lauantai 5. joulukuuta 2015

Mestari


Mestari, jos niin halutaan

Daniel Kehlmann: Mestari. Komedia kirjaimellisesti. Suomennos: Liisa Urpelainen. Ohjaus: Kari Heiskanen. Lavastus: Katariina Kirjavainen. Puvut: Sari Salmela. Rooleissa Taneli Mäkelä, Iikka Forss, Sanna Jude-Hyde ja Jouko Klemettilä. Suomenkielinen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 19.11.2015.
 
Ilkka Forss ja Taneli Mäkelä (@ Tapio Vanhatalo)

Taiteen tekeminen on rankkaa. Taiteen arvioiminen on rankkaa. Onko menestyvä taiteilija todella erityistaitava vai pelkästään sattumien ja suosittelijoiden maineeseen saattelema?
Millaisena taiteilija näkee oman työnsä ja kuinka herkkähipiäinen hän on arvioinneille?

Nuoren saksalaissyntyisen Daniel Kehlmannin kirjoittama näytelmä Mestari kieputtaa noita teemoja kompaktiin muotoon rakentuvassa esityksessä. 

Kari Heiskasen ohjauksessa kaksi eri sukupolven näytelmäkirjailijaa käy kukkotappelua keskenään, mutta aivan riittämiin taiteilijoilla on tekemistä oman egonsakin kanssa.

Tapahtumat sijoittuvat vanhaan maaseutuhuvilaan, jossa Jouko Klemettilän mainiosti esittämä taidesäätiön edustaja hoitaa käytännön järjestelyjä. 

Nuori kirjailija Martin Wegner (Iikka Forss) on saanut taidesäätiöltä palkinnon. Hänen uutta näytelmäänsä tulee mentoroimaan viiden päivän ajaksi Benjamin Rubin (Taneli Mäkelä), jonka mestarius lepää loistokkaan esikoisnäytelmän varassa.

Latautuneet odotukset purkautuvat rytisten eikä henkisiltä haavoittumisiltakaan vältytä. Rubin tunnetaan kärttyisänä ja vaateliaana, ja sellainen hän myös on. 

En aivan ymmärrä, miksi Mäkelä on pantu mörisemisen lisäksi tyrkyttämään komiikkaa. Esimerkiksi eriparisia sukkia esitellään kahteen kertaan lahjetta nostamalla, näyttämön molemmilla laidoilla. 

Koomisen korostamista on kautta linjan, mikä panee pohtimaan, että tekstin sisältämään komiikkaan ei ole luotettu.

Taneli Mäkelä, Jouko Klemettilä ja Sanna Jude-Hyde (@Tapio Vanha
Jo pelkästään yhden menestysteoksen ”mestarin” mentorointi asettaa kaiken vinoon valoon. Sitä ei suorista Wegneriä sukupolvensa ääneksi kutsuneen kriitikon paljastuminen mieleltään epävakaaksi henkilöksi. Tekstissä on useita pintoja ja syvyyksiä, joista voi napata niin koomista kuin traagistakin. 

Suomennos on turhan kirjallista kieltä, mikä tekee ilmaisusta paikoin kankeaa. 

Intensiivinen väliajaton esitys pysyy rytmitykseltään hyvin kasassa. Vaikeus määritellä taiteilijuutta ja sen arvottamiseen liittyvät ihmissuhdekuviot asettuvat hyvin uomiinsa. 

Menestys ratkaisee myös ihmissuhteet. Sen nuori kirjailija saa kokea huvilalle mukana tulleen vaimon (Sanna June-Hyde) toiminnan kautta.

Notkahduksistaan huolimatta Mestari on kelpo näytelmä, joka kyseenalaistaa totuuksia.

 Julkaistu Hämeen Sanomissa

perjantai 27. marraskuuta 2015

Possujuhlat


Peruukit ja parrat vinossa Possujuhlaan


Possujuhlat. Käsikirjoitus: Työryhmä. Ohjaus: Niina Hosiaisluoma. Lavastus: Tiina Hauta-aho. Pukusuunnittelu: Tiina Joutsen. Näyttämöllä Minna Kivelä, Katja Peacock ja Maija Siljander. Kantaesitys Riihimäen Teatterissa 14.11.2015.


Maija Siljander ja Minna Kivelä (© Aki Loponen)
En oikein tiedä, kuinka suhtautuisin Riihimäen Teatterin pikkujoulunäytelmään Possujuhlat. Se on kevyt. Niin pitääkin. Kun on pikkujouluksi pikkutuhmaa, pitääkö olla myös pikkutyhmää? 

Kolmen siskoksen toiminta lähtee liikkeelle tutusta joulunalun paniikkitilanteesta, jossa kaikki valmistelut ovat pahasti kesken. Uunissa on kinkkua, looraa ja pipareita. Joululahjojen hankinta viime tipassa tuottaa ongelmia. Ja lisäksi jokaisella on hieman erilainen toive joulunviettotavasta. 

