tiistai 21. helmikuuta 2017

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja

KOM haastaa katsojan

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Alkuperäisteos Peter Greenaway. Dramaturgia, sovitus ja ohjaus: Riko Saatsi. Suomennos: Aleksi Milonoff. Lavastus: Markku Pätilä. Videosuunnittelu: Ville Seppänen. Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen. Ensi-ilta KOM-teatterissa 15.2.2017.

 
Vilma Melasniemi ja Elmer Bäck © Noora Geagea
Nostan kädet pystyyn KOM-teatteri. Kokki, varas, vaimo ja rakastaja -esitys on niin kaukana teatterin konventioista, että siitä ei voi kirjoittaa myöskään perinteistä arviota. Peter Greenawayn samannimisen elokuvan (1989) pohjalta vapaasti mukailtu näytelmä tarjoilee silmänherkkua ja silmänkammotusta, korville kaaosta ja kakofoniaa sekä nenälle oikean kokin (Antto Melasniemi) valmistamien ruokien tuoksun. Ei siis nälkäisenä teatteriin.

Taidon puutteesta komilaisia ei voi koskaan syyttää. Näyttelijäntyö, näyttämökuva ja tekniikka toimivat. Aina. Usein teatteri myös haastaa katsojansa. Nyt rankemmin kuin koskaan.

Tästä esitys lähtee. Renessanssi-barokki-henkinen maalaus syrjäytyy Halpuutus-mainos-katukuvalla. Pitääkö tulkita tämän kautta? Jos, niin kaikki on halpuutettua, lähes ilman arvoa, vaikka rahaa mätetään säkkitolkulla. Roskiin menevät niin aatteet, unelmat kuin perinteet.

Väliaikaan asti voi vain istua ja ottaa vastaan pääosin niljakkaan inhottavaa materiaalia. Siitä yrittää noukkia avainlauseita ja muita vinkkejä, jotka auttaisivat katsojaraukkaa ymmärtämään jotain. Ja äänimaisema, se on välillä jopa korvia vihlova. Juoni, onhan siellä jonkinlainen, mutta kun se katoaa kaiken muun alle. On liian pienessä puvussa öykkäröivä pomo (Niko Saarela), joka nöyryyttää vaimoaan (Vilma Melasniemi), äitiään (Eeva Soivio) ja idioottiveljeään (Eero Milonoff) hallitsemassaan valtakunnassa, ravintolassa, jossa yksi vieras (Elmer Bäck) kehtaa öykkärin harmiksi lukea.

Mielivaltaisia normeja rikkova, lukeva mies on jo näytelmän alussa kertonut siitä, miten esityslupa teatteriversioon saatiin hänen Greenaway-suhteidensa avulla. Tässä vaiheessa tuntuu kiinnostavalta, kun läsnä on jonkinlainen kommentaattori. Metafiktiivinen ote avaa lukutapaa. Tai niin luulin.

Tapahtumapaikka on ravintola ja -aika muutama päivä. Videokamera taltioi sekä näyttämöllä että sen ulkopuolella. Kuvaaminen tuntuu kovin kolutulta ratkaisulta, vaikka en voi kieltää, etteikö iljettävien yksityiskohtien lähikuvaus ole tehokasta. Videon avulla ollaan myös ikään kuin esityksen ulkopuolella, oikeassa maailmassa, joka taas esityksen sanoin on fiktiota. Viittaus on osuva, kun seuraa maailmantapahtumia.

Aivan kuten todellisuudessa on erikielisten välillä muuri, käyttää esityskin eri kieliä, joten kaikkea puhuttua ei ymmärrä. On tulkittava aukkoja. Siteerattujen oppineiden (mm. Barthes ja Kierkegaard) ajatukset sekoittuvat mässäilyyn, vallankäyttöön, väkivaltaan, seksiin, ja Jonathan Swiftin shokeeraava lainaus toimii valtuutuksena lihottaa ei-toivottuja vauvoja paisteiksi.

Uusien teatterisukupolvien on rikottava vanha. KOMin esitystä voi verrata Alfred Jarryn Kuningas Ubuun (1896), jonka estetiikka ei arvostanut sovinnaisuutta? Myös Ubu juonitteli, petti ja tapatti vaimoineen ja perheineen kuten Saarelan esittämä kummisetähahmo. Jarryn näytelmä oli sensaatio, ja kyllä nytkin rajoja kolkutellaan.

