottiinko näyttämöltä katsomoon, sillä se oli läpi esityksen täysin valaistu.

Esko Roine (Tapio Vanhatalo)
Edvard Radzinskin teksti on monikerroksinen kuvaus Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista Stalinin aikaan, mutta näyttämöteksti on laajempi. Se venyttää vallankäytön ja poliittisen juonittelun nykypäivään.

Kremlin kellojen kaiku saattelee tapahtumia. Taustalla valvoo valtaisa Stalinin patsas – ilman päätä, sillä se on irrallaan lattialla. Patsaan puhuvaksi pääksi lähes katonrajaan pujahtaa monennäköistä kasvoa. Stalineita? Kyllä, mutta vaihdokkaina ne kuvaavat kaikkia diktaattoreita.

Ukrainalaisen ohjaaja RomanViktjuk näkee Suomen ja Neuvostoliiton välisissä tapahtumissa samoja piirteitä, joita Ukrainan ja Venäjän välillä on tänä päivänä.

Vahvan fyysistä teatteria


Otto Wille Kuusinen (Asko Sarkola) menettää idealistisen aatteensa vuoksi vankileireille ja teloituksiin niin ystäviä kuin läheisiä. Hän on surullinen hahmo, jonka väri on harmaa, huomaamaton mies, jonka nousu politbyroon johtoon perustuu vaikenemiseen. 
Asko Sarkola ja Valtteri Tuominen (Tapio Vanhatalo)

Sarkola työstää roolia neutraaliksi, väsyneen oloiseksi. Hahmon irrallaan lojuva rintakuva muistuttaa häkellyttävästi Putinia.

Puhuminen on Vitkjukin ohjauksessa pääosin huutamista. Vain Kuusiselle suodaan normaali puheääni.

Äärirajoilla elämistä kuvaavat ronskin äänenkäytön lisäksi se, että kehot valjastetaan riuhtomaan, tasapainoilemaan ja kulkemaan äksiisin määrittämiä linjoja. Moderni kuntosalivarustus on näyttämön lavastuksellinen elementti.

Joukko äänettömiä miehiä rehkii valkeissa verryttelyasuissaan, joiden selkää koristaa Suomi-logo. Puku muuntuu lumiasuksi Mannerheimin pyöräillessä paikalle. Äänetön joukko on massaa, joka joutuu ponnistelemaan taatakseen olemassaolonsa.

Vappu Nalbantoglun riehakas roolityö


Historiallisen dokumenttiaineiston rinnalle nousee Kuusisen Aino-vaimon kautta inhimillinen näkökulma.

Vappu Nalbantoglun hurja Aino on mielipuoliseen fyysiseen ilmaisuun valjastettu hahmo. Täysin punaiseen puettuna hän on intohimoinen nainen, joka sietää miehensä monet rakastajattaret. Aatteelle uhrattuna ja 15 vuodeksi vankileirille tuomittuna hän on valkoisissaan veistoksellinen, korkeille portaille myyttiseksi hahmoksi istutettu tuomari.
Vappu Nalbantoglu (Tapio Vanhatalo)

Nalbantoglun roolisuoritus iskee syvän jäljen, piti siitä tai ei.

Ei riitä, että katsoja tuntee jonkin verran lähihistoriaa sisäistääkseen näytelmän faktoihin perustuvaa sanomaa.

Ilman historiallista aspektia saa nähdäkseen spektaakkelin, joka lähentelee hulluuden rajaa.  Vallanhimon logiikkaa on vaikea seurata.

Vladimir Anosovin koreografia on mestarillinen ja Vladimir Boerin lavastus pelkistettyä ja niukkaa, mutta erittäin tarkkaan harkittua. 

Visuaalisena kokemuksena näytelmän yksityiskohtien merkkimaailma sytyttää pieniä palon alkuja sinne tänne.

Viihdyttävää elementtiä Viktjukin ohjaamassa esityksessä ei ole. Katsojalta vaaditaan paljon. Voi myös kysyä, vaaditaanko liikaa.