Niinpä siskokset päättävät viettää toisenlaisen joulun, etelässä Välimeren rannalla. 
Kuvaelmamainen esitys siirtyy pohjoisen joulunpunaisesta Fuengirolan aurinkoon. Naiset ovat aloittaneet vauhdinoton jo matkalla eivätkä liiemmin hätkähdä rapistunutta hotelliaan. Kun parvekkeelta päästään altaalle ja baariin, eivät ulkoiset puutteet häiritse.

Tuikku (Minna Kivelä), Sisko (Katja Peacock) ja Mervi (Maija Siljander) heittäytyvät rentoon tunnelmaan. Karaokebaari kutsuu ja miehiä pörrää sopivasti peruukkipäisten pohjanneitojen ympärillä.

Näyttämölle pöllähtää melkoinen joukko mitä kummallisimpia hahmoja, joiden rooleihin näyttelijät lennossa heittäytyvät. 
Katja Peacock ja Maija Siljander

On Seppo Rädyn näköismies keihäineen. Itse Bono ilmestyy uima-altaalle etsimään kokoonpanoonsa uusia soittajia. Ruotsinsuomalainen saunottaja poistaa keholta kuonat ja hoitaa chakrat kuntoon. Tauskikin on tulossa Iskelmä Baariin esiintymään.

Aineksia on moneen keittoon. Hahmoja luodaan karskilla kädellä. Sanojen kaksoismerkityksillä leikitään, ja niinpä keppiä kosketellaan ja pidellään, munaa on tarjolla monella tavalla.
Kun tällä aihealueella hupaillaan, olisi tekstin oltava veitsenterävää, ettei siitä tulisi vaivaannuttavaa. Nyt kokonaisuudesta ei parhaimmallakaan näyttelijäntyöllä saa loistokasta esitystä. 

Koulunäytelmämäisyys on tyylilajina ilmeisen harkittu veto. Peruukit ja tekoparrat vinossa kirmataan näyttämöllä sinne tänne. Juonen osalta kehkeytyy salaperäinen perhekuvio, jota sirpaleisen tapahtumasarjan mutkissa selvitellään. 

Niina Hosiaisluoman ohjaus kiihdyttää vauhtia loppua kohti ja heittää liioittelevaa kierrettä liki absurdiuteen asti. 

Katsomon reaktioista voi lukea, että osalle komiikka kolahtaa, osalle ei. Vieressä istunut rouvashenkilö toteaa, ettei ole milloinkaan ennen nukahtanut teatterissa.

Katja Peacock ja Minna Kivelä (@Aki Loponen)


Hämeen Sanomat 24.11.2015

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Tabu


Smedsin dramaturgia hylkäsi sanat

Timo K. Mukka: Tabu – Ihmisen ääni. Ohjaus ja dramaturgia: Kristian Smeds. Valosuunnittelu: Teemu Nurmelin.  Videosuunnittelu: Pietu Pietiäinen. Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä. Esiintyjät: Seela Sella ja Tero Jartti. Musiikki: Pekka Kuusisto. Ensi-ilta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 4.10.2015.

Seela Sella (©Ulla Jokisalo)

Heti esityksen jälkeen narikkajonossa kuultua: Aivan järkyttävää, se oli kuin helvetin portilta suoraan.

Ensimmäisen kerran haluaisin nostaa kädet ylös ja sanoa: en osaa arvioida esitystä. Kristian Smedsin tulkinta TimoK. Mukan Tabu-teoksesta on niin kaukana perinteisestä ja uudemmastakin teatterista, että työkaluja sen arvioimiseen teatteritaiteen näkökulmasta ei ole.
Naulakolla kuultu mielipide on ymmärrettävä. Ihmiset ovat tulleet teatteriin ja heillä on tiettyjä odotuksia.

Yhtymäkohtia Mukan Tabuun juonen tasolla ei kannata etsiä. Mukan Kristus-Perkele sen sijaan näyttäytyy monina versioina.

Mitä Smedsin Tabu sitten on? 

Se alkaa jo eteisaulasta, missä henkilökunta tabu-vaatteissaan ottaa katsojan vastaan. Minkäänlaista käsiohjelmaa ei saa tutkailtavakseen. Smeds astuu näyttämön eteen ja pyytää sulkemaan mobiililaitteet totaalisesti, ei äänen vaan valaistuksen vuoksi. 

Seela Sella (© Ulla Jokisalo)
Sen jälkeen laskeutuu pimeys, pitkä hiljainen säkkipimeys. Mietin, että joillekin tämä saattaa olla varsin ahdistavaa. Se jatkuu piinaavan kauan, kunnes soittimen hento ääni puhkaisee tyhjyyden. Pimeys jatkuu ja soitto voimistuu korviahuumaavaksi.

Aivan näyttämön perimmäiseen nurkkaan syttyy piskuinen valo, jossa voi nähdä hämärästi valkeaan pukeutuneen hahmon. Sanoja ei ole. Metalliin iskevät rälläkät alkavat sylkeä kipinöitään hahmoa kohti.

Sanoja ei ole koko esityksessä kuin lyhyt Seela Sellan puhe jumalalleen. Pekka Kuusiston musiikin vahvat vedot viiltelevät maailmaa. Tero Jartti on monikasvoinen mies, jumala, pelle. Esitys teloittaa monin tavoin yhä uudelleen ihmisen uskontoineen. 

