keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Tie Mekkaan


Erilainen ihminen haastaa yhteisön

Athol Fugard: Tie Mekkaan. Suomennos: Liisa Urpelainen. Ohjaus: Jotaarkka Pennanen. Lavastus: Juha Mäkipää. Veistokset: Suvi Vasama. Valosuunnittelu: Jari Vuori. Puvustus: Emmi Vainio. Ensi-ilta Hämeenlinnan Teatterissa 14.3.2015.

Ritva Oksanen (© Terho Aalto)
Athol Fugardin(s. 1932) kirjoittama Tie Mekkaan on ehdottoman hyvä näytelmäteksti. Sen monikerroksisuuden kautta päästään kiinni hyvin erilaisiin teemoihin. Tiheä teksti pitää jännitteen yllä ja sen käänteet ovat yllätyksellisiä.

Tapahtumat kiertyvät ikääntyneen kuvanveistäjä Helenin elämän järjestelyn ympärille. Pihansa patsailla täyttänyt Helen pelkää kadottaneensa kuvien näkemisen taidon, ja fysiikkakin alkaa pettää. Häntä pidetään kummajaisena, mikä on johtanut erakoitumiseen.

Heleniin kiintynyt nuori opettaja Elsa, saapuu auttamaan. Toisaalta apuaan tarjoaa kylän pastori Marius. Auttajien näkemykset eroavat suuresti toisistaan ja niin saadaan vastavoimien taistelutanner aikaiseksi.

Jotaarkka Pennasen ohjaus luottaa tekstiin eikä lähde kikkailemaan. Yhteen iltapäivään ja sitä seuraavaan yöhön sijoittuvien tapahtumien imu on dialogin rytmityksessä.

Visuaalisuuden merkitys korostuu ja niinpä kynttilöiden ja Jari Vuoren valojen leikillä tuetaan esitystekstiä, jonka oleellinen osa ovat Suvi Vasaman työstämät patsaat.

Tie lupaan olla oma itsensä

Alun kuva on arkinen, Elsa (Kirsi-Kaisa Sinisalo) on ajanut koko päivän ja kiukuttelee. Hän on kuitenkin nähnyt tarpeelliseksi tehdä uuvuttava matka saatuaan epätoivoisen kirjeen Heleniltä. Hiertävää tilannetta selvitellään ja ystävyyden reunaehtoja koetellaan.

Sinisalon Elsa on vahva, ohjeita vyöryttävä hahmo. Ilmaisu jää paikoin turhan päällekäyväksi.
Ritva Oksasen Helen on itseensä käpertynyt ja anteeksipyytelevä. Hän touhottaa nöyrästi ollakseen vieraalle mieliksi.

Juuri ennen väliaikaa saadaan näyttämölle pastori Marius (Heikki Kinnunen). Tästä alkaa varsinainen vääntö Helenin loppuelämän suunnasta. Kuva laajenee Helenin menneisyyden paljastuksiin ja kodin ulkopuolelle, ihmisten asenteisiin ja ennakkoluuloihin. 
Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Heikki Kinnunen (© Terho Aalto)

Esityksen alusta asti aistin näyttämöllä jotain ristiriitaista. Iso näyttämö ei missään vaiheessa asetu mielessäni pieneksi huoneeksi, jollaiseksi teksti tilaa kuvaa. Viittauksenomaiset katto ja seinät eivät rajaa tilaa pihasta, jonne patsaat on pystytetty.

Toinen ristiriita liittyy Oksasen roolihahmoon. Ilmaisu ja tulkinta ovat kunnossa, vaikka ensi-illassa olikin vielä turhan paljon takertelua. Masennukseensa käpertynyt, homssuinen Helen ei ole uskottava, kun vahva silmämeikki ja hehkuvat kasvot kielivät jotain muuta.

Kinnunen  tekee pastori Mariuksen roolin vakuuttavasti. Vanhan miehen hahmo on kirjoitettu ristiriitaiseksi, ja Kinnusen läsnä oleva tulkinta tukee sitä vahvasti.

