perjantai 21. helmikuuta 2014

Lauantai


Hämeen Sanomat  19.2.2014

Elämä on peliä Lauantai-näytelmässä


Ian McEwan: Lauantai. Juhani Lindholmin käännöksen pohjalta dramatisoinut Eva Buchwald. Ohjaus: Irene Aho. Lavastus: Markus Tsokkinen. Puvut: Sari Suominen. Valosuunniittelu: Max Wikström. Äänisuunnittelu: Jussi Matikainen. Suomen kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 12.12.2014.

Johannes Holopainen, Seppo Pääkkönen, Maria Kuusiluoma ja Petri Liski (© Tuomo Manninen)
Aivokirurgi Henryn elämä on päällisin puolin kunnossa. Ammattistatus takaa taloudellisen hyvinvoinnin, vaimo on kaunis, poika on lahjakas blueskitaristi ja tytär juuri saanut julkaistuksi runoteoksen.

Siitä huolimatta Henry ei voi hyvin. On vuosi 2003 ja Irakin sotaan valmistautuminen saa ihmiset osoittamaan mieltään, ja Henry on nähnyt aamulla palavan lentokoneen taivaalla.
Läpi näytelmän kulkeva rankka squash-peli tarkkoine sääntöineen lääkärikollegan kanssa asettuu vastakkain säännöttömän elämänpelin kanssa. 

Ian McEwanin Lauantai-romaaniin perustuvan näytelmän ensimmäisellä puoliskolla Henryn ajatukset lyövät säröjä kuvaan ja toisella puoliskolla sen tekevät konkreettiset tapahtumat.
Kolme sukupolvea erilaisine arvoineen törmää toisiinsa. Yksityinen ja yhteinen menevät umpisolmuun. Globaali tarjoaa mahdollisuuksia, mutta ahdistaa.

Yhteiskunnallinen lanka rispaantuu

Irene Ahon ohjaaman näytelmän alku on visuaalisesti kaunis. Pelihalli laajenee avaruudeksi, tähtitaivaaksi ja lopulta Lontoon öiseksi valomereksi. Kuvien kautta avautuu niin mielen kuin maailmankin syli. 

Äänimaisema täplittää hienovaraisesti näyttämön tapahtumia. Se kudelma on ehyt.
Seppo Pääkkösen Henry ja Petri Liskin anestesialääkäri leikkaavat maailmaa älyn kautta.
Toisaalla ovat Daisy-tytär (Ulla Raitio) ja vanha appiukko (Antti Litja) runoineen. Tieto ja tunne kisaavat siinä missä miehet hikisinä pelissään. 

Litjan menneessä maailmassa elävä runoilijasuuruus on viipyilevä mauste hektisessä ajankuvassa. Raition Daisy edustaa pitkässä kukkamekossaan stereotyyppistä runotyttöä.
Antti Litja ja Ulla Raitio (©Tuomo Manninen)
Kristiina Halkola tekee topakan roolityön Henryn muistisairaana äitinä.

Kristiina Halkola ja Seppo Pääkkönen(©Tuomo Manninen)

 
Näytelmän toinen puolisko tuo tapahtumat samaan tilaan, hautuvan kalapadan tuoksuun. Squash-hallin ulkopuolella sattuneen liikenne-episodin seurauksena juhlaillallista saapuu sekoittamaan Joonas Saartamon vahvasti esittämä Baxter kaverinsa kanssa.

Alamaailman kaveri pakkoliikkeineen rikkoo kuviot täysin ja muljauttaa maailman nurjan puolen näkyviin. 

Kun kaikki aiempi uhkakuvineen on ollut uskottavaa, jää loppuratkaisu kuitenkin ohueksi. Kuva on kaunis, kun runo voittaa maailman rujouden, Lontoon värjäytyessä ruskaan, mutta kovin epäuskottava.

Yhteiskunnallinen lanka kulkee läpi näytelmän. Se rispaantuu kuitenkin niin moneen suuntaan, että on työ sitoa niistä ehjää kokonaisuutta.



keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Vanja-eno goes iskelmä in the Riihimäki region


Hämeen Sanomat 18.2.2014
 

Tsehovin jalan jäljillä


Anton Tsehov – Juha Luukkonen: Vanja-eno goes iskelmä in the Riihimäki region. Sovitus ja ohjaus: Juha Luukkonen. Lavastus: Kimmo Sirén. Videosuunnittelu: Pietu Pietiäinen. Valosuunnittelu: Sami Rauhala. Äänisuunnittelu: Sinikka Isoniemi. Pukusuunnittelu: Tiina Joutsen. Kantaesitys Riihimäen Teatterissa 15.2.2014.
 
