lauantai 28. helmikuuta 2015


Hämeen Sanomat 28.2.2015
Karnevalistinen Venäjän ruumiinavaus

Pirkko Saisio ja Jussi Tuurna: Slava! Kunnia. Oligarkkien ooppera. Ohjaus: Laura Jäntti. Lavastus: Kati Lukka. Puvut: Tarja Simonen. Musiikki: Jussi Tuurna. Koreografia: Jouni Prittinen. Valosuunnittelu: Morten Reinan. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 25.2.2015.

Marja Salo ja Timo Tuominen (© Stefan Bremer)
Kansallisteatterin lavalla tehdään suuren ja mahtavan Venäjän ruumiinavaus. Pirkko Saision ja Jussi Tuurnan näytelmä Slava! soi kyseenalaista kunniaa naapurimaallemme.

Jos joku olisi kertonut etukäteen kaikki ne rönsyt, joita näytelmä villinä kasvaa, olisin uumoillut esityksen rispaantuvan riekaleiksi.

Niin ei käy, siitä huolimatta, että kokonaisuus on näytelmää näytelmässä ties kuinka monenteen kerrokseen. 

Kuluva aika on tämä päivä, jossa pyykkilautavatsainen Volodja (Timo Tuominen) viheltää pilliin ja kirjoituttaa historian uusiksi oppikirjoja myöten. Vanhat kirjat palavat rovioilla.

Vallan muureilla on käskyjä jaettu kautta aikain. Lavalle marssitetaan Iivana Julma ja Katariina Suuri, mutta myös Kim Jong Un, eikä verenvuodatuksella ole määrää.

Bluesbrothers-veljesvaljakko Popeda (Juha Muje) ja Obeda (Puntti Valtonen) toimivat siloposkisen lihaskimppu Volodjan juoksupoikina. 

Väliin he turhautuvat ja kommentoivat sopimattomia kohtauksia tai väärää tyylilajia ja kuiskivat yleisölle ajatuksiaan. Vieraannutusta viljellään brechtiläisittäin runsaalla kädellä.

Pikkupioneerit Popeda ja Obeda. Juha Muje ja Puntti Valtonen (© Stefan Bremer)
Teksti leikkii ja on äärimmäisen vakava. Se ravistelee historian lehdiltä tuttuja muruja tämän päivän kontekstiin ja kutoo sitkeän juoniverkon, joka on pelottava.

Näytelmä on kannanotto, vahva julistus ja karmean tulevaisuuden kuva, jossa operoi monistettu Volodja. Oikea on kuollut liian moniin botox-pistoksiin.


Täyslavallinen sykkivää uhkaa, hilpeästi

Saisio on ollut ennustajaeukko, sillä tämä näytelmä on kirjoitettu ennen viimeaikaisia tapahtumia.

Slaavilaisen melankolian notkelmissa juodaan vodkaa ja lauletaan. Äidit itkevät eri syistä kadonneita poikiaan ja poliittinen koneisto rasvaa rattaitaan oligarkit kainalossa. 

Monistetut Volodjat (© Stefan Bremer)
Suuren maan rajoilla vyöryvät tankit ja mediaan syötetään Bolshoi-baletin poikien tepsuttamaa uutisvirtaa. Kaikkien vaalikampanjoita tuetaan sopivasti, jotta narut pysyvät hyppysissä. Pian koko maailma puhuu venäjää.

Jussi Tuurnan musiikki puristaa historian virtaa kunkin aikakauden muottiin, mutta karkailee välillä maukkaasti omille teilleen. Kuoro laulaa komeasti ja soolonumerot pysäyttävät.

Kati Lukan lavastama näyttämö sykkii intensiivisesti värikylläisen valaistuksen sylissä.

Näytelmä on hyvin suunniteltu selviytymisrata, jossa katsojalta edellytetään tarkkaavaisuutta vieheiden määrän vuoksi. Hilpeyttä sirotellaan hirmutekojen päälle.

Ja mitä tekevät näyttämöllä Conchita Wurst (Janne Marja-aho) ja Gerard Depardieu (Juhani Laitala)? Se pitää jokaisen käydä itse katsomassa. 