Todellinen valta pysyy piilossa, ja näytelmän konna saa sen myös kokea. Silmitön kaikkien teloittaminen pimeässä on kasvotonta. Lopussa roolit riisutaan ja jokainen näyttelijä kommentoi näytelmää. Oli ehkä tarkoitettu kevennykseksi rankan rupeaman jälkeen, mutta tuntui kovin tarpeettomalta.

Pidinkö esityksestä? Vastaan: en unohda sitä.


Hämeen Sanomat 21.2.2017


perjantai 17. helmikuuta 2017

Tenorit liemessä /HKT


Näin kierretään farssin karikot


Ken Ludwig: Tenorit liemessä. Suomennos: Reita Lounatvuori. Ohjaus: Jaakko Saariluoma. Lavastus: Katariina Kirjavainen. Puvut: Sari Salmela. Valosuunnittelu: Kari Leppälä. Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov. Pohjoismainen kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 8.2.2107.


Taneli Mäkeä, Eero Saarinen, Iikka Forss ja Santeri Kinnunen © Tapio Vanhatalo

Farssi on kammottavaa seurattavaa, jos sen kaikki palaset eivät ole kohdallaan. Niin monen tekijän on osuttava nappiin, että esityksestä tulee herkullista räiskettä, jollaiseksi farssi on tarkoitettu.

Ken Ludwigin Tenorit liemessä (2015) on tyypillinen lajinsa edustaja, jossa ovet käyvät ja henkilöistä erehdytään vähän väliä. Katsoja on ainoa, joka tietää asioiden tolan.

Ollaan 1930-luvun Pariisissa ja odotellaan illan suurta stadionkonserttia, johon on saatu koottua kolme kuulua tenoria. Kaikki ei tietenkään mene niin kuin on suunniteltu ja alkuperäiskokoonpano muuttuu matkan varrella moneen kertaan. Manageri (Taneli Mäkelä) hikoilee oikuttelevien taiteilijoiden puristuksessa ja vauhtia toden totta riittää.

Jaakko Saariluoman ohjaama esitys onnistuu olennaisessa. Sen miehitys klaaraa tyylilajin erinomaisesti jokaista nyanssia myöten. Ajoitus toimii ja hulvattomien tyyppien galleria on vastustamaton. Saariluoman monipuolinen komiikan taito siirtyy vangitsevana näyttämölle.

Kaksoisrooli panee Eero Saarisen tiukille ja hän saakin ravata kulisseissa näyttämön laidalta toiselle. Saarinen tekee molemmat roolit loistavasti, ja etenkin hotellin pikkolona hän avaa nauruhanat.

Santeri Kinnusen Max on nainut managerin tyttären ja päässyt sitä kautta etenemään laulajana. Kinnunen on aina ajoituksen mestari, niin nytkin. Ja ah ja voi, kuinka ihanasti hän laulaa playbackina soolonsa.

Iikka Forssin nuoren sankaritenorin kohtalona on joutua valtavan väärinymmärryksen kohteeksi ja yrittää selviytyä siitä. Yritykset vievät uusiin väärinymmärryksiin ja pyöritys kiihtyy.

Taustalle eivät jää näytelmän naisetkaan. Riitta Havukainen tekee rehevän roolin maailmankuulun tenorin vaimona, Jonna Järnefeltin dramaattinen venäläiskaunotar haastaa muut sensuellisti ja Oona Airola on raikas tähtitenorin tyttärenä.




perjantai 10. helmikuuta 2017

Peer Gynt/Ryhmäteatteri

Bangladeshin hikipajojen Peer Gynt

Henrik Ibsen: Peer Gynt. Suomennos: Otto Manninen ja Juha Kukkonen. Sovitus ja ohjaus: Juha Kukkonen. Lavastaja: Janne Siltavuori. Pukusuunnittelija: Ninja Pasanen. Valo– ja videosuunnittelija: Ville Mäkelä. Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen. Koreografia: Panu Varstala. Ensi-ilta Ryhmäteatterissa 3.2.2017.
 
