lauantai 16. syyskuuta 2017

Koivu ja tähti/SKT

Koivu ja tähti – juoksutus aikakausien läpi

Pirkko Saisio: Koivu ja tähti. Ohjaus: Laura Jäntti. Lavastus: Kati Lukka. Pukusuunnittelu: Tarja Simone. Musiikki: Markus Fagerudd. Valosuunnittelu: Morten Reinan. Äänisuunnittelu: Raine Ahonen ja Esko Mattila. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 13.9.2017.


© Stefan Bremer 
Topeliuksen Koivu ja tähti -satu johdattaa tunnetusti lapset takaisin kotiin. Juoni on selkeä, isänmaallinen ja loppu onnellinen.

Pirkko Saision Koivu ja tähti -näytelmä johdattaa monta ihmistä kotiin, toisen luo ja kenet minne milloinkin. Kolmituntinen esitys kierrättää satuja ja tositapahtumia, mutta juonta on turha etsiä. On palasia eri ajoista, myyteistä, uskomuksista ja vakaumuksista, joiden keskellä veli ja sisko, Kristoffer ja Hagar, vaeltavat. Eivät edes he pääse asioista yksimielisyyteen, puhumattakaan suomalaisista ylipäätään.

Lisäksi eri kansallisuuksia kuin myös eläinkuntaa tulee ja menee omia elinmahdollisuuksiaan tutkaillen. Ja puut, ne seuraavat tapahtumia ja puhuvat huokaillen.

Saisio kirjoittaa aina tekstiä, jossa nostetaan jokin ajankohtainen aihe esiin. Nyt liikkeelle lähdetään Topeliuksen ajoista, sukelletaan Ruotsin vallan kautta viime sodan läpi aina tähän päivään asti, ja kuljetaan edelleen kohti tuntematonta määränpäätä oudon ja vieraan lautturin kyydissä. Mutta pääasia on, että siitä saadaan selfie.

Matka on pitkä, ja tekstiä paljon. Paikoin olisin kaivannut rankkaa tiivistämistä ja karsimista. Toki tapahtumat pyörivät villisti, jopa hauskasti, mutta muutamaa kohtausta on pitkitetty niin, että sisältö väljähtyy ja katsojana joutuu toteamaan, että ymmärsin tämän jo.

Näytelmä on kuin jatkuvasta uudesta materiaalista paisuva kokonaisuus, niin sisällön kuin ilmiasun osalta. Pelkästään puvustus syöttää monenlaisia vinkkejä eri aikojen sekä statusten mukaan – unohtamatta koomisia viittauksia. Onhan nyky-Kristoffer aika metka Adidas-Ankka.

Suomen 100-vuostisjuhlanäytelmän pysyvä kuva on se, että myyttisen ikimetsän keskellä muuntuva hirsimökki ottaa vastaan jos jonkinlaista vierasta ja tuttua, mutta kohtaamisen lämpöä ei ole. On vaiettava, valehdeltava ja paettava, kuka minnekin.

Laura Jäntin ohjaus juoksuttaa tapahtumia, pysähtymättä, kohti dystooppista tulevaisuutta, jossa millään alkuperäisellä ei ole elinmahdollisuutta, vaikka jääkarhuasuinen teatterikriitikko niin väittää.

Jukka Puotila ja Tiina Weckström ovat mainio parivaljakko erilaisina Kristofferin ja Hagarin variaatioina.

Markus Fageruddin musiikki tapailee kaikille tuttua melodiaa tuskin tunnistettavasti ja loihtii kurkien muutot sekä muut metsien huminalaulut hienosti. Kati Lukan lavastus ja Morten Reinanin valomaailma on maaginen.

Helppoa katsottavaa Koivu ja tähti ei ole. Se haastaa vastaanottajansa ja saattaa lannistaakin massallaan.

Hämeen Sanomat 16.9.2017


1 kommentti:

  1. Tässäkin tarinassa nousee esille suomalaisten halun paeta metsään ja oleskella metsässä. Aika erilaisia olemme kuin keskieurooppalaiset yleensä. Sukupolvi toisensa jälkeen kaipaa metsään. Tässä juuri kuulin nuoren suomalaismiehen haaveista, kunpa saisi asua ja tehdä työtä Helsingin ydinkeskustassa ja olisi mökki jossain metsässä, siinä vasta onni.

    VastaaPoista