maanantai 24. marraskuuta 2014

Humiseva harju


 Hämeen Sanomat 22.11.2014  

Kauhuromantiikkaa koomisilla mausteilla


Emily Brontën Humiseva harjun pohjalta dramatisoinut Lija Fischer. Ohjaus: Maiju Sallas. Koreografia: Jens Walentinsson. Musiikin sävellys ja sovitus: Antti Paranko. Lavastus: Eira Lähteinen. Puvut: Satu Suutari. Ensi-ilta Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämöllä 19.11.2014.

Liisa Peltonen ja Jerry Mikkelinen © Tommi Kantanen

Yli sata vuotta on luettu ja sittemmin katseltu Emily Brontën sydänjuuria myöten riipaisevaa tarinaa, jonka tapahtumapaikkana on nummimaisema. Sen kivikkoisessa maastossa todistetaan kaiken läpäisevää rakkautta, joka syöksyy vääjäämättä kohti tuhoa.

Humiseva harju on jaksanut kiinnostaa niin tekijöitä kuin lukijoita. Raastavan parisuhteen synnyttämä yltiöpäinen koston teema tarjoaa ronskin annoksen tunnetta laidasta laitaan. 

Maiju Sallaksen Hämeenlinnaan ohjaama näyttämöversio on eriskummallinen tyylilajien sekoitus.

Dialogin rinnalle on tuotu tanssillisuutta, nukketeatteria ja musiikkia. Dialogi itsessään on välillä  todesta otettavaa ilmaisua, mutta sukeltaa välillä varsin omintakeisiin maailmoihin. Liioittelulle annetaan siivet ja lopputulos saa paikoin koomisia piirteitä.

Markus Virtanen, Jens Walentinsson ja Johanna Reilin © Tommi Kantanen
Esitys näyttäytyy minulle kuin aikuisille suunnattuna satuna. Siinä on jopa kertoja, joka tarjoaa näyttämättä jääneet juonenkäänteet katsojalle.

Olen näkevinäni kaikuja Disneyn piirretyistä elokuvista ja viittauksia vanhoihin satuihin. Tulkintaan usuttavat hahmojen ulkoinen olemus sekä yliluonnollisen materiaalinen läsnäolo.

Eira Lähteisen lavastus toimii hyvin kahden kartanon välisenä taistelutantereena, niin fyysisenä paikkana kuin ihmismielen maisemana. 


Kikat ja konstit vievät huomion

© Tommi Kantanen
Näytelmän alku on tanssikohtauksineen mystinen. Siitä siirrytään kauhutaloksi valaistuun Earnshawn tilaan. Vähitellen talo maalautuu lämpimään valoon ja taloudenhoitaja Nelly (Johanna Reilin) aloittaa tarinansa.

Isä Earnshaw tuo markkinoilta likaisen pojan, jonka ottaa kuin omakseen. Isän hahmo on minulle käsittämättömäksi jäävä valtava päätön palttoo. 

Cathy-tytär kiintyy poikaan, mutta hänen veljensä Hindley ei, sillä hän tuntee jäävänsä syrjään. Isän kuoltua Hindley ajaakin Heathcliff-nimen saaneen tulokkaan tallipojaksi.

Cathyn ja Heathcliffin leikki muuttuu vuosien myötä rakkaudeksi, joka ei voi saada täyttymystä avioliittona. Tämä on koko tarinan sydän, joka pumppaa kohtalon käänteisiin kieroilua, julmuutta, tuskaa ja kylmyyttä.

Esitys hämmentää. Niin on varmaan tarkoitettu. Tyylilajien sekoitus saa kuitenkin aikaan sen, että kiinnittää enemmän huomiota konsteihin ja kikkoihin kuin sanomaan.


Epätasaista näyttelijäntyötä

Liisa Peltonen on näyttelijä, joka tuntuu tekevän jokaisen roolinsa uskottavan häikäisevästi. Niin nytkin. Hänen Cathyn ja Catherinen hahmonsa saavat vastaansa epätasaisen joukon.

Reilinin kertoja-Nelly on vakaa ja viisas nainen, joka lunastaa paikkansa.

Markus Virtasen nuori Heathcliff on myös ehjä kuva. Aleksi Aromaan heitteille jätetty lapsi-Hareton rakennetaan karkean kielen kautta.

Jaksan ihmetellä, että ihmisiä naurattaa niin suunnattomasti, kun lapsi sanoo näyttämöllä: vittu, perkele, saatana. 