Pirjo Puukko




lauantai 25. tammikuuta 2014

Kun tyttö on hyvä


 Hämeen Sanomat 23.1.2014

Patukkatalon joutsenlaulu


Kun tyttö on hyvä. Käsikirjoitus ja ohjaus: Sirkku Peltola. Laulujen sanat: Heikki Salo. Musiikki: Iiro Rantala. Lavastus: Kari Junnikkala. Puvustus: Anne Lasonpalo. Ensi-ilta Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämöllä 18.1.2014.


Puna-asuinen kuoro saapuu jonona näyttämölle, mutta ei pysähdy vaan jatkaa matkaansa esiripun taakse. 

Näyttämö paljastuu ja ollaan työpaikan vaatekoppien luona. On naisjoukko naisvaltaisella alalla ja naisten puheet. 

Mirja Räty, Liisa Roponen, Lumikki Väinämö, Anna Pitkämäki, Elsa Saisio, Maiju Saarinen, Teemu Palosaari (Kuva Lauri Rotko)










Pienipalkkaisen tilillä ei juhlita. Ilo on otettava irti, mistä sen saa. 

Sirkku Peltolan näytelmä Kun tyttö on hyvä on tarina Patukkatalon linjaston uurastajista, joita piiskataan rivakampaan työtahtiin konsultin voimin. Sekään ei riitä johdon tulostavoitteeseen vaan työpaikat siirtyvät Kiinaan.

Musiikkinäytelmän mainioiden laulujen takana ovat Iiro Rantala ja Heikki Salo. Juuri laulujen kautta avautuvat syvimmät tunnot niin yksityisellä kuin yhteisölliselläkin tasolla.

Kari Junnikkalan lavastus toimii kautta linjan erinomaisesti.

Musiikkinäytelmä sai kantaesityksensä vuonna 2007 Tampereen Työväen Teatterissa nimellä Patukkaooppera.


 Turhan paljon aiemmin nähtyä


Keskiössä on naisjoukon hiljaisin ja kiltein, Ansa (Anna Pitkämäki). Hän on naimaton, kaikkialle venyvä auttajatyyppi, jota jotkut käyttävät kursailematta hyväkseen.  

Hänen vaatimattomuutensa kolkuttelee uskottavuuden rajoja. Ansassa ei ole edes muuta kaunista kuin lainehtivat hiukset.
Anna Pitkämäki (Kuva Lauri Rotko)

 Roolihahmon värittömyys tuottaa ongelmia suuren näyttämön katseen kohteena. Pitkämäki tekee pienin elein Ansasta koskettavan.

Vastapainoksi asettuu Elsa Saision esittämä eläväinen Tuulikki, joka on roolihahmona kuitenkin kovin ohut. 

Peltolan maalaama kuva suomalaisen teollisuuden alasajosta on paikoin turhan rautalangasta väännettyä ja jo aiemmin nähtyä. 

Varsin osoittelevasti kuvataan irtisanomispäivän ahdistus linjastolla ja samaan iltaan sijoittuvat johdon kalsarikännisyömingit. 

Melkein kolmituntisen esityksen ensimmäistä puoliskoa voisi helposti tiivistää.

 

Vallaton konsultti Ranto hurmaa


Aimo Räsänen (Kuva LAuri Rotko)
Patukkatalon tehoja tulee nostamaan TYKY-toiminnalla Erkki Ranto (Aimo Räsänen) ja hän tuo näytelmään vauhtia ja vallatonta iloa. Porukka pannaan kuntotreeniin fyysisesti ja jokaisesta etsitään sisäistä valmentajaa. 

Räsäsen konsultti on fyysisesti riehakas ja flirttaileva ja hänen uskonsaarnaa muistuttavan konsulttimantransa läpi puskee mainiosti itäsuomalainen aksentti. 

Räsänen ei ole paha, tekee vain työtään. Ansaan hänen puheensa uppoaa niin että koko nainen muuttuu, alkaa hehkua. Seuraukset eivät ole hyvät.

Näytelmän yhteiskunnallinen taso jää yksiviivaiseksi, mutta henkilögalleriaan mahtuu mainioita tyyppejä. Teemu Palosaari tekee Rashid-mamusta raikkaasti koomisen.