Minna Suuronen ja Santtu Karvonen ©Johannes Wilenius
Ryhmäteatterin 50-vuotisjuhlavuoden näytelmäksi valittu Peer Gynt tarjoaa jo lähtökohdiltaan monitukintaisen maaston. Henrik Ibsenin symbolistinen näytelmä etsii jälkiä itsen ympäriltä pyörittämällä päähenkilöään niin maanpäällisen kuin sen alla olevan elontien tuulissa. Tämän päivän itsekeskeisen ilmapiirin pyörteisiin näytelmä sopii siis erityisesti.

Juha Kukkosen ohjaama esitys on melkoinen summaus, joka on pakotettu riimiteltyyn runomittaan. Pohjana on Otto Mannisen suomennos, jota Kukkonen on itse täydentänyt. Riimitelty versio on hupaisaa, mutta paikoin huomaa yrittävänsä arvata seuraavaa riimiä ja menettää jotain oleellista.

Visuaalisesti esitys on taidokas. Jyrkkä vuoristomaisema taittuu moneksi, kun sen seinämät rakoilevat ja värittyvät eri tiloiksi. Vuori toimii myös vaikean matkanteon erilaisina variaatioina. Koreografiaan on satsattu ja liikekieli on kautta linjan vahvaa. Niin värikäs ja luimuileva vuorenpeikkojen väki kuin kuolemaa kuvaavat äänettömät eläinhahmot ovat vaikuttavia.

Näyttelijäntyö on Ryhmäteatterissa aina taidokasta. Mutta, henkilökohtaisesti koin etenkin näytelmän alun häiritsevän meluisaksi. Miksi äiti ja Peer huutavat toisilleen kaiken aikaa? Tilanne on toki kurja alkoholisti-isän juotua koko omaisuuden niin, että kotina on rähjäinen asuntovaunu. Poikakin on laiskanpuoleinen turhanpuhuja, vaan äidilleen kovin rakas.

Peer pakenee retkilleen etsimään unelmiaan. Siellä hän kokee niin mainetta kuin pimeiden häkkien löyhkäävää hulluutta. Kaiken aikaa päällimmäisenä on toive, että hän olisi kylliksi itselleen, mikä ei tunnu täyttyvän lainkaan.

Santtu Karvonen liukuu Peerinä vahvasti tunnetilasta toiseen ja käyttää kehoa rohkeasti. Mimiikka kuplii ja kipristelee niin liikevoitot taskussa kuin ne menettäneenä. Tähän hahmoon on helppo hullaantua. Minna Suurosen äiti on lähtökohdiltaan pelkkää surua ja käpertyneen oloinen olemus toteuttaa roolin sisintä hyvin.

Näytelmässä on yli 50 roolihahmoa. Näyttelijöitä on seitsemän, joten kiivaasti saavat huhkia roolista toiseen. Puvustus on nopeista vaihdoista huolimatta erinomaisen monipuolinen. Dovren-ukko (Robin Svartström) houkuttelee ja juonii peikkolaumoineen ja perää annettuja lupauksia turhaan, herkkä Solveig (Laura Halonen) odottaa uskollisena metsämökissään. Näiden alkuperäistekstin hahmojen lisäksi Peer kohtaa matkoillaan kirjavan joukon väkeä.

Osin uusiksi kirjoitetut, tähän päivään sijoittuvat kohtaukset eivät aivan särmättä sulaudu kokonaisuuteen. Bangladeshin hikipajoissa omaisuutta takova Peer ja arabikonnat tuntuvat päälleliimatuilta.


 Hämeen Sanomat 9.2.2017 


torstai 9. helmikuuta 2017

Kirka-musikaali

Enemmän kuin laulaja

Matti Laine: Kirka – Surun pyyhit silmistäni. Ohjaus: Kari Rentola. Musiikin sovitus ja kapellimestari: Risto Kupiainen. Koreografia: Mindy Lindblom. Lavastus: Antti Mattila. Puvut: Elina Kolehmainen. Valosuunnittelu: William Iles. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Peacock–teatterissa 2.2.2017.

