torstai 27. maaliskuuta 2014

Kahden ja yhden yön tarinoita


Hämeen Sanomat 26.3.2014

Haaveiden ja havereiden lähiö

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita. Dramatisointi: Heidi Väätänen. Ohjaus; Juhana von Bagh. Koreografi: Samuli Nordberg. Lavastus: Salli Kari. Puvut: Salli Kari/Kaisu Heinonen. Valosuunnittelu: Miika Riikonen. Äänisuunnittelu: Tatu Virtamo. Ensi-ilta Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä 20.3.2014.

 
Saana Hyvärinen, Maiju Saarinen, Tatu Mönttinen, Hiski Grönstrand, Elsa Saisio (© Lauri Rotko)

Mauri haluaa palata lapsuuteen, yhä uudestaan. Lapsuuden maisema on lähiö, jossa ikkunasta näki suoraan metsään, seikkailuihin. Punatiiliset kerrostalot olivat täynnä lapsiperheitä, kavereita riitti.

Miksi Mauri pakenee alati lapsuuteen? Hänellä on vaimo ja lapsi ja kaikki periaatteessa hyvin. Vastausta näytelmä Kahden ja yhden yön tarinoita ei anna. Se heittää katsojan valtaisan, jatkuvasti muuttuvan maalauksen eteen ja panee miettimään.

Riku Korhosen samannimisestä romaanista dramatisoitu näyttämösovitus poimii useista tarinoista yhden, jonka kautta muut tarinat saavat paikkansa. 

Käsiohjelmassa ohjaaja Juhana von Bagh sanoo: jos jotain ei ymmärrä tai jokin menee yli hilseen, niin ethän anna sen häiritä.

Viiden näyttelijän voimin työstetään kolmisenkymmentä hahmoa parin vuosikymmenen aikajanalla, puolentoista tunnin mittaisessa väliajattomassa esityksessä. Vauhtia siis riittää.
Forever Young soi alussa ja lopussa. Ihmisen sisällä elää kaikkina ikäkausina nuori minä.

Kokonaisuus hahmottuu vaivoin, mutta onnistuu luomaan erilaisia elämänkaaria mallikkaasti.

Maiju Saarinen, Tatu Mönttinen (© Lauri Rotko)

 Liikkuva ja yhteen hengittävä ensemble

Korhosen teksti on rikasta. Siinä sykkii aiheen rosoisuudesta huolimatta runollisuus.
Esitysteksti etsii rytmiä ja liikettä kehon kautta. Se rakentaa sirpaleilla kollaasia, jossa yksilön maailma on osa yhteisöä, ristiriitoineen kaikkineen.

Runollisuutta esitykseen tuo toistuva kuorolausunta ja liike.

Samuli Nordbergin koreografia on oivaltavaa ja näyttelijät sukeltavat liikkeeseen sulavasti ja hengittävät yhteen. 

Esityksen koominen juonne kompuroi. Esimerkiksi grynderikohtaus palopuheineen pitkittyy tarpeettomasti.

Valittu näkökulma yhden henkilön kautta toimii. Kaikkien tarinoiden sovittaminen tolkulliseksi kokonaisuudeksi antaa silti aivoille töitä.

Tatu Mönttisen esittämä Mauri ei ole ainoa ongelmainen. Itsetunnon kanssa kamppailevia riittää, eikä heidän huomisensa ole aina ruusuinen.

Maiju Saarinen, Saana Hyvärinen, Elsa Saisio ja Hiski Grönstrand huhkivat roolin poikineen vauhdikkaasti heittäytyen.
 
Elsa Saisio, Hiski Grönstrand, Tatu Mönttinen, Maiju Saarinen, Saana Hyvärinen (© Lauri Rotko)
Lähiö asuinalueena on haaveiden sekä halveksunnan kohteena. Erilaiset kohtalot risteilevät asukkaiden vaihtuessa. Uudet haaveet liimataan betonilaatikon seiniin yhä uudelleen.

Lavastus vaihtuu siinä missä väkikin. Näyttämö on ikään kuin karu nukkekoti, jonka sisustusta roolihahmot siirtelevät tarpeen mukaan.

Esityksen lopuksi maalauksen kangas revitään alas ja nukkekoti siirretään taustalle odottamaan seuraavaa leikkiä.


perjantai 14. maaliskuuta 2014

Luolasto


 Hämeen Sanomat 13.3.2014

Kalliomaalaukset kohtaavat ydinjätteen


Luolasto. Käsikirjoitus ja ohjaus Laura Ruohonen. Lavastus: Kati Lukka. Puvut: Tarja Simonen. Musiikki: Riikka Talvitie. Valosuunnittelu: Ville Toikka. Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo. Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 5.3.2014.

