torstai 23. marraskuuta 2017

Muodonmuutos/Ryhmäteatteri

Kukaan ei syrjäydy tahallaan


Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä: Muodonmuutos. Ohjaus: Esa Leskinen. Lavastus ja pukusuunnittelu: Janne Siltavuori. Valosuunnittelu: Ville Mäkelä. Videosuunnittelu: Ville Vierikko. Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen. Kantaesitys Ryhmäteatterissa 17.1.2017.
 
Vesa Vierikko ja Sari Mällinen © Mitro Härkönen
Espoolaisella merkonomi Keijo Saastamoisella menee hyvin. Hänellä on ollut työ vakuutusyhtiössä jo vuosikymmeniä. Vaimon kanssa odotellaan aina lauantaita ja lottoarvontaa. Jos vaikka osuisi, niin saataisiin mökille suurempi terassi. Enempää Keijo ei elämältä odota.

Työelämä on kuitenkin muuttunut eikä tarpeeksi hyvä riitä. Talouden kilpajuoksussa jokaisen on kiihdytettävä tahtia ja jos tulosta ei synny, huomaa pian lentäneensä syrjään niin työ- kuin perhe-elämästä. Niin käy Keijolle ja hänestä tulee yhteiskunnan syöpäläinen.

Ryhmäteatterin esityksen pohjana oleva Franz Kafkan Muodonmuutos kääntyy Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän käsittelyssä yhteiskunnalliseksi satiiriksi, hirvittäväksi tragikoomiseksi kuvaksi, jossa sosiaalisen median meemit muuttuvat todeksi.

Esa Leskisen viimeinen ohjaus 50-vuotiaalle Ryhmäteatterille möyhii kaksin käsin niitä teemoja, joita tässä teatterissa on totuttu näkemään. Muljautetaan tuttu ja normaali vinoon, liioitellaan ja polkaistaan yhteiskuntakriittinen mylly käyntiin.

Vesa Vierikon valloittavasti esittämän merkonomi Keijon muuttuminen kykyjenetsijää odottavaksi, sohvan alle piiloutuvaksi ahmijaksi hihityttää. Kun kukaan ei hae töihin, vie Keijon tie työvoimatoimistoon, siitä työvoimapoliittiselle kurssille, ja niin kiitorata absurdiin on auki.

Hankalasti työllistettävien joukko on kirjava. Omintakeiset kurssin metodit lyövät kiilaa yhteiskuntarauhaan ja kohta ollaan maailmanpolitiikan ytimessä.

Taisto Oksanen @ Mitro Härkönen
Kun Taisto Oksasen Hitlerin näköinen mies astuu tilaan, muuttuu hihitys pidäkkeettömäksi nauruksi. Oksanen heittäytyy oikeistopopulistin rooliin hykerryttävän antaumuksellisesti.

Minna Suuronen, Robin Svartström, Santtu Karvonen ja Sari Mällinen luovat tarkasti hahmogalleriaa pultsarista presidenttiin.

Naurua leikkaavat tunnistettavat yhteiskunnan epäkohdat, joille katsojan on helppo nyökytellä.
Keijon elämää seurataan Itä-Helsingin villeissä piireissä, joiden lainalaisuuksia hän ei tunne. Piirien pinnan alta paljastuu myös toinen taso, joka näyttää, että kukaan ei syrjäydy tahallaan.

Esityksessä käytetään runsaasti videointia, sillä erilaisia tiloja ja siirtymisiä on paljon. Kamera pääsee myös lähikuvilla hahmojen iholle, ja lisäksi screenin virta toimii mainiosti hektisenä uutismediana.

Maailmanlaajuisen syöpäläisjahdin päätteeksi Keijo ryömii ulos päälleen kasvaneesta kuoresta ja kävelee tyylikkäänä teatterin kahvion läpi portaisiin ja siitä Helsinginkadulle, minne yleisökin kohta astuu. Kehotus kuunnella maata ja katsoa maailmaa uusin silmin on annettu.

