sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Canth/Kansallisteatteri

Kansallisen Canth hukkuu aikakautensa ilmiöihin

Seppo Parkkinen: Canth. Ohjaus: Kaisa Korhonen. Lavastus: Kati Lukka. Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava. Musiikki: Hannu Kella. Valosuunnittelu: Kalle Ropponen. Äänisuunnittelu: Esa Mattila. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 23.11.2016.
 
Cécile Orblin © Stefan Bremer
Esirippu on jo nostettu, näyttämö valmiina lukuharjoitukseen. Kun valot himmenevät, näyttelijäkaarti saapuu, istuutuu pitkän pöydän ääreen ja esittäytyy roolihahmoissaan vuorotellen.  

Tästä avautuu Kaisa Korhosen ohjaama Canth, joka on kuin markkinatori. Tarjolla on Minna Canthin yksityiselämä sekä kirjallinen kilvoittelu aikakauden tyylien vaihdoksissa. Lisäksi kaupataan kahden helsinkiläisen näyttämön kisaa teksteistä ja tähtinäyttelijöistä, ja näyttelijöiden kisaa päärooleista, ja löytyy sieltä myös homoseksuaalisuuden koju.

Esitys lataa vuosilukuja ja kuljettaa historiapakettia, jossa vierailevat aikakauden näkyvät kulttuurihahmot aina Èmile Zolaa myöten. Realismin läpi kahlataan kohti naturalismia ja lopussa avataan symbolismin verhoa Tšehovin Lokki-näytelmän myötä.

Seppo Parkkisen kirjoittama teksti on liian täynnä. Jos aihealue on katsojalle vieras, saattaa näytelmän seuraaminen olla työlästä. Aiheen tuntevallekin runsaus vyöryy näkökulmineen ja henkilöhahmoineen kirjavana koosteena. Minna on kaiken aikaa läsnä, mutta hukkuu juoksutukseen.

Kati Lukan lavastus on runsaudelle suopea. Se antaa paikan yksityisyydelle, mutta vie myös sujuvasti Pariisiin muotisalonkien kangasmetrien äärelle.

Keventäviksi elementeiksi on lavalle pantu pyörähtämään sivurooleja. Olli Ikonen näyttelee Minnan äitiä, joka ryntäilee sopimattomasti laukomaan kommenttejaan Kuopion kangaskaupan tiskin takaa. Kristiina Haltun kujeilevasti esittämä Ida Aalberg tulee ja menee omien päämääriensä viemänä.

Minna Canthin kirjallinen toiminta 1800-luvun lopussa käynnistyi samoihin aikoihin kuin voimahahmo Kaarlo Bergbom (Jukka Puotila) ohjaili Suomalaisen Teatterin ohjelmistoa. Nainen kirjailijana oli kummajainen ja varsinkin, kun tarttui ajankohtaisiin ja polttaviin aiheisiin. Bergbomin rohkeus tuodaan hyvin esiin ja Puotila on roolissaan tarkkavaistoisen herkkä.

Cécile Orblin tulkitsee Minnaa kiihkeästi ja upeasti, mutta päällimmäiseksi jää hengästynyt olo.
Minna kirjoittaa, seuraa näytelmiensä esityksiä sekä tutustuu ja ihastuu Euroopassa syntyviin uusiin tyylisuuntiin. Canthin tekstien näyttämösovituskatkelmien kohdalla hämmästyy sitä, kuinka ajankohtaisia teemat ovat tänäänkin.

Esitys onkin parhaimmillaan juuri näiden katkelmien äärellä. Yhteiskunnan eriarvoisuus, naisen ja miehen tasa-arvo sekä erilaisuuden hyväksyminen eivät aiheina ole kadonneet mihinkään. Uuden ajan ihmisiä syntyy kaiken aikaa kirjaamaan epäkohtia, aivan kuten Minna teki. 