Smeds takoo julmia kuvia. Ihminen himoitsee, vihaa ja tappaa. Teemu Nurmelinin huikaiseva valaistus synnyttää maapallon eri kolkkia, joita Tuuli Kyttälän äänimaisema värittää. Linnut, kaskaat ja apinat törmäävät ihmisen tuottamien koneiden massiivisiin ääniin. 

Näyttämö pyörittää tapahtumia, elämää, jolle katsoja joutuu antamaan sanat. Lopulta näyttämölle pystytetyn valonheitinarmeijan keskellä ei ole kukaan piilossa, kunnes pimeys taas laskeutuu. Palataanko alkuhämärään vai vajotaanko maailmanlopun pimeyteen?

Mitä siis näin? En osaa antaa sille nimeä. Teatteria se muistuttaa kaukaisesti, kuvataidetta samoin. Performanssia, kyllä sitäkin ja musiikkiteosta myös. 

Oli Tabu mitä tahansa, se ei jää mitäänsanomattomaksi muistoksi. Sen ahdistavan vaativasta mielentilasta on hyvä astua kuulaaseen syysilmaan ja katsoa maailmaa toisin.

© (Ulla Jokisalo)
Hämeen Sanomat 7.10.2015

lauantai 26. syyskuuta 2015

Nummisuutarit Kansallisteatteri




 Uskollinen ja uskoton Nummisuutarit

Aleksis Kiven Nummisuutarit. Sovitus Janne Reinikainen ja Eva Buchwald. Lavastus: Kati Lukka. Pukusuunnittelu Tarja Simonen. Musiikki Timo Hietala. Valosuunnittelu Max Wickström. Koreografia Milla Koistinen. Ensi-ilta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 23.9.2015.

Aku Hirviniemi @ Stefan Bremer
Janne Reinikaisen Nummisuutarit jakaa taatusti katsojakunnan mielipiteet. Päällisin puolin näyttää siltä, että esitys on erittäin uskoton alkuperäistekstille. Aleksis Kiven yltiöpäinen ajattelu pyörähtelee kuitenkin näyttämöllä sen verran vahvasti, että uusi muoto olkoon tervetullut.

Auringonkajossa varjoina liikkuva kyläyhteisö palttoineen ja lierihattuineen luo heti alussa maagisen tunnelman. Hurmoksellisen uskonnollinen tutina ja eroottinen lataus ovat Eskon toiminnan pohjana. Isältä  (Juhani Laitala) saatu leijonapaita ja -kaulakääty saattelevat suomipojan rehvakkaasti maailmalle.

Nummisuutareista on muovattu mitä ajankohtaisin ja yhteiskunnallisin. Rytmitys liikkuu riehakkaan ja viipyilevän välillä. Katsojalle tarjoillaan maailma houkutuksineen, vaaroineen ja seurauksineen.

Esko on perusjätkä, joka ei halua maailman muuttuvan. Hän kahlaa kuitenkin vuosisadan läpäisevän maailman, missä turmeltumaton ajattelu on naiiviutta. Etsittynä rosvona tienvarrelle on pystytetty Juha Sipilän kuva ja Kreetansa Esko menettää vierasta kieltä puhuvalle muukalaiselle.

Johannes Holopainen ja Paavo Kääriäinen @ Stefan Bremer
Kosioretkelle lähdetään 1800-luvun maisemissa ja Esko laulaa onnellisena tiluliinsä. Musiikki soi kuitenkin monen aikakauden tyylilajeina. Hääpari yllättää juhlakansan trendikkäästi erikoisella häätanssillaan. Hääpöydässä puhutaan Eskolle outoa kieltä ja oman puheenvuoronsa hän saa pitää suomeksi vasta luvan perään. Viina virtaa ja viivoja vedetään flyygelin kannelta, aikahyppyjä tehdään siis monella tasolla.


On hullunrohkeaa ottaa Eskon rooliin koko kansan koomikko. Olen saanut seurata Aku Hirviniemen näyttämökarismaa Riihimäen Nuorisoteatterin lavalta lähtien. Eikä se mihinkään ole kadonnut. Koomikkous ei ole syönyt taiteilijan hienovireisyyttä. Artikulaatiota voisi tarkentaa, mutta niin kokonaisvaltaisesti Aku hahmonsa tunneskaalaa vie, että saa puutteen anteeksi.

Visuaalisuudesta ei tingitä missään vaiheessa. Kati Lukan mestaroimassa lavastuksessa luodaan valoilla ja varjoilla, puvustuksella sekä Milla Koistisen koreografialla mestarillisia näyttämökuvia. Maailma on ylösalaisin, konkreettisesti päälaellaan olevaa mäntymetsää myöten. 

Materiaalia olisi toki voinut paikoin nipistää, sillä kuvaston ravi tuntuu välillä hukkuvan itseensä.

Kokonaisuus ei välttämättä ole ehjä, eikä liene sellaiseksi tarkoitettukaan. Jonkin verran kikkoja on leimailtu innostuksen vallassa liikaa. Ristiinpukeutumisen tarkkaa osoitetta en tavoittanut.

Hauska ja traaginen hakkaavat otsiaan yhteen ja lopputulos on karmea, mutta sama meno jää jatkumaan Eskon tuhotyön jälkeen, auringonkajossa tutistaan jälleen hurmoksellisesti. 
Tuomas Rinta-Panttila ja Leo Honkonen @ Stefan Bremer
Hämeen Sanomat

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Onnellisuuden tasavalta – Kansallisteatteri



 Onneen hinnalla millä hyvänsä

Martin Crimp: Onnellisuuden tasavalta. Suomennos ja ohjaus: Minna Leino. Lavastus: Kati Lukka. Pukusuunnittelu: Tarja Simonen. Rooleissa: Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Bkörkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov. Suomen kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 16.9.2015.

@ Tuomo Manninen
Pyhä perhe sukupolvineen ja jouluateria. Voisiko otollisempaa asetelmaa kaikkien tunteiden tirskahteluille olla?

Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta sykkii alkutahdeistaan lähtien kiehuvan mutalähteen tavoin. Roiskeita saavat niin läheiset kuin laajempi yhteisökin. Perhettä yhdistävä ymmärryksen ilmapiiri on säröllä ja juhla-aterialla riittää kateutta, pilkkaa ja ilkeilyä. Danten Helvetti on irti.

Ensimmäisen näytöksen juhla-ateria on symbolinen pitkän pöydän äärellä käyty viimeinen keskustelu. Perhekuviota rikkoo vierailulle saapuva Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman), joka on tullut kertomaan vaimonsa (Cécile Orblin) kitkerät terveiset perheelle. 

Väliajan jälkeen tyyli muuttuu. Siinä, missä perheyhteisöllä on ollut turvan ja onnen avaimet, on ne nyt luovutettu henkilökohtaisen onnen tavoitteluun. Tässä Kiirastulessa tyyli on vapaa ja keinoja riittää. Pöytä on raivattu ja rata on avoin.

On lupa tehdä mitä vaan, on lupa kirjoittaa oman elämän käsikirjoitus, on vapaus levittää jalat kelle vaan, on ylvästä diivailla kokemillaan traumoilla. Tunnustuksellisuudesta tulee kilpailuvaltti. Tunnustukset voi toki myöhemmin kumota ja painella eteenpäin.

Minä-kulttuuri potkii raa’asti ja raivaa tieltään heikommin horjahtelevat. 

Valta ottaa ja vie, se kyykyttää ja kylvää myrkkyään ovelan huomaamatta niin, että moni kuvittelee olevansa onnellinen, kenties jopa Paratiisissa.

@ Tuomo Manninen
Minna Leinon Kansallisteatteriin ohjaama esitys on miljoonista juonteistaan huolimatta erinomaisesti kasassa pysyvä kokonaisuus. Sen rytmi on kiinnostavasti kulmikas, se pitää imussaan. Eikä siitä pääse irti esityksen jälkeenkään, vaan näkemäänsä kelaa yhä uudelleen.

Kati Lukan tyylikkäässä lavastuksessa näyttelijät tekevät loistavaa työtä.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Muuttomiehet KOM-teatteri



Muuttomiesten kauhassa kiehuu maailmankaikkeus

Muuttomiehet. Teksti ja ohjaus Juha Hurme. Lavastus: Matti Rasi. Puvut: Henna Mustamo. Valot: Kari Vehkonen. Musiikki: Petra Poutanen-Hurme. Kantaesitys KOM-teatterissa 16.9.2015.

Juho Milonoff ja Eeva Soivio (© Noora Geagea)
Näyttämö on karu, vain valtavia muuttolaatikoita ja piano. Kaksi hahmoa istuu selin katsomoon ja juttelee niitä näitä. Sanojen merkityksiä heitetään ilmaan ja niillä leikitellään.

Alussa on siis sana. Toiminta käynnistyy, kun muuttolaatikoille pitäisi tehdä jotain. Arvonsa tuntevat ammattilaismuuttomiehet alkavat kuitenkin raahata niitä väärään suuntaan. Se selviää, kun paikalle tulee yksi muuttavista ihmisistä.

Juha Hurmeen teksti Muuttomiehet lähtee pienestä, kieppuu hersyvästi, tekee yllätyksellisiä käännöksiä ja lentää viimein hieman yllättäviinkin sfääreihin. 

Nimettömät roolihahmot, kaksi muuttomiestä, kolme muuttajaa ja yksi kuollut henkilö, liikkuvat ajassa ja paikassa ja haalivat lopulta koko maailmankaikkeuden kauhaansa. Siinä kiehuvat muun muassa ihmissuhteet, aatteet, uskonnot, leikit, itse aiheutettu ilmastonmuutos ja arki kahvipausseineen, saunoineen ja koskenkorvineen. 

Aihioita on niin paljon kuin ehtii näyttämöltä napata. Kurkotellaanko mahdottomaan? Osin käy niin, että tekstin kokonaishahmo häviää eivätkä kaikki palaset istu kitkatta paikalleen. Ennen kaikkea lopun yhteenvetomainen selittäminen syö tekstin vetovoimaa. Katsojana haluan itse oivaltaa ja tehdä johtopäätökset.

@Noora Geagea
Joitakin tekstienvälisyyksiä tyrkytetään myös turhan näkyvästi. Yksi roolihahmo kertoo haluavansa laulaa Tina Turnerina, mutta pitääkö miesnäyttelijän tulla loppukohtaukseen Tinaksi pukeutuneena? 

Näyttämöllä tuotettu musiikki on kaunista, mutta mitä lisäarvoa se tuo tekstiin? Anna mulle tähtitaivas muuttuu ensitahtien jälkeen joksikin muuksi, hauskaksi kyllä, mutta sen tehtävä jää arvoitukseksi. Loppulaulu on juuri sitä juonteiden yhteenvetoa, jonka dramaturgista merkitystä en täysin ymmärrä.

Näyttelijäntyö on KOM-teatterin taattua laatua. Eeva Soivion ja Juho Milonoffin muuttomiehet ovat sarkastisia ammattilaisia, joiden sanailu on kuplivan riemastuttavaa.

Pekka Valkeejärvi ja Laura Malmivaara (@Noora Geagea)
Laura Malmivaaran energisen naisen ja Pekka Valkeejärven teologin välille on luotu mainio materiaalinen kiista, jonka selvittely vie korskahdellen historian lehdille.

Vilma Melasniemen uranainen tuo suruhahmoisena mukanaan tuonpuoleisen, mistä Niko Saarelan Huippuvuorten tutkija mainiosti huhuilee.

Kerroksellisuus on näytelmän ydinmehua. Sitä on kaikessa, historiassa, tulevaisuudessa ja nykyhetkessä. Itse talokin, johon väki on muuttamassa, rakentuu näytelmän kuluessa pala palalta, printtaamalla. 

Ja ihmisissä, heissä vasta kerroksellisuutta onkin. Universaali ihmisyys on ruodittavaksemme heitetty.

 Hämeen Sanomat 20.9.2015

tiistai 8. syyskuuta 2015

DADA 99 Riihimäki


Leivotaan dada-pullaa ja hämmennetään todellisuutta

DADA 99 Riihimäki. Todellisuuden tutkimuskeskus Riihimäen Teatterissa. Konsepti: Johanna Hammarberg. Ohjaus: Johanna Hammarberg ja Maria Oiva. Valot: Sami Rauhala. Äänisuunnittelu: Kari Paukola. Ensi-ilta Riihimäen Teatterissa 5.9.2015.
 
@ Kari Paukola
Ensimmäisen maailmansodan uhan alla zürichiläisessä Cabaret Voltairessa syntyi taidesuuntaus dada, joka vastasi järjettömyydellä sodan julmuuteen. Dada eli liikkeenä vain lyhyen ajan ja muuntui sittemmin muun muassa surrealismiksi (Salvador Dali) ja oli nykytaiteen edeltäjä.

1960-luvulla dada kurkisteli yhteiskunnallisilla teemoillaan, mutta jäi silloinkin varsin marginaaliseksi ilmiöksi julistaessaan ”Art is dead, long live Dada”.

Todellisuuden tutkimuskeskus on tuonut Riihimäen Teatteriin esitystapahtumien sarjan, jossa yleisö on osa dadaistista esitystä. Aivan aluksi jokainen saa päähänsä leipurimyssyn ja rinnuksilleen esiliinan. Sitä seuraa käsky mennä käsien pesulle. 
 
Pitkällä pöydällä odottaa taikinan tekemiseen tarvittava materiaali elintarvikeväreineen, joten tuiki tavallista pullaa ei pääse alustamaan. Rakkaus ja taide -teeman mukaisten pullien pyörittelyn ja vääntelyn aikana leipurit keskustelevat annettujen ohjeiden löysässä otteessa.
Ympärillä tapahtuu alati monenmoista teatteritaiteeseen liittyvää. Jos havainnoi tarkkaan, huomaa olevansa osa kokonaisuutta, vaikuttavansa sen syntyyn. 

Johanna Hammarberg @ Kari Paukola
Taikinan kohotessa Johanna Hammarberg kertoo dadan historiasta.

Entä teksti, draamateksti? Muutama autenttinen dadaistinen, kielellisesti kaoottinen  katkelma kuullaan Katja Peacockin, Maija Siljanderin ja Matti Arnkilin esittäminä. Nähdään äänettömiä tanssikohtauksia ja sirkusakrobatiaa, mutta muutoin teksti syntyy opastajien ja osallistujien yhteistyönä. 

Jokaiseen esitykseen on pyydetty kaksi vierailijaa, joilla on senkertaiseen teemaan liittyvää asiantuntijuutta. Ensi-illan vieraina nähtiin elämäntaiteilija Olli Soini ja luokanopettaja ja vihreä poliitikko Sari Jokinen, jotka kertoivat omasta rakkaussuhteestaan taiteeseen. He olivat ennakkoon myös miettineet muutaman väittämän, joista osallistujat saivat pienissä ryhmissä vääntää kättä näyttämökahvilan pöydissä.

