maanantai 29. syyskuuta 2014

Vanja-eno /Kansallisteatteri ja Helsingin Kaupunginteatteri


 Hämeen Sanomat 24.9.2014


Vanhalle uskollinen ja sille uskoton Vanja-eno


Kansallisteatterin Anton Tšehovin Vanja-eno. Suomennos ja ohjaus: Paavo Westerberg. Lavastus: Markus Tsokkinen. Puvut: Pirjo Valinen. Musiikki ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio. Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 17.9.2014.

Kristo Salminen (© Stefan Bremer)
Kaupunginteatterin Vanja-eno. Suomennos: Teemu Kaskinen. Ohjaus: Tamás Ascher. Lavastus: Zsolt Khell. Puvut: Györgyi Szakács. Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä 18.9.2014.


Santeri Kinnunen, Iida Kuningas ja Marjut Toivanen
(© Tapio Vanhatalo)


Harvoin sama näytelmä saa Helsingissä ensi-iltansa kahdessa teatterissa samalla viikolla. Tšehovin Vanja-enosta on nyt nähtävissä kaksi täysin toisistaan poikkeavaa tulkintaa.

Kaupunginteatterin versiota voisi kuvailla vanhoille tulkinnoille uskolliseksi kun taas Kansallisteatterin versio on niille kovin uskoton.

Jo genren valinnat poikkeavat toisistaan. Kaupunginteatterissa luotetaan Vanja-enon koomiseen juonteeseen ja etsitään rehevää ilmaisua. Kansallisteatteri aukeaa avaruuteen ja pysyttelee monitulkintaisena, tarjoaa sananvälejä siinä missä sanojakin. 

Osin moniin ratkaisuihin vaikuttaa se, että toinen esitetään pienellä näyttämöllä ja toinen saa telmiäkseen suuren tilan.

Lavastus tulkinnan pohjana

PaavoWesterbergin Kansallisteatteriin ohjaama esitys on vahvaa kehojen teatteria, pulssia tunnustelevien roolihahmojen kipuilua.

Eera Aho ja Krista Kosonen (© Stefan Bremer)

Kaksikerroksinen valtaisa rakennus ei mielly maatilaksi vaan lohkeilee osin kirkoksi, kirjastoksi, kaupungiksi ja vanhojen näytelmien tapahtumapaikoiksi. Olen näkevinäni Julian Veronassa, kun Emmi Parviaisen Sonja kurkottelee parvekkeelta Astrovin (Eero Aho) perään.

Vaikka rakennelma on valtaisa, se on osin läpinäkyvä ja kevytrakenteinen. Kautta esityksen sen liikkuvat osat käyvät dialogia tekstin kanssa. Kaiken keskellä tököttää kuollut puu muistuttamassa ihmisen luontoon jättämistä jäljistä. 
Martti Suosalo (© Tapio Vanhatalo)

Unkarilaisen Tamás Ascherin Kaupunginteatterin tulkinnassa ollaan kuin vankilassa. Vahva leveälankkuinen lattia ulottuu katsomoon asti, ja katsojasta tulee osa kokonaisuutta.
Harmaat ja raskaat puuseinät tuntuvat tukehduttavan kaiken.

Roolihahmot huitovat ympärillään pörrääviä kärpäsiä loitommalle, on kuumaa ja kurjaa.
Kiinteän lavastuksen ratkaisu tuo mukanaan ongelman. Siirtymien ajaksi on laskettava väliverho ja yleisö joutuu odottamaan seuraavaa näytöstä pitkän tovin kummallisen musiikin soidessa.

Monet aikakaudet

Ascherin tulkintaa on juonen kannalta helpompi seurata. Siinä on vähemmän symboliikkaa ja aukkoisuutta. 

Jo puvustus paljastaa roolihahmojen statuksen, ja puheenparsi viimeistään. Teemu Kaskisen puhekielinen suomennos on taiten tehty. 

Westerbergin suomennos on myös onnistunut. Hänen ohjauksessaan kaikki roolihahmot ovat piirilääkäri Astrovia lukuun ottamatta pukeutuneet mustavalkoisiin, eri aikakausia edustaviin asuihin. 

