lauantai 26. syyskuuta 2015

Nummisuutarit Kansallisteatteri




 Uskollinen ja uskoton Nummisuutarit

Aleksis Kiven Nummisuutarit. Sovitus Janne Reinikainen ja Eva Buchwald. Lavastus: Kati Lukka. Pukusuunnittelu Tarja Simonen. Musiikki Timo Hietala. Valosuunnittelu Max Wickström. Koreografia Milla Koistinen. Ensi-ilta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 23.9.2015.

Aku Hirviniemi @ Stefan Bremer
Janne Reinikaisen Nummisuutarit jakaa taatusti katsojakunnan mielipiteet. Päällisin puolin näyttää siltä, että esitys on erittäin uskoton alkuperäistekstille. Aleksis Kiven yltiöpäinen ajattelu pyörähtelee kuitenkin näyttämöllä sen verran vahvasti, että uusi muoto olkoon tervetullut.

Auringonkajossa varjoina liikkuva kyläyhteisö palttoineen ja lierihattuineen luo heti alussa maagisen tunnelman. Hurmoksellisen uskonnollinen tutina ja eroottinen lataus ovat Eskon toiminnan pohjana. Isältä  (Juhani Laitala) saatu leijonapaita ja -kaulakääty saattelevat suomipojan rehvakkaasti maailmalle.

Nummisuutareista on muovattu mitä ajankohtaisin ja yhteiskunnallisin. Rytmitys liikkuu riehakkaan ja viipyilevän välillä. Katsojalle tarjoillaan maailma houkutuksineen, vaaroineen ja seurauksineen.

Esko on perusjätkä, joka ei halua maailman muuttuvan. Hän kahlaa kuitenkin vuosisadan läpäisevän maailman, missä turmeltumaton ajattelu on naiiviutta. Etsittynä rosvona tienvarrelle on pystytetty Juha Sipilän kuva ja Kreetansa Esko menettää vierasta kieltä puhuvalle muukalaiselle.

Johannes Holopainen ja Paavo Kääriäinen @ Stefan Bremer
Kosioretkelle lähdetään 1800-luvun maisemissa ja Esko laulaa onnellisena tiluliinsä. Musiikki soi kuitenkin monen aikakauden tyylilajeina. Hääpari yllättää juhlakansan trendikkäästi erikoisella häätanssillaan. Hääpöydässä puhutaan Eskolle outoa kieltä ja oman puheenvuoronsa hän saa pitää suomeksi vasta luvan perään. Viina virtaa ja viivoja vedetään flyygelin kannelta, aikahyppyjä tehdään siis monella tasolla.


On hullunrohkeaa ottaa Eskon rooliin koko kansan koomikko. Olen saanut seurata Aku Hirviniemen näyttämökarismaa Riihimäen Nuorisoteatterin lavalta lähtien. Eikä se mihinkään ole kadonnut. Koomikkous ei ole syönyt taiteilijan hienovireisyyttä. Artikulaatiota voisi tarkentaa, mutta niin kokonaisvaltaisesti Aku hahmonsa tunneskaalaa vie, että saa puutteen anteeksi.

Visuaalisuudesta ei tingitä missään vaiheessa. Kati Lukan mestaroimassa lavastuksessa luodaan valoilla ja varjoilla, puvustuksella sekä Milla Koistisen koreografialla mestarillisia näyttämökuvia. Maailma on ylösalaisin, konkreettisesti päälaellaan olevaa mäntymetsää myöten. 

Materiaalia olisi toki voinut paikoin nipistää, sillä kuvaston ravi tuntuu välillä hukkuvan itseensä.

Kokonaisuus ei välttämättä ole ehjä, eikä liene sellaiseksi tarkoitettukaan. Jonkin verran kikkoja on leimailtu innostuksen vallassa liikaa. Ristiinpukeutumisen tarkkaa osoitetta en tavoittanut.

Hauska ja traaginen hakkaavat otsiaan yhteen ja lopputulos on karmea, mutta sama meno jää jatkumaan Eskon tuhotyön jälkeen, auringonkajossa tutistaan jälleen hurmoksellisesti. 
Tuomas Rinta-Panttila ja Leo Honkonen @ Stefan Bremer
Hämeen Sanomat

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Onnellisuuden tasavalta – Kansallisteatteri



 Onneen hinnalla millä hyvänsä

Martin Crimp: Onnellisuuden tasavalta. Suomennos ja ohjaus: Minna Leino. Lavastus: Kati Lukka. Pukusuunnittelu: Tarja Simonen. Rooleissa: Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Bkörkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov. Suomen kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 16.9.2015.

@ Tuomo Manninen
Pyhä perhe sukupolvineen ja jouluateria. Voisiko otollisempaa asetelmaa kaikkien tunteiden tirskahteluille olla?

Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta sykkii alkutahdeistaan lähtien kiehuvan mutalähteen tavoin. Roiskeita saavat niin läheiset kuin laajempi yhteisökin. Perhettä yhdistävä ymmärryksen ilmapiiri on säröllä ja juhla-aterialla riittää kateutta, pilkkaa ja ilkeilyä. Danten Helvetti on irti.

