tiistai 12. syyskuuta 2017

Kangastus 38/SKT

Syviä viiltoja Suomi-kuvassa

Kjell Westö: Kangastus 38. Suomennos: Liisa Ryömä. Dramatisointi: Michael Baran. Ohjaus: Mikaela Hasán. Lavastus: Katri Rentto. Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen. Valosuunnittelu: Ville Toikka. Äänisuunnittelu: Esa Mattila. Videosuunnittelu: Paula Lehtonen. Tunnusmusiikki: Markus Fagerudd. Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 8.9.2017.



© Mitro Härkönen


Kuinka tutun kuuloisina sanat kaikuvatkaan Kansallisteatterin näyttämöllä, vaikka siellä ollaankin 30-luvun Suomessa. Vierauden uhka ja isänmaan asia niputetaan tiukasti yhteen, kuten tänä päivänä. Kjell Westön Kangastus 38 kuvaa tarkasti sotaa edeltävän ajan ilmapiiriä Helsingin porvarispiireissä. Sotaan ei uskota vaan siihen, että ihminen on oppinut historiasta, edellisestä sodasta viisastuneena. Hitler nähdään rauhanmiehenä, joka nostaa saksalaisten itsetunnon alhosta.

Michael Baranin dramatisointi piirtää romaanista napakan kaaren. Tematiikan kannalta oleellisia kohtauksia paisutetaan niin, että kerronnan pohjaksi syntyy vahva valu. Näin tehdään esimerkiksi vuoden 1938 Olympiastadionin avajaisten 100 metrin juoksun kohdalla, kun tulosta vääristeltiin ja juutalaistaustainen voittaja pudotettiin neljännelle sijalle. Yhden urheilu-uutisen annetaan värittää yhteiskunnan henkinen tila.

Sumu levittyy näyttämöllä alati Helsingin ylle. Se alkaa merkitä ilmanalan lisäksi ajatusten sumua. Kolmella seinämällä projisoinnit kuljettavat dokumenttikuvastoa, joka käy dialogia näyttämötapahtumien kanssa. Välillä tunnelma latautuu kuvien kautta Hitchcockin filmien kaltaiseksi pelon ilmapiiriksi, mutta kuvasto luo myös tenhoavan miljöön, sen Helsingin, joka kurottaa neonvaloineen kohti uutta aikaa.

Tekstin tasolla yksilöiden kohtalot ovat kiinteä osa Suomen historiaa, Westölle tutulla poliittisella painotuksella. Asianajaja Claes Thunen (Timo Tuominen) toimisto on keskus, jonne henkilöt tuovat omat taustansa ja josta lipeävät omille yksityisille teilleen. Kuukausittaisen keskiviikkoseuran arvomaailma rakentuu ajassa liikkuvan tiedon ja miesten yhteisen koulutaustan pohjalle.
Kullakin on oma arkensa, jossa yksityiselämän kivut hiertävät. Rouva Wiikin yhteys tähän herraseurueeseen lataa yllättävän jännitteen. Teksti on hienovireinen kudelma yleistä ja yksityistä.

Mikaela Hasánin ohjaus pilkkoo päähenkilönsä osiin, moniin minuuksiin, traumojen hämmentämäksi mieleksi. Rouva Wiik on trio, jossa jokaisella on oma äänensä: yksi elää punavankileirin kauhukuvissa (Noora Dadu), toinen elokuvien sankareiden ja ajan iskelmien kautta (Edith Holmström) ja kolmas tätä hetkeä tehokkaana konttoristina (Cécile Orblinin).
Toisaalla keskiviikkokerhon kolme herraa yhdistyy rouva Wiikiä uhkaavaksi yksiköksi.

Näyttelijäntyö on vahvaa kautta linjan. Vaikka puhetta on paljon, ei intensiteetti katoa kertaakaan. Yhdessä näyttämökuvan kanssa näyttelijäntyö pysyy vireänä, rytmi keinuu mielen käänteiden ja ympäröivän maailman mukaan. Vihjeitä tihkuu, mutta loppu on kuitenkin yllätyksellinen.


Hämeen Sanomat 12.9.2017 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti