Mummun saappaassa soi fox

Kun kohtaaminen on niin vaikeaa


Sirkku Peltola: Mummun saappaassa soi fox. Ohjaus: Anna-Maria Klintrup. Valosuunnittelu: Sami Rauhala. Äänisuunnittelu: Kari Paukola. Lavastus: Paula Koivunen. Pukusuunnittelu: Tiina Joutsen. Ensi-ilta Riihimäen Teatterissa 27.8.2016.
Maija Sippola, Katja Peacock ja Antti Jaakola ©Aki Loponen


Sirkku Peltolan näytelmä Mummun saappaassa soi fox sai ensi-iltansa vuonna 2002 ja sitä on sen jälkeen esitetty varsin tiuhaan niin ammatti- kuin amatööriteattereissa. Suosion syy löytyy näennäisen helposta tekstistä sekä näytelmän teemoista. Suomalaisen perusperheen arki on jokaiselle tuttua – ongelmineen kaikkineen.

Riihimäen Teatteri on napannut näytelmän 70-vuotisjuhlanäytelmäkseen. Ei siis glamouria, ei tempputeatteria, vaan estradilla näyttäytyy hyvin vaatimattomaan ilmiasuun rakennettu Mörttisen perhe. On lomautettu isä, kioskinmyyjä-äiti, nuoruuden kaaosta elävä tytär Janita ja alakouluikäinen poika Tarmo. Puhutaan niitä näitä, yleisiä totuuksia, pohditaan sukulaisten tekemisiä ja sitä, mennäkö mummin 80-vuotissynttäreille vai ei.

Pintapuheen taustalla käy melkoinen myllerrys. Jos ohutkin ongelmasäie kurottaa seinien sisälle, suhtaudutaan siihen asenteella ”kyllä se siitä”. Kohtaamisen ongelmat hiipivät perheeseen huomaamatta, mutta niiltä suljetaan silmät, niistä ei puhuta.

Mikä taustalla sitten myllertää? Maailma kiitää ohi hurjaa vauhtia, mikään ei ole niin kuin ennen. Tarmo-pojan hyvä todistus ei merkitsekään sitä, että kaikki on koulussa hyvin. Janitallakin on omat salaisuutensa. Nojatuolissaan kaukosäädin kädessä aikaa viettävä isä ei ole moneen aikaan käynyt talonsa puutarhassa. Äiti raahautuu töihin ja takaisin, ja sitten vaan ollaan, kun ei muutakaan osata.

Peltolan teksteissä on aina vahva koominen vire. Liioittelu kuuluu tyylilajiin. Anna-Maria Klintrupin ohjaama esitys viihtyy aika hillityllä linjalla. Niinpä ajoittain syntyy paikallaan tallaavaa ja väritöntä teatteria.

Neljän hengen voimin vedetty esitys kuvastaa ehkä teatterin niukkuuden aikaa. Toisaalta saman näyttelijän esittämät opettajan ja oppilaan roolit ristivalottavat koulun problematiikkaa.

Katja Peacockin äiti on asioiden edessä tasoitteleva ja hämmentymätön. Antti Jaakolan isän hermot ovat enemmän pinnalla. Näiden kahden dialogiin kaipasin enemmän sähäkkyyttä varsinkin alkupuolella, kun tapahtumia on kovin vähän.

Timo Ruuskasen Tarmosta tulee koominen jo sillä, että julmetun pitkä mies asettuu lapsen rooliin. Ruuskasen opettaja on esityksen hersyvin hahmo. Maija Siljanderin Janitalla ei ole paljon repliikkejä, mutta kehonkieli kertoo sitä enemmän. 

Käytävällä esityksen jälkeen kuulemani kommentti ”Kiva nähdä esitys jossa saa nauraa ja itkeä” kertonee, että liikutaan sellaisten asioiden äärellä, joista löytyy tunnetasolla heijastuspintaa.

Heijastuspintoja on useita. Kolmen sukupolven erilaisten elämänkuvioiden sovitteleminen yhteen on rankkaa. Aihe on alati ajankohtainen, sillä jokainen tunnistaa erilaisten kohtaamisten vaikeuden omassa elämässään.

Pirjo Puukko



 Hämeen Sanomat 30.8.2016





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Chicago

Metsäjätti

Hitler ja Blondi – SKT