Laura Jäntin ohjaaman esityksen näyttelijät ovat herkästi viritettyjä, joukkokohtaukset huikaisevasti asemoituja ja rytmi rikkumaton. 

Heikkoa lenkkiä ei löydy. Tuomisen vetovoimainen Volodja hengittää vimmaisesti kaikkien niskaan. Botox-kasvoinen mies tihkuu adrenaliinia ja panee Tiina Weckströmin Julia Teen, kuten kaikki muutkin, tanssimaan tahtipuikkonsa mukaan. 

#Slava #Kansallisteatteri #loistavateatteri

Tiina Weckström (© Stefan Bremer)



keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Mielipuolen päiväkirja


Järkevän tukijalkaa sahataan komeasti

Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä: Mielipuolen päiväkirja. Perustuu väljästi Nikolai Gogolin kertomuksiin Nenä ja Hullun päiväkirja. Ohjaus: Esa Leskinen. Lavastus ja puvustus: Janne Siltavuori. Valosuunnittelu: Tomi Tirranen. Videosuunnittelu: Mika Haaranen. Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen. Rooleissa: Vesa Vierikko, Robin Svartström, Minna Suuronen ja Taisto Oksanen. Kantaesitys Ryhmäteatterissa 12.2.2015.

Vesa Vierikko ja Taisto Oksanen (© Mitro Härkönen)
Jatkuvaan kasvuun uskovat markkinat haluavat levittyä kaikkialle ja digitalisoida jopa Kalaharin autiomaan. Maapallon joka kolkassa on päästävä sukeltamaan kissavideoiden ja hullunkuristen selfie-kuvien virtaan.

Jäähdytyslaitteita valmistava Cooltech räpiköi markkinapaikastaan kiihtyvän kilpailun keskellä. Johto suoltaa suorittavalle tasolle ketteriä organisaatiomalleja ja huutaa positiivisuuden perään. 

Toimistossa nostatetaan ilmapiiriä laulaen, ja puuskutetaan yrityksen talous nousuun. Kiitokseksi työ ulkoistetaan.

Mielipuolen päiväkirjan alkutekstit varoittavat yhdistämästä näkemäänsä todellisen maailman tapahtumiin tai ihmisiin. Esitys vilisee tuttuja ihmisiä ja tutunoloisia tilanteita. 

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän tekstin pohjana oleva Gogolin Nenä on muuntunut kadonneeksi tukaksi ja Hullun päiväkirja päähenkilön rakennusaineiksi. 

Nenä teki järjettömästä järkevää, Ryhmiksen esitys heittää kuperkeikkaa molempiin suuntiin. Yleisesti järkevänä pidetyltä sahataan vimmatusti tukijalkaa poikki ja toisaalta loikitaan pähkähullun tavoin kohti absurdia.

Ei siis sovi ihmetellä juoruilevia konttorikoneita eikä bisnesmaailman omituisia koukeroita, joiden lumoon virallinen uutisointi on langennut.

”On sitä kummempaakin maailmassa sattunut”, roolihahmot toistavat. Ja katsoja voi vain vilkaista ympäröivää maailmaa.


Tukka vie mennessään

Esitys alkaa tarkoitetun uuvuttavalla monologilla, jossa Excel-osaaja Ivan Putkosen aamusta on varastettu 11 minuuttia. Kiinalaisvalmisteinen herätyskello on pettänyt. 

Vesa Vierikko (© Mitro Härkönen)
Raukeutta kestää ja kestää. Pääseekö tuo mies ikinä työpaikalleen? Kyllä pääsee ja siitä esitys ottaa vauhtia.

Putkonen uurastaa Cooltechin laskenta-assistenttina ja odottaa ylennystä hetkenä minä hyvänsä. 

Yhtenä päivänä hän huomaa tukkansa häipyneen. Miehen identiteetti alkaa horjua. Tukka sen sijaan jatkaa toisaalla matkaansa nousujohteisesti aina Microsoftin toimitusjohtajaksi asti. 

