Taju, Helsingin Kaupunginteatteri

 Kuinka lapsi rikotaan

Liisa Urpelainen: Taju. Ohjaus: Laura Jäntti. Lavastus: Antti Mattila. Musiikki: Eero Ojanen. Valosuunnittelu: William Iles. Äänisuunnittelu: Mauri Siirala. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 10.11.2016.

Ursula Salo ja Santeri Kinnunen ©Stefan Bremer

Keski-ikäinen nainen pääroolissa, lähdetään vaikka tästä. Tyko Sallisen Taju-tyttären maailma piirtyy säröineen kaikkineen upeasti Ursula Salon tulkinnassa. Salo heittelehtii Tajun eri ikäkausissa ja takoo Nikkilän mielisairaalassa kirjoituskoneellaan niin kauniin tarinan isäsuhteestaan, että seinätkin parkuvat. Taju Birgitta Tiara tuottaa tarinaa, jollaisen jokainen lapsi haluaisi vanhemmastaan kertoa.

Näyttämöllä todistetaan kuitenkin toisenlaista todellisuutta. Irja Salla, nimi jota Taju käytti kirjailijana, huojuu toden ja mielentakaisen väliä. Menneisyys makaa painavana otsalla, ja kaiken taustalla kaikuvat isän uhkaavan vaativat askeleet. Vaikka isä on tuhkattu ja hautaan saateltu, on hän läsnä ja mitätöi.

Kiitos Ursula Salo, roolityö saa hengittämään samaan tahtiin.

Liisa Urpilaisen kirjoittama näytelmä Taju ei konstaile Laura Jäntin ohjauksessa. Sirpaleisista kohtauksista solmiutuu melkoinen pienen tytön elämä, jossa suuri isä kahmii kaiken tilan ja murskaa muut.

Tyko (Santeri KInnunen) manipuloi ja talloo ihmisiä. Esikoistyttärensä arvostettu maalari on lähettänyt Tanskaan siskonsa hoidettavaksi. Helmi-vaimonsa (Iida Kuningas) hän pahoinpitelee fyysisesti sekä henkisesti. 

Kinnusen Tyko on silkkaa viiltelyä. Hän houkuttelee, pieksee ja laulaa ah niin pehmeästi ”Tuu tuu tupakkirullaa”. Harmi, että istuin sivukatsomossa, jonne näyttämön pylväikön takainen toiminta ei näkynyt. Voin vain kuvitella, kuinka taiteilija antoi siveltimensä juosta.

Taju Sallinen oli aluksi kuvataiteilija mutta siirtyi sittemmin kirjoittamaan. Hän matkasi Saksaan, jossa joutui keskelle sotaa. Näytelmä kuvaa värikkäästi sekasortoisen Euroopan omituisia alakulttuureja ja toisaalta tiukkaa natsimentaliteettia. Näissä kohtauksissa Rauno Ahonen ja Antti Lang työstävät ansiokkaasti useita rooleja, niin todellisia kuin Tajun mielen tuottamia.

Eero Ojasen musiikki piirtää miljööt ja tunnelmat. Kepeyttä rankkaan tarinaan syntyy soiton, tanssin ja laulun kautta. Flyygelin siirteleminen moneen otteeseen tuntuu turhalta.

Rauno Ahonen © Stefan Bremer

Useiden menetysten kautta Tajusta tulee ihmissuhteiden katkoja ja uusiin mahdottomiin suhteisiin syöksyjä. Pinnalla ovat vimma, pelko ja heittäytyminen niin hyvään kuin pelottavaan. Näytelmä on pala kulttuurihistoriaa, mutta ennen kaikkea se kuvaa tarkasti, kuinka lapsen elämä ovelasti rikotaan.