Näytelmän lopun motiivit voi tulkita monella tavalla. Tragediaksi kuva kuitenkin piirtyy. Ja antiikin tragedioiden tapaan kuoro tulee loppuun esittämään viimeisen laulun.

Pirjo Puukko



keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Vihan jumala


 Hämeen Sanomat 21.1.2014

Kun teidän poika löi meidän poikaa


Yasmina Reza: Vihan jumala. Komedia kunnon vanhemmista. Suomennos: Reita Lounatvuori. Ohjaus: Anna-Elina Lyytikäinen. Lavastus ja puvustus: Minna Välimäki. Ensi-ilta 16.1.2014 Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä.


Anna Vihanto, Laura Huhtamaa, Tapani Kalliomäki, Jarkko Miettinen (Kuva Tarmo Valmela)

Onko koskaan tuntunut siltä, että haluaisi osallistua koulukaverin tai naapurin vekaran kasvatukseen, kun tämä on satuttanut omaa lasta? Jos on, niin Lahden Kaupunginteatterin Vihan jumala on oiva kohde käydä tarkistamassa, mihin tilanne voi johtaa.

Yasmina Rezan kirjoittama näytelmä alkaa tilanteesta, jossa lasten vanhemmat kirjaavat sievistellen ja sanatarkasti tapahtunutta. Konfliktia vältetään viimeiseen asti. 

Kaikki tapahtuu tyylikkäästi sisustetussa kodissa, jonka taustalla siintää kuulas vuoristomaisema.

Pinta kupruilee tekstin väleissä sen verran, että katsoja tietää, että ei tämä näin sivistyneeksi jää. 

Kepin huitaisu ja kahden hampaan murtuminen on mehevä pohja hillittömän koomiselle tragedialle. 

Teksti on alun perin elokuvakäsikirjoitus ja Roman Polanskin ohjaama filmatisointi Carnage sai ensi-iltansa vuonna 2011.


Sivistynyt pinta peittää verenhimon


Anna-Elina Lyytikäisen ohjaama esitys virittelee tulta kärkkäästi. Pariskunnat tunnustelevat, nuuskivat mielipiteitä ja asenteita sekä koettelevat toisiaan pikku töytäisyin. 

Herkullisen omenapäärynäpaistoksen siirtyessä lautaselta suuhun kaivetaan parisuhteiden dynamiikka esiin. 

Pohjaloimena kulkee poikien tappelu, mutta pienin nykäyksin siirrytään vallan toisenlaisille taistelutantereille.

Tapani Kalliomäen Alain ja Laura Huhtamaan Annette ovat vastaamassa poikansa teosta. Hillitty yläluokkainen status on viileä ja hymyt ovat lähinnä irvistyksiä. Annetten pulssia nostaa miehen jatkuvasti soiva puhelin, johon tämä myös vastailee.

Jarkko Miettisen Michelin ja Anna Vihannon Veroniquen yhteiskunnallinen asema on alempi. Veroniquen taiteellisuus ja spontaanius riitelee wc-tarvikkeita myyvän aviomiehen tosikkomaisuuden kanssa.

 (Kuva Tarmo Valmela)
Kun ensimmäinen rommipaukku tarjoillaan, ottelukello kilahtaa. 

Lasten nujakointi laajenee aikuisten sapelikalisteluksi, jossa kaivetaan terävimmät aseet esiin ja tökitään hajapistoja sinne tänne. 

Sanojen sävy muuttuu, vauhti kiihtyy ja yllättävien käänteiden marssi pullauttaa salaisuuden toisensa perään kaikkien kuultavaksi.

Näyttelijät tekevät railakasta roolityötä. Tempovaihtelut ovat taitavia ja Rezan teksti säkenöi. Yleisöllä on hauskaa. 

Kaunis vuoristomaisema värjäytyy verenpunaiseksi.

Taistelulinjojen takaa kuuluu länsimaisen sivistyksen ontto kaiku ja se on ajattelemisen arvoinen asia.

Pirjo Puukko