Mitä tällä esityksellä tavoitellaan? Ennen kaikkea dada rikkoo normeja, kaataa vallitsevia raja-aitoja, kyseenalaistaa ja yllättää. Kävikö tässä esityksessä niin?

Puheen pulinaa riitti kaiken aikaa, mutta provosoivimmat elementit tippuivat esityksen suunnittelijoilta. Puvustusta myöten koettiin hätkähdyksiä. 

Jos tuntee pettyneensä, siitä saa syyttää osin itseään. Kukaan ei estä heittäytymistä kokonaisuutta rikastuttavaan leikkiin. Kaikkiaan idea on raikas, jopa herkullinen.

Esityskertoja on kymmenen ja teema vaihtuu joka kerta. Seuraavassa esityksessä 10.9. ruoditaan teatterin kuolemaa.

Maija Siljander, Matti Arnkil ja Katja Peacock @Kari Paukola



sunnuntai 30. elokuuta 2015

Ministeriä viedään


Aivot narikkaan ja Arenaan


Ray Cooney: Ministeriä viedään. Suomennos: Pentti Järvinen. Ohjaus: Neil Hardwick. Lavastus: Antti Mattila. Puvut: Irmeli Toivanen. Suomenkielinen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 19.8.2015


Santeri Kinnunen, Asko Sarkola ja Esko Roine © Tapio Vanhatalo
Ray Cooneyn kirjoittama Ministeriä viedään on puhdasverinen farssi, jonka ydinmehua ovat väärinymmärtämiset ja väärään aikaan väärässä paikassa törmäilyt. Hotellin ovet paukkuvat ja vaatteet lentävät roolihahmojen yrittäessä selvitä tukalista tilanteista.

Se, että keskiössä ovat ministeri ja hänen erityisavustajansa, ei tee näytelmästä poliittista. 

Tapahtumat sijoittuvat hotelliin, jossa tärkeän poliittisen seminaarin osallistujat asuvat. Arenan pieni näyttämö asettaa omat rajoituksensa, mutta se ei yksin ole syypää laimeaan esitykseen.

Jotenkin vauhti ei saa syttymään, sillä eväitä oivalluksille ei ole. Suomalaispoliitikkojen nimien liruttaminen tekstiin ei tuo siihen juuri mitään lisää.

Pelkät vaimonpettämiskuvion koomiset kommellukset ovat turhan kepeää pohjaa kokonaiselle näytelmälle. En jaksa innostua liian usein ennakkoon arvattavista kuvioista.
Heidi Herala ja Asko Sarkola @Tapio Vanhatalo

Taitavat näyttelijät vievät roolinsa hyvin läpi, mutta tekstillä ei ole tarjota heille tarpeeksi tavoiteltavaa. Asko Sarkolan mimiikka toimii ujon avustajan hahmossa, Esko Roine tömistelee ministerinä rehvakkaasti ja Santeri  Kinnunen herkuttelee hölmön tarjoilijan roolissa. 

Heidi Heralan rouva ministeri on kärkäs ja sellaisena joukkion mielenkiintoisin tyyppi. Sari Siikanderin viekoitteleva hunajainen on turhan yksioikoinen.

Kaupunginteatterin ohjelmistossa on pyörinyt tämänkaltaisia farsseja lähes joka vuosi. Mahtaisiko niiden aika olla jo ohi? Ainakaan nuoria katsojia ne tuskin houkuttelevat.

Neil Hardwickin ohjaama esitys saanee kuitenkin pikkujouluväen liikkeelle. Tai jos haluaa muuten jättää aivot narikkaan, niin Ministeriä viedään tarjoaa siihen oivan tilaisuuden.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Villinä liioitteleva klassikko astuu varkain tähän päivään



Molière: Luulosairas. Suomennos ja ohjaus: Arto af Hällström. Lavastus: Kati Lukka. Puvustus: Tarja Simonen. Musiikki: Toni Edelman. Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 22.4.2015.

Jukka-Pekka Palo (© Tuomo Manninen)

Molièren (1622–1673) näytelmä Luulosairas pysyttelee Kansallisteatterissa ajalleen uskollisessa näyttämökuvassa, mutta teksti pirskahtelee ajattomasti.  

Arto af Hällström on suomentanut tekstin väljästi ja tuonut mukaan loimilankoja, jotka virittävät esitystä alkuperäistä koomisempaan suuntaan.

Liioittelua on tuotu mukaan roolihahmoihin, niin kehonkieleen kuin ulkoiseen olemukseen. Ja kuinka paljon komiikkaa syntyykään yksin palvelijatar Toinetten ylipitkän valkean esiliinan avulla? Tarja Simosen puvustus on mainio.

Ronskin riehakkaat roolihahmot maustavat esitystä ja vievät sitä suuntaan, jossa näyttämöltä alkaa väistämättä etsiä linkkejä tähän päivään. Ja kyllä, päähenkilö Arganin kaltaisia luulosairaita ja helposti höynäytettäviä löytyy. Ja runsain mitoin löytyy höynäyttäjiäkin. Ihmisten terveydellä ja herkkäuskoisuudella rahastetaan laillisesti ja laittomasti.