Näytelmä on Vesa Vierikon 35-vuotisjuhlaesitys. Ja voi vietävä, millaista näyttelijänjuhlaa saa katsella. 

Vierikon Putkonen on hellyttävä kompuroivana toimistorottana, joka imee virtaa unelmista ja leijailee kepeästi työkaveriinsa Kirstiin rakastuneena tomppelina. 

Kun Vierikko hyppää tukkansa rooliin, ei mikään mahti pysty kolhaisemaan lipeväkäytöksistä voittajaa. 

Taisto Oksanen virittyy komeasti niin toimiston yksiviivaisena Mönkkösenä kuin Bill Gatesina, ja rooleja riittää toistakymmentä. 

Roolirumbaa on myös Minna Suurosella ja Robin Svarströmillä, jotka tekevät varmaa työtä.  Svartsrömin kitukasvuinen vasemmistolainen on tv:n haastattelutuokion herkkupala kuvatessaan nykymenoa piirroshahmo Kelju K. Kojootin juoksuun rotkon yllä. Juostaan, vaikka maata ei enää ole jalkojen alla.

Ryhmiksen esitys on hauska, koskettava, rienaava, kyseenalaistava ja hirmuisen traaginen.

Esa Leskisen ohjaama esitys istuttaa katsojan vinoon uutisvirtaan ja pakottaa kääntämään kriittisen katseen omiin asenteisiin. Katastrofin reunalla polkeva vire ei ole opettava vaan kyseenalaisen hulluuden kautta etsitty.

Poliisien aika menee omien toimien tutkintaan. Robin Svartström ja Minna Suuronen.
Minna Suuronen







maanantai 16. helmikuuta 2015

Operaatio Prinsessa



Kannattaako prinssiä odottaa sata vuotta?
Yleisö prinsessa Gunillan opastajana

Olka Horila ja Mari Lehtonen: Operaatio Prinsessa. Ohjaus: Olka Horila. Lavastus: Annukka Pykäläinen. Valot: Sami Rauhala. Pukusuunnittelu: Tiina Joutsen. Rooleissa: Mari Lehtonen, Katja Peacock, Pinja Hahtola ja Maija Siljander. Kantaesitys Riihimäen Teatterissa 7.2.2015.

Mari Lehtonen (© Aki Loponen)
Olka Horila ja Mari Lehtonen ovat sukineet vanhat klassikkosadut kasaan ja panevat pienet katsojat ratkomaan niiden kautta prinsessa Gunillan ongelmaa: Mikä on prinsessan tärkein tehtävä? 

Riihimäen Teatterin Operaatio Prinsessa nappaa katsojansa mukaan jo eteisaulassa. Näyttelijät ovat siellä puolittain rooliasuihinsa pukeutuneina ja ottavat kontaktia ja vastailevat kysymyksiin. Jokainen lapsi on saanut myös oman prinsessakruunun päähänsä.

Sitten mennään saliin. Lämmittelyä näyttelijöiden ja katsojien välillä jatketaan. Tarkistetaan että jokainen näkee, jos ei, niin kipaistaan hakemaan koroketyyny.

Näyttelijät esittelevät itsensä ja roolinsa sekä kommentoivat hieman ulkoista olemustaan. Näin paljastetaan kulissientakaista maailmaa.

Katsomovalot himmenevät ja Olka Horilan ohjaama esitys alkaa. 

Prinsessa Gunilla (Mari Lehtonen) herää syntymäpäiväänsä. Hän on nyt täysi-ikäinen. Valtakunnan protokollan mukaan prinsessan on tämän päivän aikana hoksattava, mikä on hänen tärkein tehtävänsä. Jos hän onnistuu, saa valtakunta uuden hallitsijan. Jos ei, niin äitipuoli (ilkeä!) jatkaa tyrannina.

Mari Lehtonen, Maija Siljander ja Katja Peacock (© Aki Loponen)

Spontaania vuorovaikutusta

Kaikenlaisia kysymyksiä nousee heti prinsessan heräämisestä lähtien. Mikä on aamuisin ihaninta? Minkä puvun valitsisi päälleen? 