Kalliomaalaukset ja insinöörien numeromerkinnät ovat päällekkäin Laura Ruohosen kirjoittaman Luolasto-näytelmän maisemassa. Niissä kiteytyy ajatus ihmisen historiasta. 

Taide ja kokemus vai tarkkojen laskelmien tekeminen? Insinööri ottaa vastuun ponnekkaasti, vaikka laskelmat voivatkin pettää. Ihmisen kokemus ympäristöstään ei petä koskaan.

Massiivisina kohoavilla kiviseinillä vaanii mystisiä entisiä, menneen ajan haamuja. Katsojana haluaisin tietää heistä tarkemmin.  

Tilaa vartioi valvomossaan yksinäinen mies (Martti Suosalo) kanarialintunsa kanssa. Vain kulkuluvan saaneilla Posivan insinööreillä on asiaa alueelle. 

Martti Suosalo (© Stefan Bremer)
Ruohosen teksti panee henkilönsä puhumaan omaperäisen runollisella tavalla ja heittää heidät erikoiseen liikkeeseen. He kulkevat hisseillä ylös alas, kiipeilevät seinillä ja roikkuvat köysistä.

Monien palasten kokonaisuus


Jonkinlaisen juonilinjan näytelmästä voi napata, mutta se ei ole esityksen fokus. Juoni leviää kaikkialle, moniin aikoihin ja kertomuksiin. 

Ihminen on asunut luonnonluolissa ja jättänyt niihin omat merkkinsä. Tänään peruskalliota kaivetaan ydinjätteen loppusijoituspaikaksi, tulevien sukupolvien hoidettavaksi. 

Heikki Pitkänen, Sari Mällinen ja Markku Maalismaa (© Stefan Bremer)
Tunnelma on pääosin painostava, mutta sitä rikkovat insinöörikolmikon (Sari Mällinen, Heikki Pitkänen ja Markku Maalismaa) ronski huumori ja kepeä musisointi. Kolmikko hokee, että insinöörin kädessä on elämä ja kuolema. Insinööri rakentaa maailman syvimmällä olevan saunan ja paistaa olmia luolanuotiolla.

Alma Pöystin arkeologi laskeutuu syvyyksiin etsimään shamaaniluolaa. Se, etsiikö hän vain sitä, jää avoimeksi. Hämmentävä rakastuminen vartijaan ja häilyminen antavat ymmärtää, että hän etsii lähinnä itseään.

Petri Manninen (© Stefan Bremer)
Arvomaailma esitetään hupaisana uutiskoosteena, jossa kaupunginjohtaja hykertelee saadessaan kotikuntansa ydinjätteen sijoituspaikaksi, sillä se tietää töitä. Ior Bockia muistuttava valehippi opastaa luolaan eksyneitä turisteja ja kertoo kummallisia tarinoita. 

Helposta kokonaisuudesta ei ole kyse, sillä Ruohosen ohjaama esitys kaapii julmetun määrän informaatiota samalle viivalle.

Ihmisen ajattelusta on kyse, oli se sitten maalauksena, ydinjätteenä tai kristallijärven tyhjien muovipullojen tertturöykkiönä, mikä onkin näytelmän kaunein kuva. 

Kati Lukan lavastama näyttämö on komea, visuaalisesti mielenkiintoisia elementtejä on riittämiin. Riikka Talvitien musiikki nuolee seiniä, putoilee pisaroina katosta. Tekniikka toimii. 

Kaikkia palasia on hiottu, mutta ne ovat kovin kaukana toisistaan.


Helmi-Leena Nummela, Alma Pöysti ja Emilia Kokko (© Stefan Bremer)

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Europaeus



 Hämeen Sanomat 7.3.2014

Europaeus koskettaa ja naurattaa

Europaeus. Käsikirjoitus, ohjaus ja lavastus Juha Hurme. Puvut: Anne Kotola. Valosuunnittelu: Juha Hurme ja Hannu Lahtela. Koreografia: Saara Hurme. Äänisuunnittelu: Juha Hurme, Petra Poutanen-Hurme ja Hanna Rajakangas. Kantaesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 28.2.2014.