Esityksessä on toki muitakin teemoja. Valta ja sen väärinkäyttö sekä rahanahneuden mukanaan tuoma kieroilu läpäisevät koko esitystekstin.

Jukka-Pekka Palon Argan on näyttämöllä kaiken aikaa muutamaa pikkulakäyntiä lukuun ottamatta. Palo liikkuu ärsyyntyneen, loukatun, huomiota kaipaavan ihmisen ja toisaalta käskyjä jakavan despootin väliä. Hahmo on itsekeskeisyydessään vaivihkaa ajautunut eri tahojen nokittavaksi. Kuvitellessaan sairastavansa kaiken maailman taudit ja hankkiessaan hoitoja niihin hän tulee pudonneeksi valheseittiin. Palo työstää intensiivisesti hölmöksi alentuneen herran, joka ei tunnista ympärillään kihisevää juonittelua.
Kreeta Salminen, Minttu Mustakallio ja Jukka-Pekka Palo (© Tuomo Manninen)

Minttu Mustakallion palvelijatar Toinetten sisääntulot ovat hillittömiä. Hän on nokkela, haistelee tilanteita tarkasti ja toimii määrätietoisesti auttaakseen Argonin tytärtä (Kreeta Salminen) saamaan rakastamansa miehen.

Argonin valitsema kosija on kuinkas ollakaan lääkäri. Katsomo on revetä, kun Petri Liskin sulhaskandidaatti saapuu näyttämölle isänsä (Jukka Puotila) kanssa. Parivaljakko on kuin tuikkiva tähtipari valeasiantuntijoiden pitkässä jatkumossa. Latinaliturgia hallitaan, se riittää.

Pirjo Luoma-aho (© Tuomo Manninen)
Pirjo Luoma-aho tekee erinomaisen riettaan kieroilijavaimon, joka saa lopussa näpeilleen. Kaikki järjestyy parhain päin kuten Molièren komedioissa on tapana.

Kun summaa näkemänsä, huomaa seuranneensa commedia dell'arten tyyppigalleriaa. Kansallisen Luuulosairas on viisaampi esitys kuin nopeasti katsoen arvaakaan. Enkä pane pahakseni, että se on riivatun hauska.

Jukka Puotila, Jukka-Pekka Palo ja Petri Liski (© Tuomo Manninen)

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Tie Mekkaan


Erilainen ihminen haastaa yhteisön

Athol Fugard: Tie Mekkaan. Suomennos: Liisa Urpelainen. Ohjaus: Jotaarkka Pennanen. Lavastus: Juha Mäkipää. Veistokset: Suvi Vasama. Valosuunnittelu: Jari Vuori. Puvustus: Emmi Vainio. Ensi-ilta Hämeenlinnan Teatterissa 14.3.2015.

Ritva Oksanen (© Terho Aalto)
Athol Fugardin(s. 1932) kirjoittama Tie Mekkaan on ehdottoman hyvä näytelmäteksti. Sen monikerroksisuuden kautta päästään kiinni hyvin erilaisiin teemoihin. Tiheä teksti pitää jännitteen yllä ja sen käänteet ovat yllätyksellisiä.

Tapahtumat kiertyvät ikääntyneen kuvanveistäjä Helenin elämän järjestelyn ympärille. Pihansa patsailla täyttänyt Helen pelkää kadottaneensa kuvien näkemisen taidon, ja fysiikkakin alkaa pettää. Häntä pidetään kummajaisena, mikä on johtanut erakoitumiseen.

Heleniin kiintynyt nuori opettaja Elsa, saapuu auttamaan. Toisaalta apuaan tarjoaa kylän pastori Marius. Auttajien näkemykset eroavat suuresti toisistaan ja niin saadaan vastavoimien taistelutanner aikaiseksi.

Jotaarkka Pennasen ohjaus luottaa tekstiin eikä lähde kikkailemaan. Yhteen iltapäivään ja sitä seuraavaan yöhön sijoittuvien tapahtumien imu on dialogin rytmityksessä.

Visuaalisuuden merkitys korostuu ja niinpä kynttilöiden ja Jari Vuoren valojen leikillä tuetaan esitystekstiä, jonka oleellinen osa ovat Suvi Vasaman työstämät patsaat.

Tie lupaan olla oma itsensä

Alun kuva on arkinen, Elsa (Kirsi-Kaisa Sinisalo) on ajanut koko päivän ja kiukuttelee. Hän on kuitenkin nähnyt tarpeelliseksi tehdä uuvuttava matka saatuaan epätoivoisen kirjeen Heleniltä. Hiertävää tilannetta selvitellään ja ystävyyden reunaehtoja koetellaan.

Sinisalon Elsa on vahva, ohjeita vyöryttävä hahmo. Ilmaisu jää paikoin turhan päällekäyväksi.
Ritva Oksasen Helen on itseensä käpertynyt ja anteeksipyytelevä. Hän touhottaa nöyrästi ollakseen vieraalle mieliksi.