Hämeen Sanomat 23.11.2017





perjantai 17. marraskuuta 2017

Pimeä huone / SKT

Neulansilmäkameran kautta koko maailma

Okko Leo, Pimeä huone. Ohjaus, Aleksis Meaney. Lavastus, Pyry Hyttinen ja Aleksis Meaney. Pukusuunnittelu, Auli Turtiainen. Valo- ja videosuunnittelu, Pyry Hyttinen. Äänisuunnittelu, Mikki Noroila. Kantaesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 15.11.2017.

 
Pirjo Määttä, Tero Koponen, Seppo Pääkkönen @ Mitro Härkönen
On meri, aallot ja hiekkaranta. Hannes on tullut ties monennenko kerran tarkistamaan, onko valo paras mahdollinen valokuvan ottamiseen. Lopulta on. Mutta miksi tämä valokuva on tärkeä? 

Okko Leon teksti sukeltaa syvälle perheen tulehduskohtiin, mutta se harsii myös eettiseksi pohdinnaksi maailman tulehduspesäkkeiden tapahtumia. Neulansilmäkameran vangitsemien kuvien kautta avataan erilaisia teemoja.

Pimeä huone on kolmen näyttelijän voimin esitetty proosarunomainen teos. Sen kieli kulkee ylärekisterissä ja se pyrkii kietomaan katsojan aaltoihin, joiden tulkinta ei ole helppoa. Kuten valokuvauksessa, näytelmässä rajataan ja valitaan. Näyttämölle asetutaan kuin valokuvaan, eri asentoihin ja eri kokoonpanoihin.

Seinillä elää videomaailma, meri ja näytelmän henkilöiden toinen puoli, ylösalainen järjestys. Pääosin näyttämö on vain osin valaistu, kuljetaan pimeän laidalla, varjoissa. Pyry Hyttisen valokuvamaailmaa valoin ja varjoin jäljittelevä näyttämökuva on kiehtova.

Nuori nainen ja mies, kaksoset Riikka ja Hannes, pyristelevät kuuluisan valokuvaajaisä Seamuksen ankaran katseen alla. Tyttärelle on osunut enemmän isän mieleisiä ominaisuuksia ja hän on jatkanut isän jalanjäljissä valokuvaajana. Särö sisarusten väliin on lyöty.

Isän pettymykseksi tytär päättää lopettaa kuvaamisen ja Hannes ottaa hänen paikkansa, vaikkei isä luotakaan poikansa taitoihin. Hanneksen on lunastettava paikkansa, ja se tapahtuu kuin myyttisessä sankaritarinassa, jossa matkustetaan kauas tekemään urotekoja. Hanneksen uroteko on näytelmän alussa otettu valokuva. Mutta riittääkö se isälle?

Leon tekstitaso on rankanpuoleista lohduttomuutta. Aleksis Meaneyn ohjaus kertaa lohduttomuuden panemalla näyttelijät tulkitsemaan tekstiä synkkinä, pelokkaina tai aggressiivisina. Kepeyttä ei ole, ei iloa eikä toivoa.

Pirjo Määttä ja Tero Koponen kaksosina ja Seppo Pääkkönen isänä kulkevat läpi näytelmän pateettisuutta lähentelevä tuska kulmissaan. Kuin kaikki tummat pilvet olisivat osuneet juuri tämän perheen ylle. Isän ja pojan katkeileva suhde siirtyy sukupolvelta toiselle, sillä Hanneksen 14-vuotias poika Marius, joka on läsnä, mutta pois rajattuna, katoaa isältään.

Näytelmä ei ole tarinoita rakastaville tai helppoa katsomiskokemusta kaipaaville. Puolitoistatuntinen väliajaton esitys sylkee kuvia, tunnelmia ja eettistä pohdintaa, ja jättää katsojan tulkittavaksi, mikä tässä oli tärkeintä. Seurattavia polkuja on liikaa.




tiistai 7. marraskuuta 2017

Suomen hauskin mies /HKT

Teatteria teloittajille

Mikko Reitala – Heikki Kujanpää: Suomen hauskin mies. Ohjaus: Heikki Kujanpää. Lavastus: Pekka Korpiniitty. Musiikki: Timo Hietala. Puvut: Sari Salmela. Valosuunnittelu: Kari Leppälä. Äänisuunnittelu: Aleksi Saura. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 2.11.2017.
 