Helposti löytyvien vastausten jälkeen näyttelijät/roolihahmot kysyvät asioita, joita on hieman pohdittava. 

Näyttelijätärnelikko kuljettaa tarinaa mainion hyväntuulisesti ja luontevasti, lasten antamien ohjeiden mukaan. Komiikkaa viskataan maukkaasti mukaan ja vauhtiakin riittää.

Ei ole juuri teennäiseltä tuntuvia hetkiä, sillä lapset huutelevat ajatuksiaan spontaanin tuntuisesti, ja ne otetaan näyttämöllä innostuneesti vastaan. 

Etäisetkin ehdotukset noteerataan, joten kenenkään ei tarvitse nolostua. Esimerkiksi Batmaniin ihastunut pikkukaveri tarjosi idoliaan lähes joka tilanteen ratkaisijaksi. Hänen ehdotuksiaan käsiteltiin hienosti, vaikka ne eivät ihan juonenkuljetukseen sopineetkaan.

Ansiokkaan vuorovaikutuksellisen teatterin tavoite on tietysti muutakin kuin jutustella yleisön kanssa. 

Operaatio Prinsessa usuttaa katsojansa miettimään sitä, kuinka valintoja pitäisi tehdä.
Onko järkeä odottaa sata vuotta prinssiä? –Ei ole, lapset huutavat. 

Prinsessa Ruusunen, Lumikki ja Tuhkimo tulevat omine ehdotuksineen, eikä heidän arvoaan horjuteta, vaikka Gunillalle heidän neuvoistaan ei olekaan ratkaisuksi. 

Annukka Pykäläisen pelkistä verhoista ja puukirstusta rakentuva lavastus riittää paikasta toiseen siirtymiin. Puvustus (Tiina Joutsen) tarjoilee väriä ja prinsessahörsyä ihailtavaksi ja Sami Rauhalan valot heittävät hetkiin sävyjä.

Koulut ja päiväkodit voivat tilata esitystä. Ensi-iltayleisön reaktioiden perusteella näin kannattaa tehdä.

Katja Peacock, Pinja Hahtola ja Mari Lehtonen (© Aki Loponen)

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Sibelius – kohtalonyhteydet


 Hämeen Sanomat 14.2.2015

Schlaageriseppele Ilkka Heiskaselle

Heiskasen Sibelius hehkuu, mutta kokonaisuus jää muotopuoleksi

 


Antti Vihinen: Sibelius – kohtalonyhteydet. Ohjaus: Sakari Kirjavainen. Lavastus: Eira Lähteinen. Puvut: Elina Vättö. Valosuunnittelu: Hannu Suutari. Äänisuunnittelu: Janne Auvinen. Kantaesitys Hämeenlinnan Teatterissa 12.2.2015.

Ilkka Heiskanen ja Katariina Kuisma-Syrjä (©Tommi Kantanen)
Katson ennen esitystä teatterin lavalle, jossa on verhojen edessä pari pylvääntynkää ja tyhjät miesten kengät. Joku astuu pian noihin kenkiin ja miljöö on ylevä. 

Kun kuuntelen näytelmän lopussa pitkähköä Sibeliuksen monologia, ehdin ajatella, että näin juuri sinfonian, jonka viimeiset tahdit viipyvät vielä näyttämöllä.

Millainen oli matka tyhjistä kengistä kenkänsä riisuvan suurmiehen kuolemaan? Millaisia osia tähän sinfoniaan oli kirjoitettu? 

Alkusoitto: väliverhojen avauduttua esitellään lempeä kuva lempivästä pariskunnasta veden äärellä. Janne ja Aino, aina, kuten he sanovat.

Kiiltokuva rikotaan, Jannella on toinen elämä. Musiikki? Sekin, mutta sen lisäksi on taiteilijaelämä juominkeineen. Syntyy riitasointuja.