Molempiin versioihin on kudottu ajattomuus. Moottorit pärisevät ja radiotaajuuksia kuunnellaan, mutta hevosellakin on vielä paikkansa.

Kansallisteatterin vahvistettu ääni aiheuttaa välillä puheen puuroutumista eikä repliikeistä tahdo saada selvää. Tämä ongelma vältetään mikrofonittomassa Kaupunginteatterin versiossa.

Hienovireinen haastaa suoraviivaisen

Kansallisen Vanja-eno on hienovireinen ihmissuhteiden kudelma. Siinä tullaan iholle, annetaan toden ja haaveiden sekoittua toisiinsa intohimoisesti. 

Emmi Parviainen (© Stefan Bremer)
Eero Aho työstää Astrovin vereslihalla, käheyteen asti. Krista Kosonen on Jelenana vahvasti läsnä, rimpuilee, mutta valitsee normien mukaisen elämän professorin (Heikki Nousiainen) rinnalla. Professorin ponihäntäpäinen kovishahmo mietityttää.

Kristo Salmisen Vanja-eno on jäyhä ja hitaasti syttyvä, Emmi Parviaisen Sonja läpäisee tunneskaalat komeasti kokonaisilmaisullaan. 

Kaupunginteatterin lavalla liioitellaan ja luodaan tyyppejä, jotka kompastelevat toisiinsa. Astrovina velmuilee liukkaan notkeasti Martti Suosalo. Santeri Kinnunen tekee vahvan, elämän tyhjyyttä tuskailevan Vanjan ja Esko Salminen lataa professorina täyslaidallisen itseriittoisuutta. 

Tämän version naiset ovat ulkokohtaisia. Oudon kulmikas Maria (Tiia Louste), tyylikkäänä koreileva, diiva Jelena (Anna-Maija Tuokko) ja sisäänpäin kutistuva Sonja (Iida Kuningas) jäävät omiin lokeroihinsa.

Kummankin version humalakohtaus on traagisuudessaan perikoominen, ja oivaltavan energinen.

Kaupunginteatterin maanläheisemmän version ääreltä lähtee kepein mielin. Kansallisteatterin kuoromusiikin maustama ja sade-efektien täyttämä kokonaisuus jättää ikään kuin ilmaan, pakottaa pohdintaan.



Iida Kuningas, Esko Salminen, Santeri Kinnunen ja Marjut Toivanen (© Tapio Vanhatalo)

lauantai 20. syyskuuta 2014

Chicago


 Hämeen Sanomat 17.9.2014

Kelpo musikaali Suomen Chicagossa

Fred Ebb & Bob Fosse & John Kander: Chicago. Suomennos: Lauri Sipari. Laulujen suomennos: Jukka Virtanen. Ohjaus: Miika Muranen. Koreografia: Petri Kauppinen. Musiikin sovitus: Antti Vauramo. Lavastus: Minna Välimäki. Puvut: Jaana Kurttila. Kaksoisensi-ilta 12. Ja 13.9.2014 Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämöllä.

Elsa Saisio ja Laura Huhtamaa (© Sami Heiskanen)
Jazzia, valheita, rikoksia ja vaudevillea. Tätä kaikkea tarjoaa musikaali Chicago, joka pohjautuu Maurine Dallas Watkinsin 1920-luvulla kirjoittamaan näytelmään. Musikaaliksi sen ovat kirjoittaneet Fred Ebb ja Bob Fosse. Sävelet ovat John Kanderin käsialaa.

Chicago-musikaalia on esitetty 1970-luvulta lähtien ja elokuvaksikin se on taipunut.
Tarina sijoittuu naisvankilaan, mutta on toisaalta seremoniamestarin (Tapani Kalliomäki) vetämä show, jossa jokainen saa käydä kertomassa tarinansa ja tunteensa. 

Vankilan hierarkia jäsentyy sen kautta, kenellä on kysyntää mediajulkisuudessa. 

Kaiken kaikkiaan juoni ei ole esityksen tärkein elementti. Eritasoisen korskeuden ja mielistelyn risteily on tärkeämpää.