Petra Poutanen-Hurme, Taisto Reimaluoto, Hanna Rajakangas, Timo Tuominen, Esa-Matti Long ja Antti Pääkkönen (© Tuomo Manninen)

Juha Hurmeen näytelmä Europaeus kertoo omaperäisestä David Emanuel Daniel Europaeuksesta (1820–1884), jolle sivistyneistö ei avannut ovia miehen syntyperän vuoksi. Itäsuomalainen kielimies ja arkeologi teki runonkeruumatkoja, ja aavisteli ihmisen olevan peräisin Afrikasta.
 
Hänelle naurettiin, eikä rahoitusta matkoihin herunut. Europaeus kulki reppu selässä, kantoi repussa pääkalloa ja söi nälkäänsä sieniä. Änkyttävä humanisti ja kansojen tasa-arvoa kannattanut mies ei sopinut kansallisromantikkojen maailmaan ja kuoli rutiköyhänä Pietarissa.

Hurme on istuttanut Europaeuksen aikalaistensa keskeen ja sinkauttaa näyttämölaidallisen riemukasta köydenvetoa Kalevalan sisällöstä, taiteen merkityksestä ja ihmisyydestä. 

Kansallisteatterin Willensaunassa saa nähtäväkseen kokonaistaideteoksen, joka hengittää jokaisella osa-alueellaan. Se koskettaa ja naurattaa. Se panee miettimään ajan henkeä ja sen sokaisevaa voimaa.

 
Hanna Rajakangas, Petra Poutanen-Hurme ja Timo Tuominen (© Tuomo Manninen)

 

Latautunutta näyttelijäntyötä

Näyttämöllä poljetaan tahtia ja hikoillaan neljän miehen ja kahden naisen voimin. 

Timo Tuomisen Europaeus on ladattu täyteen tunteen ääripäitä. Sormen niveliä myöten harkittu elekieli ei ole itsetarkoitus, vaan se avaa tekstin merkityksiä. Näyttelijäntyötä hienoimmillaan.

Fyysisyys on kautta linjan eteenpäin vievä elementti. Taisto Reimaluoto, Esa-Matti Long ja Antti Pääkkönen ovat kuin kihelmöivä, toisiinsa takertunut yksikkö, joka välillä erkanee kolmeksi osaksi.

Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long ja Taisto Reimaluoto 

Miehet edustavat triona Europaeuksen vastavoimia. Suomen kansallisen heräämisen rivimiehinä he ovat vielä hieman eksyksissä. August Ahlqvistina he panevat sinivalkoisissa trikoissaan painiksi ivaillessaan Seitsemän veljeksen brutaalia maailmaa, ja kutsuvat kirjailijaa taitamattomaksi tahruriksi. Professori Elmgreninä he päästelevät Turun murretta railakkaasti sertifikaatit slipoverien rinnuksissa. 

Erikseen heistä sukeutuu Aleksis Kivi, Elias Lönnrot ja Josef Julius Wecksell.

Esityksen kokonaisuutta kuljettaa musiikki. Petra Poutanen-Hurme ja Hanna Rajakangas ovat säveltäneet lähes kaikki laulut ja laulavat niitä a cappella. Naiset esittävät niin Europaeuksen äitiä kuin inkeriläisiä neitoja.

Juha Hurmeen kirjoittamat laulutekstit ovat kekseliäitä. Muutama laulu on saanut tekstinsä suoraan H. Hagdahlin ensimmäisestä suomalaisesta niksikirjasta, jossa ihmisiä opastetaan muun muassa liikkumaan oikein.

Sanailu on ensimmäisellä puoliskolla ilakoivaa. Väliaikakupletti saattelee yleisön kepeästi kahville, mutta varoittaa jo tulevasta. 

Väliajan jälkeen värit tummuvat. Europaeus eksyy matkoillaan, näkee nälkää ja kohtaa kuolleen kirjailijan. Katsoja saa syliinsä suomalaisen kulttuurihistorian synkät virrat.

Anne Kotolan puvustus on oivaltava, sillä se kuljettaa ajattomuuden säiettä mukanaan. 

Europaeus on hauskin ja sykähdyttävin esitys pitkään aikaan. Sen estottomuus ja hulvattomuus sekoittuvat mehukkaalla tavalla vakavaan aiheistoon. Suorasanaisuus on Europaeuksen kieleemme luoma uudissana, ja se kuvaa hyvin myös tätä näytelmää.


Hanna Rajakangas, Timo Tuominen, Taisto Reimaluoto, Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long ja Petra Poutanen-Hurme (© Tuomo Manninen)