Seuraavana on kepeän leikittelevä osa, jonka avaa aikakauteen sopimaton sana, pillimehu. Mehun juojiksi Ainolaan ilmestyvät itseoikeutettuna Eino Leino, mutta lisäksi Pentti Saarikoski kivi (lue Kivi) kainalossaan sekä Arto Melleri taulunraamit kaulassaan. 

Mikko Töyssy, Tommi Rantamäki, Lasse Sandberg ja Ilkka Heiskanen ©Tommi Kantanen

Suomalaisen kulttuurin murusia

Katsojalle tarjoillaan suomalaisen kulttuurin murusia kielitaistelusta tyylitaisteluun. Takaseinän vesielementti vaihtuu graffiteiksi. Dialogissa vilahtaa fraaseja kevyestä musiikista ja viittauksia 80-luvun teatteriin. 

Gallen-Kallelan Symposion-tauluun liitetyt vitsitkin toistetaan. 

Aikamatkaan liittyy Mannerheimintieltä ratsunsa selästä karannut pulunpaskoma marsalkka (Matti Nurminen) keppihevosineen. Sinfoniaan saadaan isänmaallisuuden sävyjä, jotka tosin venytetään komiikan puolelle. On saatava Sibelius soimaan kännyköihin.

Antti Vihisen kirjoittama 150-vuotisjuhlanäytelmä on eriskummallinen tekstilajien kooste, jossa Ainolaan tupsahtavat vieraat määrittävät tyylin ja tempon.

Näyttämöllä saa seuratakseen säveltäjämestarin koko aikuiselämän niin yksilön, taiteen kuin yhteiskunnan näkökulmasta.

Mikko Töyssy, Ilkka Heiskanen ja Katariina Kuisma-Syrjä ©Tommi Kantanen

Kyseenalainen koominen

Sakari Kirjavaisen ohjaus on uskollinen tekstille, eli liioittelee silloin, kun hypätään komiikan rattaille ja tyylittelee traagisissa painanteissa. 

Eira Lähteisen seesteinen lavastus pylväineen, planeettoineen ja leijailevine laakeriseppeleineen tarjoaa erinomaisen tilan. Sen runsaita symbolisia elementtejä merkityksellistetään Hannu Suutarin valoin. 

Sodan värit loimottavat pylväissä ja keskitysleirin mustavalkoiset aidat sulkevat vankinsa. Laakeriseppeleet värjäytyvät kunkin aikakauden aattein.

Ilkka Heiskanen, hän hehkuu läpi näytelmän. Hän saa Mellerin Schlaageriseppeleen kaulaansa. Sormenpäitä myöten tehty roolihahmo on niin vahva, että kanssanäyttelijät jäävät väistämättä varjoon.

Ilkka Heiskanen ja Turkka Mastomäki ©Tommi Kantanen
Sibeliukselle on vain minä ja minun musiikkini. Heiskanen tekee valloittavan kevyesti luomisvoimaisen mestarin, haparoi epävarmana poliittisella maaperällä ja sukeltaa nuotit hukassa tummiin virtoihin mielipuolisen räytyvänä.

Mahlerin (Turkka Mastomäki) ja Sibeliuksen Ainolasta avaruuteen siirtyvässä dialogissa syntyy oivaa vetoa, mutta harmittavasti Mastomäen matalataajuinen ääni hukkuu ensi-illassa ja osa repliikeistä jää arvailun varaan. Tämä korjaantunee jatkossa.

Katariina Kuisma-Syrjä tekee koskettavan Ainon ja paikoin dialogi Janne kanssa on eloisaa.

Joukkokohtausten koomiset hahmot, niin suomalaiset kuin saksalaisetkin, jäävät minulle sisällöllisesti sekä ilmaisullisesti käsittämättömiksi. Alleviivaaminen ei toimi näyttämöllä koskaan.

Jos palaan sinfonia-analogiaan, niin esitys on kokonaisuutena muotopuolinen. En ole varma, mitä se haluaa kertoa. Sibelius – Kohtalonyhteydet -nimi usuttaa tarttumaan taiteilijakohtaloihin, mutta säie on kovin hauras.   