Minna Välimäen lavastus toimii erinomaisesti. Se mahdollistaa moneen suuntaan ulottuvan toiminnan, on kruusailematon ja linjakas. Se rikkoo myös katsomon ja näyttämön linjan.
Petri Kauppisen koreografia on näyttävää ja puvut säihkyvät kilpaa.

Ensemble (© Sami Heiskanen)

Laulut ovat naisten juhlaa


Miika Murasen ohjaama esitys on napakka ja rytmitykseltään jäntevä.

Chicago on toteutettu Lahdessa puhtaasti omin voimin, ilman vierailevia tähtiä. Vain Musiikkiteatterin opiskelijoista on haettu lisävoimia. 

Kaipasiko esitys vierailevia tähtiä? Mielestäni ei. Perjantain ensi-illassa päärooleja vetäneet Elsa Saisio ja Laura Huhtamaa loistivat kiitettävästi. 

Saision Velma on uransa huipun ohittanut tähti, joka joutuu antamaan tilaa uusille kasvoille. Tarrautuminen tähteysunelman jatkumiseen on koskettavaa. Saisio tekee vahvan roolin ja laulaa komeasti.

Huhtamaan Roxie on Velman vastakohta. Heitukkamainen blondi pyrkii estradeille lahkeen kautta. Huhtamaa laulaa myös puhtaasti ja saa roolihahmoonsa kevyenkoomisen otteen.
Laulujen osalta esitys on ehdottomasti naisten juhlaa.


Heijastuksia tähän päivään


Roxien mies Amos (Hiski Grönstrand) on aisankannattaja, jonka tehtävänä on tulla vain hyväksikäytetyksi. Vaatimaton Amos on esityksen ainoa hahmo, jolla ei ole pyrkyä julkisuuteen ja joka etsii aitoa rakkautta.

Mikko Pörhölä (© Sami Heiskanen)
Roolina liero lakimies on mielenkiintoisin. Mikko Pörhölä rakentaa nokkelasanaisen oikeutta huijaavan hahmon tyylikkäästi. Kun pyydetty rahasumma livahtaa taskuun, valhe vääntyy totuudeksi.

Lumikki Väinämön Mama on myös mielenkiintoinen roolityö. Mama hoitelee asioita takapiruna, palkkiota vastaan tietysti.

Kaikista päärooleista voi vetää analogian tämän päivän julkisuushakuisuuteen, hetken päiväperhoihin ja heitä pyörittäviin agentteihin. Vankiloihinsa jäävät ne, jotka eivät onnistu pääsemään parrasvaloihin.

Pitkittämätön esitys on kompakti viihdepaketti, josta löytyy heijastuksia tähän päivään.



keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Harmony Sisters - kolmannen valtakunnan sisaret


 Hämeen Sanomat 15.9.2014

Pala suomalaista kulttuurihistoriaa
Riihimäen Harmony Sistersissä laulujen stemmat ovat kunnossa, artikulaatio hukassa

Elina Snicker: Harmony Sisters – kolmannen valtakunnan sisaret. Ohjaus: Markku Arokanto ja Saana Lavaste. Kapellimestari: Marko Puro. Lavastus: Jonna Kuittinen. Äänisuunnittelu: Kari Paukola. Valosuunnittelu: Sami Rauhala. Pukusuunnittelu: Tiina Joutsen. Kantaesitys Riihimäen Teatterissa 13.9.2014.

Maija Siljander, Petriikka Pohjanheimo ja Pia Piltz (© Aki Loponen)
Harmony Sisters on osa suomalaista kulttuurihistoriaa ja sen tarina ansaitsee tulla kerrotuksi.
Sataman valot, Sulle salaisuuden kertoa mä voisin ja Josef Josef  avaavat monen musiikkimuistoarkun kannen.

Korkeatasoisen trion esiintymiset veivät 40-luvulla Eurooppaan ja haaveissa siinteli myös Amerikan valloitus, joka kuitenkin jäi toteutumatta. 

Laulamisen ja kiertueiden lisäksi Harmony Sistersin tarinaan kietoutuu vahvoja teemoja uskonnollisuudesta, sisaruudesta ja perheestä. Myös poliittinen juonne läpäisee trion taivalta.