Hämeen Sanomat 26.11.2016

perjantai 18. marraskuuta 2016

Juurihoito Kansallisteatteri

Käytä hammaslankaa ja sano rakas


Miika Nousiainen: Juurihoito. Ohjaus ja dramatisointi: Aleksis Meaney. Lavastus: Katri Rentto. Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen. Valosuunnittelu: Kare Markkola. Äänisuunnittelu: Jussi Matikainen. Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 16.11.2016.
 
Markku Maalismaa ja Esa-Matti Long ©Tuomo Manninen
Pekka Kirnuvaaran hammasta pakottaa tutulla tavalla ja hän tietää, että nyt tarvitaan juurihoitoa. Hammaslääkärin vastaanotolla käynnistyy värikäs tapahtumasarja, joka mullistaa monen ihmisen elämää. Vakavamielisen lääkärin ja copywriterina toimivan Pekan sama sukunimi kuljettaa miehet aina maailman toiselle laidalle.

Miika Nousiaisen kirjoittamassa Juurihoito-näytelmässä avataan tulehtuneen hampaan kanavaa, jotta päästään hoitamaan kipupistettä. Sen rinnalla avataan muita kanavia, jotta saadaan näkyviin Pekan ja yllättäen rinnalle putkahtavien sukulaisten hämärä menneisyys.

Käsiohjelma kirjaa ydinkysymyksiksi: Kuka olet? Minne menet? Puudutetaanko? Kaksi ensimmäistä kuvaa näytelmän vakavaa virettä ja kolmas Nousiaiselle tuttua nurjan puolen koomista äkkikääntöä.

Pekka oli kolmen vanha, kun isä häipyi totaalisesti. Nyt on oma avioliitto katkolla ja mies tuntee epäonnistuneensa isänä ja miehenä. Alussa raotetaan hylkäämisen teemaa verkkaisesti, mutta kun Pekka saa näppeihinsä johtolangan pään, vauhti kiihtyy, määränpäät vaihtuvat ja tyyppigalleria kasvaa. Näyttelijäkaartikaan ei riitä vaan mukaan tempaistaan näyttämömiehet. 

Aleksis Meaneyn dramatisoima ja ohjaama esitys on vallaton tyylien sekoitus. Dialogipohjaiseen draamaan on ujutettu ikään kuin joulukalenteri. Jokaisen luukun takaa avautuu uusi yllättävä tyyli ja sisältö teemoineen. Katri Rentto on suunnitellut lavastuksen, jossa läpikuultavien seinämien rajaamat tilat avautuvat tehokkaasti uusiin tilanteisiin ja paikkoihin. Äänimaailma on rikas ja videokuva kuljettaa.

Näytelmään on kirjoitettu melkoinen määrä punchlineja. Näitä koomisia elementtejä on aseteltu paikoin niin, että katsoja tietää odottaa, että kohta se tulee. Väliin mahtuu myös lauluosuuksia, joista suoriudutaan erinomaisesti, ja solisteiksi nousevat jopa kenguru ja koala.

Näyttelijäntyö on hieman epätasaista. Esa-Matti Long vie Pekan roolin hämmentyneen oloisena läpi näytelmän. Markku Maalismaa rytmittää puheensa hienosti ja on verrattoman hupaisa kuivakkana hammaslääkärinä.

Kaksikon matkalle osuvia ihmisiä näyttelevät Pirjo Lonka, Annika Poijärvi, Petri Manninen ja Anna-Riikka Rajanen, joka on mielenkiintoinen uusi tuttavuus minulle.

Matka on mainio jana, jolle täplittyy elämän peruskysymyksiä. Onko rakkautta? Mitä pitää suvaita ja mitä antaa anteeksi. Mikä on tärkeää? Sen selvittämiseksi tulee tehdyksi aboriginaalien mieheksi tulemisen walkabout-riitti, jonka lopputulema on, että pitää käyttää hammaslankaa säännöllisesti ja sanoa useammin toiselle ääneen rakas.