Juuri ennen väliaikaa saadaan näyttämölle pastori Marius (Heikki Kinnunen). Tästä alkaa varsinainen vääntö Helenin loppuelämän suunnasta. Kuva laajenee Helenin menneisyyden paljastuksiin ja kodin ulkopuolelle, ihmisten asenteisiin ja ennakkoluuloihin. 
Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Heikki Kinnunen (© Terho Aalto)

Esityksen alusta asti aistin näyttämöllä jotain ristiriitaista. Iso näyttämö ei missään vaiheessa asetu mielessäni pieneksi huoneeksi, jollaiseksi teksti tilaa kuvaa. Viittauksenomaiset katto ja seinät eivät rajaa tilaa pihasta, jonne patsaat on pystytetty.

Toinen ristiriita liittyy Oksasen roolihahmoon. Ilmaisu ja tulkinta ovat kunnossa, vaikka ensi-illassa olikin vielä turhan paljon takertelua. Masennukseensa käpertynyt, homssuinen Helen ei ole uskottava, kun vahva silmämeikki ja hehkuvat kasvot kielivät jotain muuta.

Kinnunen  tekee pastori Mariuksen roolin vakuuttavasti. Vanhan miehen hahmo on kirjoitettu ristiriitaiseksi, ja Kinnusen läsnä oleva tulkinta tukee sitä vahvasti.

Se, että tapahtumat sijoittuvat eteläafrikkalaiseen kylään tekstin innoittajana olleen todellisen kuvanveistäjän vuoksi, ei ole merkityksellistä. Toisen rodun ja erilaisuuden vieroksunta on universaalia.  

Tie Mekkaan, symbolisesti tie lupaan olla sellainen kuin itsestä parhaalta tuntuu, on ehdottomasti katsomisen arvoinen näytelmä.

Hämeen Sanomat 17.3.2015

Aamu



Pianistin hymytön perhepotretti

Aamu. Preludi c-molli op. 10. Teksti ja ohjaus Michael Baran. Dramaturgia: Eva Buchwald. Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Viskari. Valo- ja videosuunnittelu: Kalle Ropponen. Äänisuunnittelu: Kristian Ekholm. Kantaesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 11.3.2015.
 
Seela Sella (© Tuomo Manninen)
Näyttämön valokeilassa on viimeistä piirtoa myöten täydellinen taiteilija, ja viistosti taustaseinällä hänen tarkkareunainen varjonsa. Väliverhon takana odottaa yleisö. Pian jäähyväiskonserttiaan soittamaan astuva Alma Knif purkaa ramppikuumeen valtaamana tuntojaan.

Kansallisteatterin Aamu-näytelmä kuvaa maailmankuulun pianistin suhdetta taiteeseen ja omiin tyttäriin kautta linjan valon ja varjon kautta. On paljas ja piilossa oleva. 

Alman tunteet ovat aina taipuneet vain taiteelle. Hänen elämänsä merkitykset kiinnittyvät sormituksiin koskettimilla, sointuihin ja juoksutuksiin. Äidiksi Almasta ei ole ollut.
Michael Baranin teksti painelee yksin jätettyjen tytärten kipupisteitä, mutta jättää äidin todelliset motiivit paljastamatta.  

Keltasävyisessä taiteilijalämpiössä puhutaan taiteesta, luomisen tuskasta ja elämän tarkoituksesta.  

Kielirekisterin törmäyksiä

Näytelmän tunnelma jäähyväiskonsertin alla on hektinen. Alina (Terhi Panula) on toimittaja ja yrittää tehdä äidistään henkilöhaastattelua. Aura (Cecile Orblin) on säveltänyt äitinsä konserttiin preludin, johon tekee tuskaantuneena viimehetken korjauksia.
 
Terhi Panula (© Tuomo Manninen)
Dramaturgisesti esitys antaa tytärten taustoittaa Alman toimintaa turhan paljon, sillä kuvailut syövät yllätyksellisyyttä. Seela Sellan Alma ilmestyy paikalle tiukassa nahkapuvussa ja piikkikorkoisissa kiiltonahkasaappaissa. Ikäänsä vieroksuva diiva on juuri niin kolea kuin on kuvattu. 

Panulan ja Sellan dialogi on eloisaa, vaikka tähden koppava ja piikittelevä sanailu onkin paikoin epäuskottavaa. Orblinin Aura on mielenkiintoinen, rauhaton hahmo, mutta roolityö tuntuu pakotteiselta.

Baran käyttää kielen erilaisia rekistereitä. Monologien psykologisen syvä pohdinta törmää dialogeissa arjen ilmaisuihin, jopa puujalkavitseihin. Nämä törmäykset ovat hämmentäviä eikä niiden merkitys täysin avaudu.

Oman mausteensa naiskolmikon äiti-tytär -pohdintoihin tuo paikalle saapuva putkimies, joka rustaa vihkoon runoja. Heikki Pitkänen tekee mainion rennon filosofoivan duunarin. 

Pianistin perhepotretti on hymytön ja esittää kysymyksiä, joihin kukaan ei vastaa. Uuden alun, äidin ja tytärten kohtaamisen mahdollisuus mainitaan moneen kertaan, mutta teksti jää pyörimään omaa ympyräänsä.


Julkaistu Hämeen Sanomissa 17.3.2015