Elina Snickerin teksti on lähtenyt avaamaan siskosten kohtaloita siten, että näytelmään on mahdutettu valtava määrä yksityiskohtaista tietoa. 

Dramaturgisesti kokonaisuus notkahtelee runsaudessaan ja vaarana on, että katsoja uupuu kolmituntisen ryöpytyksen alle.

Markku Arokannon ja Saana Lavasteen ohjaaman esityksen vauhti on alkuun kuin sadan metrin juoksussa, mutta hiipuu väliajan jälkeen – ja on paikoin turhankin verkkaista voihkintaa.


Musiikkia ja miessotkuja

Ester-äiti paukuttaa Pelastusarmeijassa rumpua ja hokee lähes kaiken olevan syntiä. Samainen äiti muuntuu kuitenkin naiseksi turhamaisuuksineen. Hän ryhtyy lisäksi tytärtensä uran kannustajaksi, esiintymisasujen ompelijaksi ja isoäitinä lastenhoitajaksikin.

Esko Rissanen ja Pia Piltz (© Aki Loponen)
Katja Peacock kuljettaa äidin roolia vahvasti. Kun tyttäret tempoilevat hyvien ja huonojen aikojen aallokossa, äiti pitää ohjaksia käsissään. Kun oikein koetellaan, hän ottaa rumpunsa esiin ja paukuttaa pahan pois.

Vahvan äidin tyttäret ovat toisilleen kateellisia ja kilpailevat keskenään, mutta heistä löytyy myös ymmärrystä ja tukea toinen toisilleen.

Matkalla Kotkasta isoille estradeille törmätään tuttuihin henkilöihin. George de Godzinsky (Marko Puro) säestää ja ohjaa neitoja. Yleisradion ja levy-yhtiöiden väkeä pyörii ympärillä.
Puro tekee monet roolinsa antaumuksella ja musisoi mallikkaasti. 

Ja itse tähdet, Maire, Vera ja Raija, laulavat kauniisti. Hyvin on stemmat saatu kuntoon.

Petriikka Pohjanheimon Maire on poikamainen, Maija Siljanderin Vera viileän järkevä ja Pia Piltzin Raija eteerinen. 

Musiikki on pääasia, mutta rinnalla kulkee parisuhdesotkuja, joihin neidot varsin usein joutuvat.

Mitä haluttiin kertoa?

Mairen sairastuminen ja siihen liittyvät tapahtumat lohkaisevat kohtuuttoman ison osan. Oskari Perkki työstää Mairen Olli-miehen roolin latautuneesti.

Komiikkaa on viritelty sinne tänne. Ilman sitä näytelmä olisi melko raskas. Koominen toimisi vielä paremmin, jos artikulaatio olisi selvempää. Esimerkiksi alun lakanapyykin takainen suunsoitto jäi arvailuksi, kuten moni muukin repliikki matkan varrella. 

Jonna Kuittisen lavastus on oivaltava. Kevyillä ratkaisuilla tila saadaan vaihtamaan kokoa ja tunnelmaa.

Asut ovat osa esiintyvän taiteilijan identiteettiä. Näytelmän puvut kuvaavat hyvin elettyä aikaa, vähästäkin loihditaan näyttävää.

Esityksen jälkeen jään miettimään, mitä oikeastaan haluttiin kertoa. Painotukset ravasivat henkilökohtaisen ja yleisen väliä. Kulkivatkohan liian päämäärättä?


Esko Rissanen, Pia Piltz, Maija Siljander, Marko Puro ja Petriikka Pohjanheimo (©
Aki Loponen)

tiistai 9. syyskuuta 2014

Havannan kuu

 Hämeen Sanomat 6.9.2014

Sairion surkuhupaisa sieppausdraama
Havannan kuussa haaveillaan laulunsanoin

Tapani Bagge: Havannan kuu. Ohjaus: Kirsi-Kaisa Sinisalo. Koreografia: Jens Walentinsson. Kapellimestari: Antti Paranko. Lavastus: Juha Mäkipää. Puvut: Anne Laatikainen. Kantaesitys Hämeenlinnan Teatterissa 4.9.2014.