Ensimmäisen näytöksen juhla-ateria on symbolinen pitkän pöydän äärellä käyty viimeinen keskustelu. Perhekuviota rikkoo vierailulle saapuva Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman), joka on tullut kertomaan vaimonsa (Cécile Orblin) kitkerät terveiset perheelle. 

Väliajan jälkeen tyyli muuttuu. Siinä, missä perheyhteisöllä on ollut turvan ja onnen avaimet, on ne nyt luovutettu henkilökohtaisen onnen tavoitteluun. Tässä Kiirastulessa tyyli on vapaa ja keinoja riittää. Pöytä on raivattu ja rata on avoin.

On lupa tehdä mitä vaan, on lupa kirjoittaa oman elämän käsikirjoitus, on vapaus levittää jalat kelle vaan, on ylvästä diivailla kokemillaan traumoilla. Tunnustuksellisuudesta tulee kilpailuvaltti. Tunnustukset voi toki myöhemmin kumota ja painella eteenpäin.

Minä-kulttuuri potkii raa’asti ja raivaa tieltään heikommin horjahtelevat. 

Valta ottaa ja vie, se kyykyttää ja kylvää myrkkyään ovelan huomaamatta niin, että moni kuvittelee olevansa onnellinen, kenties jopa Paratiisissa.

@ Tuomo Manninen
Minna Leinon Kansallisteatteriin ohjaama esitys on miljoonista juonteistaan huolimatta erinomaisesti kasassa pysyvä kokonaisuus. Sen rytmi on kiinnostavasti kulmikas, se pitää imussaan. Eikä siitä pääse irti esityksen jälkeenkään, vaan näkemäänsä kelaa yhä uudelleen.

Kati Lukan tyylikkäässä lavastuksessa näyttelijät tekevät loistavaa työtä.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Muuttomiehet KOM-teatteri



Muuttomiesten kauhassa kiehuu maailmankaikkeus

Muuttomiehet. Teksti ja ohjaus Juha Hurme. Lavastus: Matti Rasi. Puvut: Henna Mustamo. Valot: Kari Vehkonen. Musiikki: Petra Poutanen-Hurme. Kantaesitys KOM-teatterissa 16.9.2015.

Juho Milonoff ja Eeva Soivio (© Noora Geagea)
Näyttämö on karu, vain valtavia muuttolaatikoita ja piano. Kaksi hahmoa istuu selin katsomoon ja juttelee niitä näitä. Sanojen merkityksiä heitetään ilmaan ja niillä leikitellään.

Alussa on siis sana. Toiminta käynnistyy, kun muuttolaatikoille pitäisi tehdä jotain. Arvonsa tuntevat ammattilaismuuttomiehet alkavat kuitenkin raahata niitä väärään suuntaan. Se selviää, kun paikalle tulee yksi muuttavista ihmisistä.

Juha Hurmeen teksti Muuttomiehet lähtee pienestä, kieppuu hersyvästi, tekee yllätyksellisiä käännöksiä ja lentää viimein hieman yllättäviinkin sfääreihin. 

Nimettömät roolihahmot, kaksi muuttomiestä, kolme muuttajaa ja yksi kuollut henkilö, liikkuvat ajassa ja paikassa ja haalivat lopulta koko maailmankaikkeuden kauhaansa. Siinä kiehuvat muun muassa ihmissuhteet, aatteet, uskonnot, leikit, itse aiheutettu ilmastonmuutos ja arki kahvipausseineen, saunoineen ja koskenkorvineen. 

Aihioita on niin paljon kuin ehtii näyttämöltä napata. Kurkotellaanko mahdottomaan? Osin käy niin, että tekstin kokonaishahmo häviää eivätkä kaikki palaset istu kitkatta paikalleen. Ennen kaikkea lopun yhteenvetomainen selittäminen syö tekstin vetovoimaa. Katsojana haluan itse oivaltaa ja tehdä johtopäätökset.

@Noora Geagea
Joitakin tekstienvälisyyksiä tyrkytetään myös turhan näkyvästi. Yksi roolihahmo kertoo haluavansa laulaa Tina Turnerina, mutta pitääkö miesnäyttelijän tulla loppukohtaukseen Tinaksi pukeutuneena? 

Näyttämöllä tuotettu musiikki on kaunista, mutta mitä lisäarvoa se tuo tekstiin? Anna mulle tähtitaivas muuttuu ensitahtien jälkeen joksikin muuksi, hauskaksi kyllä, mutta sen tehtävä jää arvoitukseksi. Loppulaulu on juuri sitä juonteiden yhteenvetoa, jonka dramaturgista merkitystä en täysin ymmärrä.

Näyttelijäntyö on KOM-teatterin taattua laatua. Eeva Soivion ja Juho Milonoffin muuttomiehet ovat sarkastisia ammattilaisia, joiden sanailu on kuplivan riemastuttavaa.