Heikki Ranta (Kirka), Jon-Jon Geitel (Danny) ja Rauno Ahonen (Jaakko Salo) © Tapio Vanhatalo






Aivan ensimmäiseksi, Kirka-musikaalin elämäkerrallinen osuus loppuu juuri oikeaan paikkaan eli siihen, kun ura lähtee uudelleen lentoon Surun pyyhit silmistäni -kappaleen myötä. Laulajan tarinaa kehystävät aloitusbiisi Tie huomiseen ja päätösbiisi Born To Be Wild. Näiden väliin kuroutuu helsinkiläispojan unelmien toteutumiseen ja sen kovaan hintaan pureutuva tiivistetty kuvaus.

Emigranttiperheen pojat Sammy ja Kirka katselevat talonmiehen takaa-ajamina pojankoltiaisina kaupungin kattojen yli ja haaveilevat tähteydestä. Kirkalla on mummolta saatu haitari, joka on vinkki musikaaliseen taustaan.

Aikalaiskuvaa 60-luvun Helsingistä maalataan stadin slangin kautta, ja erityisesti Remun astuminen kuvaan reväyttää ajan murroksen rokkielkeineen värikkäästi auki. On opittava uusi pukeutumistyyli ja liikekieli. Tangon ja iskelmän valtaamat lavat saavat energisen kilpailijan. Alkuun keikkoja on mitättömän pienissä paikoissa Helsingin laitakaupungin klubeissa, ja palkkiot sen mukaan. Kiltin rock-laulajan siirtyminen D-tuotantoon johtaa listojen kärkeen, mutta myös musiikilliseen ristiriitaan.

Matti Laineen kirjoittama teksti jättää sopivasti ilmaa väliin, ei pureskele puhki voittoja eikä tappioita. Se viipaloi niin yksityiselämän herkkiä hetkiä kuin uran etenemistä säännöstellen mutta riittävästi.

Kari Rentolan ohjaus kuvaa tähteä ja hänen perhettään hellästi vaan ei makeilevasti. Suomalainen musiikkibisnes tallaa lavalle melkoinen huumorikaulus lepattaen. Esimerkiksi liioitellun karrikoidut henkilökuvat Remusta, Dannysta, Kisusta ja Kassu Halosesta ovat vahvan mausteiset – puhumattakaan Unto Nuoran verrattomasti esittämästä Sopotin laulukisan kapellimestarista.

Yksi musikaalin kauneimmista kohtauksista on se, kun tieto Sammyn kuolemasta saapuu. Savuavana pyörivän autonrenkaan ympärille rakennettu lyyrinen tanssiosuus pysähdyttää ja koskettaa.

Heikki Ranta on ensi-illan Kirka. Roolissa vuorottelee hänen kanssaan Kalle Lindroth. Ranta tavoittaa Kirkan olemuksen hyvin. Johtuneeko Kirka-sävyn tavoittelemisesta lauluosuuksissa, että nuotit eivät joskus osu kohdilleen? En pitäisi äänellistä imitointia lainkaan pakollisena.

Sami Hokkasen Sammy on tuulispäisenä isoveljenä erinomainen – jopa ulkoisesti kovin Sammyn näköinen. Levoton hahmo kulkee omia teitään ja häslää naisten ja rahan kanssa. Vaikka Muskan rooli on pieni, Raili Raitalan hahmo vangitsee huomion. Jon-Jon Geitelin Danny ja Petrus Kähkösen Remu riemastuttavat joka kerta lavalle ilmestyessään.

Näyttämölle levittyvä maailma Suomea kiertävine muusikoineen ja tanssijoineen kuvaa yhtä aikakautta hellän kirpeästi. Peacockin rajalliset puitteet saattavat olla jopa hyväksi, sillä mahdottoman suureelliseen kuvaan ei lavastuksen eikä akustiikan osalta päästä. Niin kuin ei kuvatun ajan keikoillakaan.

Risto Kupiainen on sovittanut musiikin ja hänen johtamansa orkesteri soittaa komeasti.
Kirkan merkitys katsojille tuntuu salin ilmapiirissä konkreettisesti. On aistittavissa erittäin vahvasti se tunnemaasto, jossa liikutaan. Kirka oli suomalaisille enemmän kuin vain laulaja.


Hämeen Sanomat 7.2.2017