Musiikki on kaiken aikaa läsnä, sen voimaa ja muotoa ei voi rikkoa.


sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Särkelä itte

Hämeen Sanomat 28.2.2015


Tuttua ja turvallista kansankomediaa

Ilmari Turja: Särkelä itte. Ohjaus: Jussi Helminen. Lavastus ja puvut: Minna Välimäki. Valosuunnittelu: Harri Peltonen. Äänisuunnittelu: Sami Järvinen. Ensi-ilta Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämöllä 24.1.2015.

Mikko Jurkka ja Taisto Reimaluoto © Tarmo Valmela
Jos pitää mustavalkoisten suomifilmien komiikasta, kannattaa suunnata kohti Lahden kaupunginteatteria. 

Ilmari Turjan kirjoittama Särkelä itte on uskollinen vanhoille versioille. Näytelmä lepää sutkautusten, väärinymmärryksien ja karrikoitujen tyyppien varassa. 

Omalla työllään savikippojen tekemisen ääreltä tiilitehtailijaksi vaurastunut Särkelä näkee maailman vain omasta näkökulmastaan. Hän määrittelee, mikä on oikein ja väärin ja kuinka kenenkin on toimittava.

Särkelää on totuttu kuvailemaan pelkästään äksynä isäntänä, mutta jos haluaa kaivaa tekstistä jotain tähän päivään istuvaa, niin itsekkäitä tyyppejä on riittämiin. 

Se, kuinka Särkelän itsekeskeisyys taltutetaan, ei nykynäkökulmasta ole päivänvaloa kestävä. Jussi Helmisen ohjausta onkin katsottava yhden aikakauden genre-esimerkkinä. 

Minna Välimäen lavastus on selkeä suuri sali, josta avautuu näkymä skismaa tuottavalle sillalle.


Tyyppigalleria koossa

Liisa Loponen ja Jarkko Miettinen © Tarmo Valmela
Näytelmän tyyppigalleria on komedioille tutunoloinen. Särkelän talossa on yksi jääräpää (Särkelä), yksi nokkela nuori nainen (tytär), yksi höpsö (kotiapulainen) ja yksi taikauskoon hurahtanut hysteerikko (vaimo). Vierailijoiksi saadaan komea sulhaskandidaatti, ymmärtäväinen kunnanlääkäri ja omia saataviaan peräämään tullut tuohikonttiukko, jonka viisaus on piilossa resuisen olemuksen ja omintakeisen käytöksen alla.

Lähes jokainen käy lurittamassa flyygelillä pienen pätkän, millä kerrotaan roolihahmon mieltymyksistä.

Näytelmä elää tai jää mitäänsanomattomaksi näyttelijäntyön kautta. Turjan tekstiä ei voi tulkita monella tavalla. 

Mikko Jurkka puhkuu Särkelänä ensimmäisen puoliskon uskottavasti. Hän sanoo ei, ei ja ei kaikille muutoksille. 

Kun Särkelää pyydetään lainaamaan flyygeliään uuden sillan avajaisjuhlaan, saadaan se kissan häntä, jota vedettäessä jukuri  pannaan juonimalla niin pyörtämään kielteinen vastauksensa kuin muutenkin seinää vasten.

Taisto Reimaluodon vanha isäntä kontteineen ja omine eväineen on hienostoa hämmentävä kummajainen, ja tämän roolihahmon esittämisen Reimaluoto taitaa.

Teemu Palosaaren tohtorissa on mukavaa kepeyttä ja Satu Säävälä heittää palvelijattaren roolin hersyvän ronskisti yli.

Sen sijaan rouva Särkelän (Laura Huhtamaa) omituisesti huitova hahmo vie liikaa huomiota eikä tule täysin perustelluksi.

Lopussa kaikki erimielisyydet on ratkottu ja ongelmat puitu. Maailma näyttää autereiselta.
Ei tämä näytelmä kaadu näyttelijäntyöhön, mutta valintana suuren näyttämön esitykseksi se panee pohtimaan.
Satu Säävälä ja Taisto Reimaluoto © Tarmo Valmela