Pekka Valkeejärvi ja Laura Malmivaara (@Noora Geagea)
Laura Malmivaaran energisen naisen ja Pekka Valkeejärven teologin välille on luotu mainio materiaalinen kiista, jonka selvittely vie korskahdellen historian lehdille.

Vilma Melasniemen uranainen tuo suruhahmoisena mukanaan tuonpuoleisen, mistä Niko Saarelan Huippuvuorten tutkija mainiosti huhuilee.

Kerroksellisuus on näytelmän ydinmehua. Sitä on kaikessa, historiassa, tulevaisuudessa ja nykyhetkessä. Itse talokin, johon väki on muuttamassa, rakentuu näytelmän kuluessa pala palalta, printtaamalla. 

Ja ihmisissä, heissä vasta kerroksellisuutta onkin. Universaali ihmisyys on ruodittavaksemme heitetty.

 Hämeen Sanomat 20.9.2015

tiistai 8. syyskuuta 2015

DADA 99 Riihimäki


Leivotaan dada-pullaa ja hämmennetään todellisuutta

DADA 99 Riihimäki. Todellisuuden tutkimuskeskus Riihimäen Teatterissa. Konsepti: Johanna Hammarberg. Ohjaus: Johanna Hammarberg ja Maria Oiva. Valot: Sami Rauhala. Äänisuunnittelu: Kari Paukola. Ensi-ilta Riihimäen Teatterissa 5.9.2015.
 
@ Kari Paukola
Ensimmäisen maailmansodan uhan alla zürichiläisessä Cabaret Voltairessa syntyi taidesuuntaus dada, joka vastasi järjettömyydellä sodan julmuuteen. Dada eli liikkeenä vain lyhyen ajan ja muuntui sittemmin muun muassa surrealismiksi (Salvador Dali) ja oli nykytaiteen edeltäjä.

1960-luvulla dada kurkisteli yhteiskunnallisilla teemoillaan, mutta jäi silloinkin varsin marginaaliseksi ilmiöksi julistaessaan ”Art is dead, long live Dada”.

Todellisuuden tutkimuskeskus on tuonut Riihimäen Teatteriin esitystapahtumien sarjan, jossa yleisö on osa dadaistista esitystä. Aivan aluksi jokainen saa päähänsä leipurimyssyn ja rinnuksilleen esiliinan. Sitä seuraa käsky mennä käsien pesulle. 
 
Pitkällä pöydällä odottaa taikinan tekemiseen tarvittava materiaali elintarvikeväreineen, joten tuiki tavallista pullaa ei pääse alustamaan. Rakkaus ja taide -teeman mukaisten pullien pyörittelyn ja vääntelyn aikana leipurit keskustelevat annettujen ohjeiden löysässä otteessa.
Ympärillä tapahtuu alati monenmoista teatteritaiteeseen liittyvää. Jos havainnoi tarkkaan, huomaa olevansa osa kokonaisuutta, vaikuttavansa sen syntyyn. 

Johanna Hammarberg @ Kari Paukola
Taikinan kohotessa Johanna Hammarberg kertoo dadan historiasta.

Entä teksti, draamateksti? Muutama autenttinen dadaistinen, kielellisesti kaoottinen  katkelma kuullaan Katja Peacockin, Maija Siljanderin ja Matti Arnkilin esittäminä. Nähdään äänettömiä tanssikohtauksia ja sirkusakrobatiaa, mutta muutoin teksti syntyy opastajien ja osallistujien yhteistyönä. 

Jokaiseen esitykseen on pyydetty kaksi vierailijaa, joilla on senkertaiseen teemaan liittyvää asiantuntijuutta. Ensi-illan vieraina nähtiin elämäntaiteilija Olli Soini ja luokanopettaja ja vihreä poliitikko Sari Jokinen, jotka kertoivat omasta rakkaussuhteestaan taiteeseen. He olivat ennakkoon myös miettineet muutaman väittämän, joista osallistujat saivat pienissä ryhmissä vääntää kättä näyttämökahvilan pöydissä.

Mitä tällä esityksellä tavoitellaan? Ennen kaikkea dada rikkoo normeja, kaataa vallitsevia raja-aitoja, kyseenalaistaa ja yllättää. Kävikö tässä esityksessä niin?

Puheen pulinaa riitti kaiken aikaa, mutta provosoivimmat elementit tippuivat esityksen suunnittelijoilta. Puvustusta myöten koettiin hätkähdyksiä. 

Jos tuntee pettyneensä, siitä saa syyttää osin itseään. Kukaan ei estä heittäytymistä kokonaisuutta rikastuttavaan leikkiin. Kaikkiaan idea on raikas, jopa herkullinen.

Esityskertoja on kymmenen ja teema vaihtuu joka kerta. Seuraavassa esityksessä 10.9. ruoditaan teatterin kuolemaa.

Maija Siljander, Matti Arnkil ja Katja Peacock @Kari Paukola