Se, että tapahtumat sijoittuvat eteläafrikkalaiseen kylään tekstin innoittajana olleen todellisen kuvanveistäjän vuoksi, ei ole merkityksellistä. Toisen rodun ja erilaisuuden vieroksunta on universaalia.  

Tie Mekkaan, symbolisesti tie lupaan olla sellainen kuin itsestä parhaalta tuntuu, on ehdottomasti katsomisen arvoinen näytelmä.

Hämeen Sanomat 17.3.2015

Aamu



Pianistin hymytön perhepotretti

Aamu. Preludi c-molli op. 10. Teksti ja ohjaus Michael Baran. Dramaturgia: Eva Buchwald. Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Viskari. Valo- ja videosuunnittelu: Kalle Ropponen. Äänisuunnittelu: Kristian Ekholm. Kantaesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 11.3.2015.
 
Seela Sella (© Tuomo Manninen)
Näyttämön valokeilassa on viimeistä piirtoa myöten täydellinen taiteilija, ja viistosti taustaseinällä hänen tarkkareunainen varjonsa. Väliverhon takana odottaa yleisö. Pian jäähyväiskonserttiaan soittamaan astuva Alma Knif purkaa ramppikuumeen valtaamana tuntojaan.

Kansallisteatterin Aamu-näytelmä kuvaa maailmankuulun pianistin suhdetta taiteeseen ja omiin tyttäriin kautta linjan valon ja varjon kautta. On paljas ja piilossa oleva. 

Alman tunteet ovat aina taipuneet vain taiteelle. Hänen elämänsä merkitykset kiinnittyvät sormituksiin koskettimilla, sointuihin ja juoksutuksiin. Äidiksi Almasta ei ole ollut.
Michael Baranin teksti painelee yksin jätettyjen tytärten kipupisteitä, mutta jättää äidin todelliset motiivit paljastamatta.  

Keltasävyisessä taiteilijalämpiössä puhutaan taiteesta, luomisen tuskasta ja elämän tarkoituksesta.  

Kielirekisterin törmäyksiä

Näytelmän tunnelma jäähyväiskonsertin alla on hektinen. Alina (Terhi Panula) on toimittaja ja yrittää tehdä äidistään henkilöhaastattelua. Aura (Cecile Orblin) on säveltänyt äitinsä konserttiin preludin, johon tekee tuskaantuneena viimehetken korjauksia.
 
Terhi Panula (© Tuomo Manninen)
Dramaturgisesti esitys antaa tytärten taustoittaa Alman toimintaa turhan paljon, sillä kuvailut syövät yllätyksellisyyttä. Seela Sellan Alma ilmestyy paikalle tiukassa nahkapuvussa ja piikkikorkoisissa kiiltonahkasaappaissa. Ikäänsä vieroksuva diiva on juuri niin kolea kuin on kuvattu. 

Panulan ja Sellan dialogi on eloisaa, vaikka tähden koppava ja piikittelevä sanailu onkin paikoin epäuskottavaa. Orblinin Aura on mielenkiintoinen, rauhaton hahmo, mutta roolityö tuntuu pakotteiselta.

Baran käyttää kielen erilaisia rekistereitä. Monologien psykologisen syvä pohdinta törmää dialogeissa arjen ilmaisuihin, jopa puujalkavitseihin. Nämä törmäykset ovat hämmentäviä eikä niiden merkitys täysin avaudu.

Oman mausteensa naiskolmikon äiti-tytär -pohdintoihin tuo paikalle saapuva putkimies, joka rustaa vihkoon runoja. Heikki Pitkänen tekee mainion rennon filosofoivan duunarin. 

Pianistin perhepotretti on hymytön ja esittää kysymyksiä, joihin kukaan ei vastaa. Uuden alun, äidin ja tytärten kohtaamisen mahdollisuus mainitaan moneen kertaan, mutta teksti jää pyörimään omaa ympyräänsä.


Julkaistu Hämeen Sanomissa 17.3.2015