Lassa Sandberg, Mikko Töyssy ja Katarinna Kuisma-Syrjä (© Tommi Kantanen)


Rikollinen musiikkikomedia on hauska määritelmä näytelmälle. Sellaiseksi tekijät Havannan kuun nimeävät. Ja mikä ettei, kaikki kolme elementtiä ovat kasassa.

Vaikka Kirsi-Kaisa Sinisalon ohjaama esitys antaakin alussa odottaa jutun varsinaista juonnetta, kirii se loppua kohti varsin viekkaaksi näytelmäksi.

Tapani Baggen tekstin parivaljakko, Häkkisen veljekset Jamppa ja Make, ovat esiintyneet kirjailijan aiemmassa tuotannossa, mutta Havannan kuu on puhtaasti Hämeenlinnan Teatterille kirjoitettu. Paikallisväri on vahvasti esillä.

Jamppa ja Make tuovat väistämättä mieleen Daltonin veljekset. Kaikki mikä vain voi mennä pieleen, tekee sen. Kumpaisellakin on hieman himmeä valo yläkerrassa, ja se on tuotu dialogissa mainiosti esiin. Kummankin tietotaito horjuu vuorollaan.

Kaiken kaikkiaan kokonaisuuden läpi puskevat monet tekstit. Sarjakuvien ja tv-ohjelmien lisäksi avautuu koko karaokemaailma. Laulujen sanat siirtyvät todeksi, ne panevat haaveilemaan, rakastamaan ja pullistelemaan. Todellisuus kiskoo ikävästi haavemaasta arkeen..

Vallaton tyyppigalleria

 

Sinikka Salminen ja Reidar Palmgren (© Tommi Kantanen)




Näytelmä kannattelee myös tummempaa juonnetta. Työttömyys syrjäyttää ja heikolla kotitaustalla ei pitkälle pötkitä. 

Vino katse roolihahmojen toimintaan tuottaa vallatonta ironiaa, joka on paikoin kihelmöivän oivaltavaa. Taustaprojisoinnit lisäävät oman mausteensa toimintaan.

Baggen teksti leikkii sanoilla, se panee kliseet ja muistivirheet kolisemaan. Roolihahmojen puheenparret kuvaavat mainiosti heidän luonteitaan ja tajunnantasoaan.

Näyttämöllä huseeraava hölmöläiskirjo on koottu taitavasti. Kohtaukset ovat napakoita eikä vitsien päälle jäädä nautiskelemaan.

Jamppa ja Make teutaroivat Lasse Sandbergin ja Mikko Töyssyn työstämänä railakkaasti. Sairiolaisen miljonäärin tyttären (Ushma Karnani) sieppaus ei suju lainkaan nuottien mukaan, mutta mielenkiintoinen sävelmä näistäkin nuoteista syntyy.

Katariina Kuisma-Syrjän Pike on Jampan lihanleikkaaja-avopuoliso, joka yrittää olla tiukka ja panna asunnossaan lorvailevia veljeksiä ojennukseen. 
Satu Silvo ja Ilmari Saarelainen (© Tommi Kantanen)

Ilmari Saarelaisen narkolepsiaa sairastava Hoss penää velkojaan Makelta. Hoss on lännensankarien suomalainen raakaversio, ja verraton hahmo. Daamikseen hän on saanut Satu Silvon verevän Juulin. Pariskunnan Jukolan hautaustoimistoon levittyy melkoisen kiihkeä mustan huumorin tunnekimara.

Karnanin siepattu tyttö on joukon ainoa selväjärkinen, muttei sen tylsempi kuin muutkaan. Sieppaajien vedätyksessä on mainio imu.

Tapahtumien laidalla kulkee veljesten vanha kaveri Allu (Reidar Palmgren), entinen rikollinen, joka on nainut poliisin.  Soppa hämmentyy entisestään.

Tutut laulut lomittuvat juonenkäänteisiin Jens Walentinssonin suunnitteleman koreografian kanssa. Töyssyn ja Karnanin lauluosuudet nousevat ehdottomina huippuina esiin, ja hyvin lauluista selviytyvät muutkin.