Sinikka Salminen, Liisa Peltonen ja Reidar Palmgren © Tommi Kantanen
Maiju-Riina Huttusen nuori Cathy on eteerinen hahmo, joka jää vaeltamaan näyttämölle läpi esityksen. Hän laulaa komeasti itse suomentamansa Kate Bushin Wuthering Heights. Tosin syy sisällyttää tuo laulu näytelmään jää epäselväksi.

Muut roolit jäävät yksinkertaisesti kalpeiksi. 

Kokonaisuus jättää kiusallisen olon. Traagisten tuntojen keskeen heitetyt hilipatahippan-tanssi, tyynyjen ja nukkehahmojen kanssa leikkiminen ja koominen aines sekoittuvat keitokseksi, josta en löydä logiikkaa.

Jos haluttiin satu, olisi pitänyt panna vielä suurempi vaihde päälle.




perjantai 21. marraskuuta 2014

Einsteinin rikos


 Hämeen Sanomat 18.11.2014

Kulkurin ja neron dialogi

Éric-Emmanuel Schmitt: Einsteinin rikos. Suomennos: Timo Torikka. Ohjaus: Kari Heiskanen. Lavastus: Markku Hakuri. Puvut: Sari Salmela. Rooleissa: Santeri Kinnunen, Pekka Huotari ja Joachim Wigelius. Suomenkielinen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 13.11.2014.
Santeri Kinnunen © Tapio Vanhatalo

Maailmanrauha on järkkymässä, sillä Hitler on noussut valtaan. Tämä aihe ei ensi kuulemalta tunnu siltä, että näytelmän keinoin voisi jotain uutta ammentaa. 

Éric-Emmanuel Schmitt tarkastelee maailmaa usein tunnettujen henkilöiden kautta. Einsteinin rikos tuo näyttämölle maailman tunnetuimman neron, joka on paennut Saksasta Amerikkaan ja törmää epäonnisen purjehduksensa päätteeksi rannalla asustelevaan kulkuriin.  

Näiden kahden välille syntyy ystävyys ja heidän keskustelujensa kautta universumia asetellaan paikoilleen niin politiikan, uskonnon kuin ihmisyydenkin näkökulmasta. 

FBI:n agentti käy tenttaamassa kulkurilta keskustelujen sisältöjä. Muuten ulkopuolinen maailma jäsentyy vain puheen ja äänitehosteiden kautta. Tehosteita käytetään harkiten, jolloin niiden merkitys myös korostuu.

Markku Hakurin lavastuksessa yksinäinen laituri pukukoppeineen toistaa koko esityksen muodon koruttomuutta.


Kepeys kantaa vakavaa

Kari Heiskasen ohjaama väliajaton esitys on yksinkertaisuudessaan tyylikäs. Ei kikkailla eikä temppuilla sisällön kustannuksella, on vain ihmiset ajatuksineen tähtitaivaan alla. 
Pekka Huotari ja Santeri Kinnunen @ Tapio Vanhatalo

Kulkurin ja neron ajatustenvaihdon seurauksena syntyy kuva ajattomasta maapallosta, jolla soditaan iän kaiken. Äärettömän avaruuden yhdellä planeetalla esiintyy ääretöntä tyhmyyttä.
Tämän tyhmyyden uhreja ovat syyttömät ihmiset, milloin rodun, milloin uskonnon vuoksi. 

Synkästä aihepiiristään huolimatta esityksessä on kepeyttä, arkisten huolien koomista valotusta sekä lempeää inhimillisyyttä.

Santeri Kinnusen Einstein on herkillä viivoilla piirretty hahmo. Jonkinlainen perisuru ihmiskunnan kohtalosta painaa hartiat kumaraan. Rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan huolettaa enemmän kuin omat henkilökohtaiset menetykset. Toisaalta tutkijan intohimo purkautuu ryöppyinä. Kinnunen taitaa rytmin.

Pekka Huotari, Santeri Kinnunen, Joachim Wigelius
Pekka Huotarin mainion kulkurin tietämättömyyteen on paikoin liimattu turhan paljon kliseisiä tyhmyrin ilmeitä. Roolihahmon toiminta riittäisi kuvaamaan saman asian,
Suhteellisuusteorian pohjalta syntyvän atomipommin ympärille kietoutuva tarina on päättäjiä kohtaan kriittinen kannanotto, mutta se ruotii myös yksittäisen ihmisen kohtaloa ja valintoja. 

Sota- ja arkiteemoista nousee ajatelma Sodassa voi kuolla vain kerran, mutta rakkaudessa monta kertaa

Einsteinista ei tehdä pyhimystä eikä täydellistä ihmistä. Helmojen perään liikaakin katseleva tiedemies tunnistaa heikkoutensa. 