Martti Suosalo ja Heikki Ranta © Tapio Vanhatalo
Se alkaa painajaisella, jossa punaiset teloitetut astuvat ulos pystyyn nostetuista puuarkuistaan ja valtava korppi vaanii vierellä. Se päättyy painajaismaiseen kuvaan, jossa jättikokoisen Suomen lipun alla makaa joukko teloitettuja ja P.E. Svinhufvud (Risto Kaskilahti) laskee kukkakimpun lipun päälle.

Loppukuva on monitulkintainen. Paljolti käsittelemättömiksi jääneet vuoden 1918 tapahtumat hautautuvat peiton alle ja sen päälle aletaan rakentaa lintukoto-Suomea.

Mikko Reitala ja Heikki Kujanpää ovat kirjoittaneet tekstin Suomen hauskin mies, joka nähdään nyt näytelmänä ja ensi vuonna elokuvana. Teksti on hillitön mustan huumorin ilotulitus, joka ravistelee historiankirjoja, joiden lehdille on jäänyt paljon kirjaamatta.

Kujanpää on ohjannut molemmat versiot. Teatteriversio ainakin vie mennessään, niin traagisten hetkien kuin karnevalismiin kurottavien kohtausten äärellä. Se, että Iso-Mjölön (Isosaari) vankileirin lohduttomuudessa synnytetään nauruhanat aukaisevaa komiikkaa, tuntuu ehkä riettaalta, mutta ei ole sitä.

Tekstin pohjana ovat tositapahtumat, joissa teatteriväkeä ja muita taiteentekijöitä vietiin vankileireille. Ronski huumori oli selviytymiskeino. On kerrottu, että Iso-Mjölön leirillä esitettiin eduskunnan kuningasäänestyksestä satiirinen näytelmä.

Helsingin Kaupunginteatterin kahdella näyttämöllä kuvitetaan nyt samaa aikakautta kuningashaaveineen. Kun suuren näyttämön näkökulma asettuu päättäjien pöytiin, ollaan nyt toisella laidalla, nälkäkuoleman partaalla viruvien punavankien vierellä. Heitä vahtivat omia henkilökohtaisia aateloimishaaveitaan tuumailevan kapteeni Hjalmar Kalmin (Rauno Ahonen) käskyttämät vartijat.

Näytelmän päähenkilö on Toivo Parikka (Martti Suosalo), Työväenteatterin johtaja ja erityisesti koomisissa rooleissa loistanut näyttelijä. Hän ja koko näyttelijäkaartinsa ovat syytettynä ja kuolemaan tuomittuna kirkkoherran murhasta.

Suosalon Parikka on esityksen dynamo. Alun haparoivan ilmaisun liuettua hän ottaa tilan ja hallitsee sitä ehdoitta. Parikka puhaltaa ilmaa väsyneeseen teatteriseurueeseen ja saa sen heittäytymään näyttämöllä henkensä uhalla.

Heikki Rannan jääkäriluutnantti on koskettava roolityö. Ystävä ystävää vasten panee nuoren miehen vaikean valinnan eteen.

Pekka Korpiniityn lavastus taipuu moneksi. Käkkäräpuiden ja kallioiden merkitsemällä saarella on rikkinäistä runsautta, jossa jokaisesta kolosta etsitään eloonjäämismahdollisuutta. Komentajan koti ja elämä on sivussa, puhtaana ja järjestyksessä.

Kari Leppälän oivaltava valaistus etsii, paljastaa ja piilottaa. Se liikkuu niin kuoleman kentällä kuin painajaisunien syvissä maisemissa. Se heittää absurdin parrasvalon vankien esittämään näytelmään, jonka komentaja on tilannut vieraalleen, Svinhufvudille.

Timo Hietalan musiikki viimeistelee esityksen niin taustoittajana kuin osallistuvana elementtinä.

Esitys riepottelee kursailematta kaikkia roolihahmoja. Jokainen joutuu viivalle tutkailemaan omia asenteitaan ja toimintaansa. Ja näyttelijät, he venyvät ja taipuvat rooleissaan.


Hämeen Sanomat 7.11.2017