Juurihoidon luukut aukeavat ©Tuomo Manninen



Hämeen Sanomat 18.11.2016

maanantai 14. marraskuuta 2016

Taju, Helsingin Kaupunginteatteri


 Kuinka lapsi rikotaan

Liisa Urpelainen: Taju. Ohjaus: Laura Jäntti. Lavastus: Antti Mattila. Musiikki: Eero Ojanen. Valosuunnittelu: William Iles. Äänisuunnittelu: Mauri Siirala. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 10.11.2016.
Ursula Salo ja Santeri Kinnunen ©Stefan Bremer

Keski-ikäinen nainen pääroolissa, lähdetään vaikka tästä. Tyko Sallisen Taju-tyttären maailma piirtyy säröineen kaikkineen upeasti Ursula Salon tulkinnassa. Salo heittelehtii Tajun eri ikäkausissa ja takoo Nikkilän mielisairaalassa kirjoituskoneellaan niin kauniin tarinan isäsuhteestaan, että seinätkin parkuvat. Taju Birgitta Tiara tuottaa tarinaa, jollaisen jokainen lapsi haluaisi vanhemmastaan kertoa.

Näyttämöllä todistetaan kuitenkin toisenlaista todellisuutta. Irja Salla, nimi jota Taju käytti kirjailijana, huojuu toden ja mielentakaisen väliä. Menneisyys makaa painavana otsalla, ja kaiken taustalla kaikuvat isän uhkaavan vaativat askeleet. Vaikka isä on tuhkattu ja hautaan saateltu, on hän läsnä ja mitätöi.

Kiitos Ursula Salo, roolityö saa hengittämään samaan tahtiin.

Liisa Urpilaisen kirjoittama näytelmä Taju ei konstaile Laura Jäntin ohjauksessa. Sirpaleisista kohtauksista solmiutuu melkoinen pienen tytön elämä, jossa suuri isä kahmii kaiken tilan ja murskaa muut.

Tyko (Santeri KInnunen) manipuloi ja talloo ihmisiä. Esikoistyttärensä arvostettu maalari on lähettänyt Tanskaan siskonsa hoidettavaksi. Helmi-vaimonsa (Iida Kuningas) hän pahoinpitelee fyysisesti sekä henkisesti. 

Kinnusen Tyko on silkkaa viiltelyä. Hän houkuttelee, pieksee ja laulaa ah niin pehmeästi ”Tuu tuu tupakkirullaa”. Harmi, että istuin sivukatsomossa, jonne näyttämön pylväikön takainen toiminta ei näkynyt. Voin vain kuvitella, kuinka taiteilija antoi siveltimensä juosta.

Taju Sallinen oli aluksi kuvataiteilija mutta siirtyi sittemmin kirjoittamaan. Hän matkasi Saksaan, jossa joutui keskelle sotaa. Näytelmä kuvaa värikkäästi sekasortoisen Euroopan omituisia alakulttuureja ja toisaalta tiukkaa natsimentaliteettia. Näissä kohtauksissa Rauno Ahonen ja Antti Lang työstävät ansiokkaasti useita rooleja, niin todellisia kuin Tajun mielen tuottamia.


Eero Ojasen musiikki piirtää miljööt ja tunnelmat. Kepeyttä rankkaan tarinaan syntyy soiton, tanssin ja laulun kautta. Flyygelin siirteleminen moneen otteeseen tuntuu turhalta.

Rauno Ahonen © Stefan Bremer
Useiden menetysten kautta Tajusta tulee ihmissuhteiden katkoja ja uusiin mahdottomiin suhteisiin syöksyjä. Pinnalla ovat vimma, pelko ja heittäytyminen niin hyvään kuin pelottavaan. Näytelmä on pala kulttuurihistoriaa, mutta ennen kaikkea se kuvaa tarkasti, kuinka lapsen elämä ovelasti rikotaan.