Antti Paranko loihtii kitarallaan tyylikkäästi taustaa kaiken aikaa ja tukee lauluosuuksissa.
Kaksituntinen esitys on raikas kokonaisuus, josta voi poimia runsaasti herkullisia yksityiskohtia.



perjantai 5. syyskuuta 2014

Miten menestyä vaivatta liike-elämässä


  Hämeen Sanomat 2.9.2014

Musikaalikomediaa syksyn pimeyteen


Kaisa Mattila ja Esko Roine
© Charlotte Estman-Wennström
Miten menestyä vaivatta liike-elämässä. Käsikirjoitus Abe Burrows, Jack Weinstock ja Willie Gilbert. Sävellys ja laulujen sanat Frank Loesser. Suomennos: Reita Lounatvuori. Laulujen suomennokset Ilkka Talasranta. Ohjaus ja koreografia Markku Nenonen. Kapellimestari Risto Kupiainen. Lavastus Jani Uljas.  Puvut Elina Kolehmainen. Rooleissa mm. Antti Lang, Esko Roine, Anna Victoria Eriksson, Ilkka Forss, Kaisa Mattila, Raili Raitala ja Kari Mattila. Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 27.8.2014.


”Tarkoitus on kertoa tarina, viihdyttää ja viedä katsoja matkalle musiikin, tekstin ja liikkeen maailmaan.” Näin ohjaaja Markku Nenonen kuvaa käsiohjelmassa Broadway-musikaalikomediaa Miten menestyä vaivatta liike-elämässä

Juonenkäänteissä pysyykin mukana kepeästi ja draamallinen ironia pitää huolen siitä, että katsoja tietää enemmän kuin roolihenkilöt.

Nuori ikkunanpesijä Finch pestautuu isoon firmaan. Etenemissuunnitelmansa tukena hänellä on menestymisen opaskirja. Hiven nokkeluutta mausteeksi ja tie huipulle on auki. Amerikkalainen juoksupojasta johtajaksi -valhe on näyttämönleveydeltä tarjolla.

Ollaan 60-luvun toimistomiljöössä. Vahanukkemaiset sihteeriköt naputtelevat kirjoituskoneillaan ja haaveilevat rikkaasta miehestä, se riittää heille. 

Karikatyyrejä löytyy laidasta laitaan, pöhlöstä kampittajasta neulovaan toimitusjohtajaan.

Miehet johtavat ja naiset tottelevat


Elina Kolehmaisen puvustaman ja Jani Uljaksen lavastaman esityksen yleisilme on täyttä karamellia. 

Nenosen koreografia on näyttävää, ja tanssiosuuksissa musikaali onkin parhaimmillaan.
Antti Langin nokkela Finch on hieno roolityö. Finchin tähtihetkiin on liitetty äänitehosteita, mikä luo sarjakuvamaista tunnelmaa.

Antti Lang ja Leenamari Unho 
© Charlotte Estman-Wennström
  Juonikuvio rakentuu Finchin etenemisen ja häntä kampittavan Bud Frumpin (Iikka Forss) toiminnan varaan. Vierellä kuplii parisuhdeteemoja ja valtapeliä. 

Miehet johtavat ja naiset tottelevat. Hemaiseva nainen saa kuitenkin johtajankin tekemään pöhköjä päätöksiä. Sukupuoliroolit ovat ehtaa menneisyyttä. Sille sopii nauraa.

Esko Roine tekee mainion laiskanpullean toimitusjohtajan, jota Kaisa Mattilan mainio muodokas typykkä Hedy kieputtaa mennen tullen. 

Kokonaisuus on taiten tehty, mutta jää turhan kiiltäväksi ollakseen kannanotto nykyvaltapeliin. Vasta lopun ylistyslaulu ihmisyydelle ja hyvä-veli -systeemille on silkkaa satiiria, jonka osoite on selvä.

Syksyn laadukkaaksi kevennykseksi esitys käy mainiosti.

Risto Kupiaisen johtama orkesteri soi komeasti ja lauluosuuksista suoriudutaan pääosin puhtaasti. Erityismaininnan ansaitsee Ilkka Talasrannan laulutekstien istuvuus.



© Charlotte Estman-Wennström