perjantai 17. marraskuuta 2017

Pimeä huone / SKT

Neulansilmäkameran kautta koko maailma

Okko Leo, Pimeä huone. Ohjaus, Aleksis Meaney. Lavastus, Pyry Hyttinen ja Aleksis Meaney. Pukusuunnittelu, Auli Turtiainen. Valo- ja videosuunnittelu, Pyry Hyttinen. Äänisuunnittelu, Mikki Noroila. Kantaesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 15.11.2017.

 
Pirjo Määttä, Tero Koponen, Seppo Pääkkönen @ Mitro Härkönen
On meri, aallot ja hiekkaranta. Hannes on tullut ties monennenko kerran tarkistamaan, onko valo paras mahdollinen valokuvan ottamiseen. Lopulta on. Mutta miksi tämä valokuva on tärkeä? 

Okko Leon teksti sukeltaa syvälle perheen tulehduskohtiin, mutta se harsii myös eettiseksi pohdinnaksi maailman tulehduspesäkkeiden tapahtumia. Neulansilmäkameran vangitsemien kuvien kautta avataan erilaisia teemoja.

Pimeä huone on kolmen näyttelijän voimin esitetty proosarunomainen teos. Sen kieli kulkee ylärekisterissä ja se pyrkii kietomaan katsojan aaltoihin, joiden tulkinta ei ole helppoa. Kuten valokuvauksessa, näytelmässä rajataan ja valitaan. Näyttämölle asetutaan kuin valokuvaan, eri asentoihin ja eri kokoonpanoihin.

Seinillä elää videomaailma, meri ja näytelmän henkilöiden toinen puoli, ylösalainen järjestys. Pääosin näyttämö on vain osin valaistu, kuljetaan pimeän laidalla, varjoissa. Pyry Hyttisen valokuvamaailmaa valoin ja varjoin jäljittelevä näyttämökuva on kiehtova.

Nuori nainen ja mies, kaksoset Riikka ja Hannes, pyristelevät kuuluisan valokuvaajaisä Seamuksen ankaran katseen alla. Tyttärelle on osunut enemmän isän mieleisiä ominaisuuksia ja hän on jatkanut isän jalanjäljissä valokuvaajana. Särö sisarusten väliin on lyöty.

Isän pettymykseksi tytär päättää lopettaa kuvaamisen ja Hannes ottaa hänen paikkansa, vaikkei isä luotakaan poikansa taitoihin. Hanneksen on lunastettava paikkansa, ja se tapahtuu kuin myyttisessä sankaritarinassa, jossa matkustetaan kauas tekemään urotekoja. Hanneksen uroteko on näytelmän alussa otettu valokuva. Mutta riittääkö se isälle?

Leon tekstitaso on rankanpuoleista lohduttomuutta. Aleksis Meaneyn ohjaus kertaa lohduttomuuden panemalla näyttelijät tulkitsemaan tekstiä synkkinä, pelokkaina tai aggressiivisina. Kepeyttä ei ole, ei iloa eikä toivoa.

Pirjo Määttä ja Tero Koponen kaksosina ja Seppo Pääkkönen isänä kulkevat läpi näytelmän pateettisuutta lähentelevä tuska kulmissaan. Kuin kaikki tummat pilvet olisivat osuneet juuri tämän perheen ylle. Isän ja pojan katkeileva suhde siirtyy sukupolvelta toiselle, sillä Hanneksen 14-vuotias poika Marius, joka on läsnä, mutta pois rajattuna, katoaa isältään.

Näytelmä ei ole tarinoita rakastaville tai helppoa katsomiskokemusta kaipaaville. Puolitoistatuntinen väliajaton esitys sylkee kuvia, tunnelmia ja eettistä pohdintaa, ja jättää katsojan tulkittavaksi, mikä tässä oli tärkeintä. Seurattavia polkuja on liikaa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti