keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Maaseudun tulevaisuus



 Hämeen Sanomat 2.12.2014

Näyttämö haastaa katsomaan tulevaisuuteen

Leea ja Klaus Klemola: Maaseudun tulevaisuus. Ohjaus: Leea Klemola. Lavastus: Erkki Saarainen. Puvut: Tuomas Lampinen. Valosuunnittelu: Ville Toikka. Äänisuunnittelu: Miksa Koponen. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 26.11.2014.

Tarkkailen, kuinka näyttelijät kiittävät loppuaplodien aikana. He kumartavat yleisöön päin, mutta myös näyttämön takaseinää kohti. Siellä kumarrusta katsovat suomalaisen kivikirkon enkelipatsaat. 

Tämäkö on avain, jolla tulkitsen juuri nähtyä, Leea ja Klaus Klemolan kirjoittamaa, ennustuksellista näytelmää?

Miko Kivinen, Karin Pacius, Heikki Pitkänen ja Mari Turunen © Tuomo Manninen.
Paikka on pyhä, kaikki ihmisen perinteinen ja pyhä asetetaan vähintään kyseenalaiseksi. Kirkon lattia on kauttaaltaan eläimen paskassa, katon repeämästä sataa vettä ja lunta ja yhdessä nurkassa traktori retkottaa lattian läpi ajettuna. 

Ollaan jossain tulevaisuudessa, jossa vain etelän alueilla saa teurastaa eläimiä. Niinpä kirkosta on tehty yhdistetty asunto sekä viljely- ja karjanhoitopaikka.

Entinen ruotsinlaivan rumpali Maksimi on ryhtynyt lampuriksi. Villaa hänelle tuottaa yksi ainoa juoppo ja itsetuhoinen lammas, Hattara.

Ihmisiä on vain neljä: Maksimi, läänintaiteilija Timo, maanviljelijä Petri ja kaupantäti Anneli. Muuten näyttämö on eläinten. Vai ovatko sittenkään eläimiä?

Maaseudun tulevaisuus -näytelmän ennakkoon aiheuttaman kohun syyt tuntuvat oudoilta, sillä olen kuullut paljon rivompaa kieltä ja nähnyt turhaa alastomuutta monasti.

Jukka Puotila ja Klaus Klemola © Tuomo Manninen.
Kohua voisi syntyä sen sijaan teemojen kautta. Mikä oikeus joillakin (ihmisellä) on hallita? Miksi eläinten täytyy pitää ihmisiä hengissä? Mitä on tasa-arvo? Kuka kantaa vastuun?

Tyyli, jolla kysymyksiä nostetaan, on groteski ja keinoja kaihtamaton, ja ennen kaikkea paikoin erinomaisen hauska. Assosiaatiomaailma päästetään valloilleen eikä aukotonta logiikkaa kannata huhuilla. 


Juonteita, käänteitä ja oivalluksia

Tasavahvoina kaikuvat eläinten kapinoinnin taistelulaulut, Niskavuoren muuttumattoman kivijalan mykkyys sekä Tuonelan virran loiske. Tekstuuria on kudottu niin vanhoilla kuin nykyaikaisillakin puikoilla.

Kirkon kryptassa kokoontuva käsityökerho kokoaa nälkäisen väen yhteen ja silmukan putoamisesta saadaan filosofinen metafora.
Miko Kivinen, Klaus Klemola, Sari Puumalainen ja Ville Haapasalo © Tuomo Manninen.

Syrjäkylien peräkammarin pojat rakastelevat emännän ja piikojen puutteessa eläintensä kanssa. Teetä siemaileva texel-lammas tilataan panomiespässiksi yksinäisyydessä riutuvalle Hattara-lampaalle, sillä villantuotanto uhkaa loppua. 

Läänintaiteilija Timo (Olli Ikonen) unelmoi huovuttavansa kuuhun asti näkyvän taideteoksen Kiinan muurille. Esteenä voi olla vain hänen väkivaltainen, sielunsa pois ajanut hevosensa. 

Juonteita, käänteitä ja oivalluksia Leea Klemolan ohjaamassa esityksessä on. Ensimmäisellä puoliskolla odottaa ahneesti seuraavia vinksahduksia. Väliajan jälkeen esityksen intensiteetti hajoaa. Materiaalin runsaus saa aikaan ähkyn, tempo horjahtelee.

Roolitus on onnistunut. Klaus Klemolan Maksimin vaikutuspiirissä Sari Puumalainen Hattara-lampaana, Miko Kivinen Bertil-koirana ja Mari Turunen vuohena ovat riemastuttavia hahmoja. 

Juha Varis työstää monet roolinsa tyylilajista toiseen venyen. Ville Haapasalon My Dream -hevonen korskuu komeasti ja Jukka Puotilan Jarmo Asserdahl viettelee karjalanmurrehummana.

Pienistä uurteistaan huolimatta Maaseudun tulevaisuus rienaa ajankohtaisesti ja puhkoo terävästi paiseita kyseenalaistamalla totuuksia. Näyttämö haastaa katsomaan tulevaisuuteen, joka ei ole kaunis.


Erkki Saaraisen huikea lavastus @ Tuomo Manninen