Kulkurin ja neron dialogi jaksaa kantaa. Timo Torikan suomentaman näytelmän sanoma koskettaa ja panee pohtimaan.





perjantai 14. marraskuuta 2014

Katsastus

Hämeen Sanomat 11.11.2014


Katsastetaan Hillman ja elämä

Joni Skiftesvik; Katsastus. Ohjaus: Heikki Kujanpää. Lavastus: Pekka Korpiniitty. Pukusuunnittelu: Sari Salmela. Koreografia: Laura Huhtamaa. Musiikin johto: Martti Peippo. Ensi-ilta 31.10.2014 Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämöllä.
 
Jari-Pekka Rautiainen, Timo Välisaari © Lauri Rotko

Kun esirippu aukeaa ja näyttämön esillepano paljastuu, osaa jo odottaa hauskaa. Edessä on miehinen maisema, autotaivas, rasvalle haiseva ja pikkuvikoja täynnä.

Joni Skiftesvikin kirjoittama Katsastus on 70-luvulle sijoittuva nuorenparin kasvutarina, johon nivoutuu Hillman-merkkisen auton katsastuslupareissu Suomen ja Ruotsin rajan molemmin puolin.

Juoni rakentuu kehykseen, jossa päähenkilö Vilperi (Tapio Aarre-Ahtio) muistelee lempeästi nuoruuttaan. Nuori ja vanha Vilperi kulkevat rinnan läpi näytelmän, jota säestää Martti Peipon luotsaama orkesteri.

Esitys alkaa Irwin Goodmanin laululla En kerro kuinka jouduin naimisiin ja päättyy hänen Vain elämää -lauluunsa. Niiden välissä soivat Rauli Badding Somerjoen ja Hurrigensin monet biisit. 

Auto- ja matkaradiot raikaavat ajan säveliä ja nostavat usein pöhnäisiä mieliä kohti unelmia.
Kaksi aikatasoa avaa mahdollisuuden, mutta tuo mukanaan myös turhan selittelyn vaaran.

Kohtaukset syttyvät ja sammuvat tiiviiseen tahtiin. Loppua kohti vauhtia lisätään ja koomista ainesta lapioidaan ronskilla otteella. 

Liisa Loponen, Jari-Pekka Rautiainen, Hiski Grönstrand @ Lauri Rotko
Heikki Kujanpään liioitteluun pyrkivää ohjausta vaivaa kuitenkin hahmottomuus, ja se seilaa eri tyylilajeissa.

Pikkuhauskaa pikkujouluksi

Ajankuva on erittäin autenttinen aina äitiyspakkauksen makuupussia myöten. Tekstin nuoret ihmiset ovat myös selkeästi aikansa lapsia vapaine suhteineen, äitiensä kauhistukseksi. Auktoriteettien aika on ohi.

Näytelmän alkupuoli on hieman kohmeinen. Kohtaukset ovat irrallisia ja niitä tuntuu vaivaavan liika yrittäminen. 

Timo Välisaari, Minna Kivelä, Jari-Pekka Rautiainen, Hiski Grönstand © Lauri Rotko
Viltterin (Jari-Pekka Rautiainen) ja raskaana olevan Mallun (Liisa Loponen) tie kohti avioliittoa on epäromanttinen. Häitä kuitenkin valmistellaan äidin (Eeva-Kirsti Komulainen) vastustelusta huolimatta.

Juhlatilaisuus on vaarassa mennä pieleen, kun sulhasen autonkatsastusreissu venähtää. Sormus kuitenkin pujottuu sormeen ja kunnon tappelukin häissä saadaan aikaan.

Komiikkaa pusketaan viinanjuonnin, alapäähuumorin ja poikien kukkokisailun kautta.
Kun neljäntuulenhattulaiset myöhemmin lassoavat poronsarvet päässä toikkaroivaa Haaparannan kaupunginjohtajaa, ollaan jo karnevaalitunnelmissa. Ja lisää roiskitaan saamelaisakan synnytyspuuhassa.

Kaiken kohelluksen päätteeksi loppukuvana on silti vastuullinen isä ja äiti jälkipolvensa kanssa – rasvamontun äärellä.

Jos tarkoitus on hauskuttaa, muutama hyvä oivallus ei pelasta kokonaisuutta. Esimerkiksi Minna Kivelä työstää maukkaasti monet roolinsa. 

Jos halutaan kertoa syvempi kasvutarina, eväät siihenkin ovat aika heppoiset.
Esitystä ei ehkä ole tehty vain pikkujoulunäytelmäksi, mutta sellaiseksi se nyt jää.