 
Jouko Puolanto (Kuva Aki Loponen)
Tanssilava - se pitää saada Lopelle. Näin ajattelee Riihimäen Teatterin esityksessä omaperäinen iskelmien maailmoissa elävä Vanja Voinikkala.

Ja sellainen tulee, tulee talkoilla Rakkauden tanssilava, jonne odotetaan itse Baddingiä esiintymään. Vanja on varma, että kun todella uskoo, niin ihmeitä tapahtuu.

Tsehov kuvasi näytelmissään ihmisen turhautumista, näköalattomuutta ja yksinäistä kaipuuta jonnekin. Hänen tulevaisuudenkuvansa oli synkkä, mutta näytelmiään hän nimitti kuitenkin komedioiksi, jollaisina muut eivät niitä aina kokeneet.

Riihimäen Vanja-eno goes iskelmä in the Riihimäki region on ehdottomasti komediaa, siitä tuskin syntyy suukopua. Mutta on se paljon muutakin, jopa tragediaa.

Hämäläistila keskiössä


Kaiken pohjana on Tsehovin Vanja-eno, henkilögalleriaa myöten, mutta tapahtumien keskiössä on hämäläistila. Professori Aleksanteri Sillanpää (Esko Rissanen) pitää sitä lomapaikkanaan ja kyykyttää sukulaisiaan nuoren vaimonsa (Maija Siljander) kanssa. 

Tekstin mausteeksi ovat päässeet myös linkolalaiset ajatukset ja lainaukset intiaanipäällikkö Seattlen puheesta. Suomalainen perusiskelmä sanoituksineen antaa oman rytminsä ja maailmankuvansa kokonaisuuteen.

Katja Peackock ja Jukka Peltola (Aki Loponen)
Juha Luukkosen risteyttämä usean tekstin kudelma purkaa tämän päivän tulehtuneita kohtia. Se kysyy ja rienaa. Toisaalta se valottaa mustan läpi suomalaista koomista totisuutta, ja heittää sen leikkiin sekä käsirysyyn.

Katsomon ja näyttämön rajaa rikotaan, videokuva elää mukana ja vahvan fyysisyyden kautta puserretaan tunnetta. Esimerkiksi Maija Siljanderin Jelena on vahva fyysinen roolityö.

Riihimäen omia näyttelijöitä vahvistavat Mikko Pörhölä, Jouko Puolanto sekä Jukka Peltola.

Pörhölän roolihahmo Seppo etsii koskettavasti seksuaalisuuttaan, Puolannon Vanja riipaisee tunteiden ääripäissä poukkoilevana pipopäänä ja Peltolan lääkäri Asikainen venyy analysoinneissaan raivoisaan kiihkoon.

Keskeneräinen mutta kiinnostava


Muutama katsoja sadatteli toteutusta teatterista poistuessaan. He olivat kaiketi luoneet ennakko-odotukset näytelmän nimen alkuosasta, Vanja-eno, ja olivat odottaneet perinteistä tsehovilaista esitystä.

Toisaalta, Tsehov aiheutti aikanaan närkästystä, joten samoilla jäljillä kuljetaan.

Jos halutaan uusia, nuoria katsojia, tähän suuntaan on mentävä. On tuttuja tarttumakohtia, mutta on jotain enemmän ja syvemmin.

Se, mikä jää keskeneräiseksi, on ylipitkäksi venyvä teksti. Ideasta on innostuttu niin, ettei saksia ole tohdittu käyttää.

Pitkät Tsehov-lainaukset eivät jaksa kantaa, ne nousevat paikoin liian osoittelevina ronskin tekstin keskeltä.
Jouko Puolanto (Kuva Aki Loponen)


Kokonaisuus laukkaa turhan moneen suuntaan. Yksilöiden ongelmista tiristetään rakkautta ja rakkaudettomuutta, seksuaalista poikkeavuutta, tai poikkeavuutta muuten vain. Sotatraumoja kaivellaan ja ekoajatuksilla lannoitetaan raiskattujen metsien maisemaa.

Linkkejä heitetään myös todellisiin tapahtumiin. Saamme tietää, mitä Esa Pulliainen sanoi Topi Sorsakoskelle, kun tämä sai viestin Baddingin kuolemasta. 


Keskeneräisyydestään huolimatta näytelmä on kiinnostavan eloisa. Näyttämökuvassa on tuore ote, sanomassa yhteiskunnallista ulottuvuutta.

Mikko Pörhölä (Aki Loponen)